maanantai 30. tammikuuta 2012

Queen: Is This The Real Life?


Musiikillisessa mielessä olen melko huikentelevaista sorttia. En ole juuri koskaan fanittanut yhtyeitä tai artisteja, mutta tähän sääntöön löytyy pari poikkeusta. Toinen niistä on Queen ja Freddie Mercury. Löysin Queenin musiikin joskus teini-iässä ja muistan surreeni muutaman päivän katkerasti Mercuryn kuolemaa (mikä oli siis tapahtunut jo muutamia vuosia aiemmin) osatessani ensimmäistä kertaa yhdistää laulajan ja bändin toisiinsa.

Siispä tartuin innolla toimittaja  Mark Blaken Queen: Is This The Real Life? Rockin kuninkaalliset -teokseen. Blake on toimittaja, joka on haastatellut 1990- ja 2000-luvuilla  kitaristi Brian Mayta, rumpali Roger Tayloria ja kymmeniä yhtyeen taustavaikuttajia, yhteistyökumppaneita ja ystäviä Q- ja Mojo-lehtiin. Kirjan takakansi lupaakin teoksen olevan ensimmäinen täydellinen Queenin tarina. Ainutlaatuisuudesta en osaa mennä sanomaan, mutta kieltämättä Blake on varsin perusteellinen kuvatessaan bändin syntyhistoriaa, musiikin tekoa ja kiertue-elämää. Itse asiassa Blake on niin perusteellinen, että kirjasta jopa ensimmäinen neljännes käsittelee aikaa ennen bändin syntyä! Tällaiselle harrastelijalle se oli ehdottomasti liikaa ja lukemattomien nuoruusvuosien bändiviritelmien ja -kavereiden nimet alkoivat tulla jo korvista ulos. Mutta kun vihdoin päästiin varsinaisen Queenin syntyyn ja eittämättä yhteen rockhistorian komeimmista menestystarinoista, vei kirja mukanaan.

Queen on Beatlesin jälkeen kaikkien aikojen suosituin yhtye. Yhtyeen suurimman menestyksen vuodet olivat sen mukaisia: juhlimista, ylenmääräistä tuhlaamista, irtosuhteita, viinaa, huumeita ja niin edelleen. Blake kuvaa kuinka Queenin jäsenet, erityisesti rockdiiva Mercury, elivät omien avustajiensa ja hännystelijöidensä keskellä varsin tosimaailmasta vieraantunutta elämää. Ankarasta juhlinnasta huolimatta bändin jäsenet säilyttivät kunnianhimon ja kokeilullisuuden musiikissaan, mikä loistavan live-esiintymisen ohella takasi bändille suursuosion siitäkin huolimatta, että virallinen musiikkilehdistö arvosteli bändiä ja sen keulakuvaa ankarin sanakääntein. Kirjan lukuisat lainaukset sellaisista lehdistä kuin esimerkiksi Rolling Stones ja Melody Maker ovat hämmentävää luettavaa kaikessa kriittisyydessään ja ilkeydessään. Ehkä lainaukset ovat huolella valittuja, mutta niiden perusteella ei uskoisi, että kyseessä on niinkin suosittu bändi.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan yhtyeen sisäistä dynamiikkaa ja omaperäistä luovuutta. Queen oli siitä harvinainen yhtye, että sen kaikki jäsenet tekivät kappaleita. Vaikka päävastuu musiikin tekemisestä olikin Mercurylla ja Maylla, tuli myös muutamista Taylorin ja basisti John Deaconin kappaleista unohtumattomia hittejä. Blaken mukaan yksi Queenin vahvuuksista (mutta samalla myös heikkouksista) olikin laaja repertuaari ja uskallus leikitellä erilaisilla musiikkityyleillä. Se ehkä maksoi osan alkuaikojen hard rock-faneista, mutta toi tilalle massoittain uusia.

Kuvaukset studiotyöskentelystä ovat paikoitellen hersyvää luettavaa: ennen digiaikaa tuottaja joutui teippaamaan nauhaan aina uuden palasen, kun flowhun päässyt Mercury lisäsi Bohemian Rhapsodya tehdessään "vielä yhden Galileon". Oma huumorinsa on myös siinä, että May sai idean I Want it all -kappaleeseen kitkiessään puutarhassaan rikkaruohoja. Myös kiertueella sattui ja tapahtui: Mercury sai yleisön vihat niskaansa Argentiinassa ilmestyessään musiikkivideon mukaisesti lavalle laulamaan I Want To Break Freetä naiseksi pukeutuneena, tietämättä, että kappale oli katolisessa Etelä-Amerikassa saavuttanut liki pyhän aseman diktaattorien vastaisena kappaleena.

Jos kirja ja Queenin historia sisältää monia hauskoja, huikeita ja uskomattomiakin hetkiä, on kirjan loppuosa haikea. Freddie Mercuryn viimeiset vuodet käsitellään varsin nopeasti, joskin siihen on varmasti perusteensa Queenin lopetettua kiertue-elämän Mercuryn voinnin heiketessä. Blaken ansioksi on sanottava se, että vaikka hänen asenteensa Mercurya kohtaan on paikoin melko tyly, käsittelee hän tähden sairastumista ja kuolemaa asiallisesti ja empaattisesti.

Minua häirisi jonkin verran Blaken tapa kertoa asioita. Lukiessa ihmettelin pitkin matkaa, kirjoittaako toimittaja ankaran objektiivisesti vai pelkästään ilkeästi. Ehkä Blaken tausta toimittajana (viitaten jo aiemmin mainittujen musiikkilehtien tapaan kirjoittaa) näkyy hänen kirjoitustyylissään, mutta minusta esimerkiksi Elton Johnin kutsuminen "Freddien huumeystäväksi" on jokseenkin asenteellista kirjoittamista, olkoonkin, että se asiasisällöllisesti on totta.

Queenista ja 1970- ja 80-lukujen rockmaailmasta kiinnostuneille Is This The Real Life on taattua lukemista.  Harmillisesti kirjan heikoin lenkki oli Freddie Mercuryn henkilökuva. Vaikka Blake aika ajoin viittaa Mercuryn ujouteen, piirtyy lukijalle lähinnä kuva taitavasta, mutta julkisuuden, huumeiden ja siveettömyyden rappioimasta röyhkeästä rockdiivasta. Freddie pyrki hävittämään alkuperäisen ja todellisen Farrokh Bulsaran julkisuudelta ja löytämättä se jää myös Blakelta.

Tekeillä oleva elokuva Freddie Mercurysta pitää hänet tehokkaasti pinnalla kuluvana vuonna ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan maaliskuussa suomeksi ilmestyvää Laura Jacksonin Mercury-elämäkertaa. Ehkä silloin päästään kurkistamaan yhden 1900-luvun suurimman rocktähden kuoren taa vielä paremmin.

Mark Blake: Queen: Is This The Real Life? Rockin kuninkaalliset.
Otava 2011 (Is This The Real Life? The Untold Story of Queen.
Suom. Joel Kotro.
448s.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Marko Kilpi: Kadotetut




Marko Kilven Kadotetut oli Finlandia-ehdokas vuonna 2009. Eikä syyttä.

Kilven toisessa romaanissa olisi aineksia pariin kolmeenkin kirjaan, mutta kirjailija ei ole lähtenyt säästelemään ideoita kirjoittaessaan. Kirjan alkupuoli on varsin rauhallista menoa, mutta loppua kohti tahti kiihtyy, kun poliisi Olli Revon niskaan kasaantuu aina vain enemmän arvoituksia, murheita ja paineita. Siinä vaiheessa kun dekkarit tavallisesti päättyvät, todetaan: "Tämä on vasta lopun alkua."

Kadotetuissa BB-tähdet katoavat, nuoret haluavat julkkiksiksi hinnalla millä hyvänsä ja aikuisiksi kasvaneet lapset hakevat kompensaatiota huonolle itsetunnolleen äärimmäisistä teoista. On takaa-ajoja, panttivankeja ja pommiuhkia. Samaan aikaan Repo itse kamppailee yksityiselämän myllerryksessä hakien unohdusta töistä. Poliisina Repo on erittäin pätevä, mutta yksityiselämästään mies ei tunnu saavan oikein mitään otetta ja sama vaivaa myös lukijaa. Mikä oikeastaan Revon ongelma on? Toisaalta yksityiselämän ongelmat muodostavat vain taustan tarinalle, sillä kirjan fokus onkin laajemmissa kysymyksissä.

Revon suulla Kilpi pohtii nykymaailman menoa. Mistä johtuu, että ihmiset yhä useammin määrittävät oman onnistumisensa julkisuuden kautta? Miksi haluamme tuottaa törkyä ja miksi haluamme lukea sitä lehdistä, katsoa televisiosta? Miksi jätämme nuoret yksin? Ja mikä on poliisin rooli tässä kaikessa: sankari, alistaja vai viimeinen oljenkorsi?

Kirjan alkupuolella teki mieli syyttää Kilpeä saarnaamisesta. Vaikka asia oli painavaa, sitä oli melko paljon. Mutta ehkä kysymys on kuitenkin näkökulmasta. Jostakin syystä dekkarilta odottaa ennen kaikkea viihteistettyä mysteeriä, jännitystä ja väkivaltaa sopivassa suhteessa. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta yhteiskunnallista pohdintaa käytetään dekkarigenressä melko säästeliäästi tyylikeinona. Moraaliset kannanotot tai pohdinnat on yleensä piilotettu sivulauseisiin ja rivien väleihin. Kuitenkin on pakko sanoa, että tämänkaltaisia keskustelunavauksia saisi mielestäni harrastaa kotimaisessa kirjallisuudessa enemmänkin. Siis niin sanotussa "korkeammassakin" kirjallisuudessa nimittäin. Kadotettuja ei kannatakaan lukea pelkästään perinteisenä dekkarina, vaan ennemminkin yhteiskunnallisena teoksena. Tekisipä mieleni sanoa; yhteiskunnallisena tutkielmana tämän päivän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen jäsenistä.

Kilpi on selvästi paneutunut asiaansa. Ja vaikka se lukukokemukseen ei saisikaan vaikuttaa, aina on vain sanottava, että kirjailijan oma ura poliisina tekee tarinasta melkoisen uskottavan. Joskus se on jopa häiritsevää, koska olisi miellyttävämpää tuudittautua fiktion tuntuun, kuin pohtia kuinka totta jotkut kohtaukset mahtavatkaan olla.

"Fiktio on kuollut." julistaa Kilpi. Ketä enää kiinnostaa fiktiiviset tarinat kun media suoltaa tositv-draamaa 24/7 ulottuvillemme? Ja mitä intensiivisemmin media tuottaa arkielämän tragedioita, sitä innokkaammin ihmiset haluavat omat 15 minuuttiaan julkisuudessa, olipa siitä maksettava hinta sitten mikä hyvänsä. Siksikö kirjat eivät enää myy? Koska tavalliset ihmiset luovat omaan elämäänsä monikertaisesti hurjempia juonikuvioita kuin kirjailijat osaavat edes kuvitella?

Kadotetut on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Olen pitänyt kaikista kirjailijan kolmesta teoksesta, mutta nyt on sanottava, että tästä keskimmäisestä taidan pitää kaikista eniten. Kuten aiemminkin on tullut mainittua, Kilven kirjoja voi hyvillä mielin suositella niille, jotka yleensä dekkareille eivät lämpene. Erityisesti Kadotettujen kohdalla tämä pitää erityisen hyvin paikkaansa.

Kadotetuista on viime aikoina kirjoittanut myös Kirsin kirjanurkka ja Järjellä ja tunteella -blogi.

Marko Kilpi: Kadotetut
Gummerus Kustannus 2009
396s.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo




Moni kirjabloggaaja on maininnut Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon lempikirjakseen, joten olihan siihen tartuttava. Melkoista hämmennystä aiheutti se, että ensimmäiset sata sivua olin lähinnä pitkästynyt ja kyselinkin jo puolipaniikissa kokeneemmilta, kannattaako lukemista jatkaa ollenkaan. Jatkoin, kun kehottivat. Ja hyvä niin, sillä pikku hiljaa aloin kuin aloinkin lämmitä Henryn ja Claren tarinalle.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että yli 600 sivua kirjassa tai yli kolme tuntia elokuvassa osoittavat ainoastaan ikävää tiivistämistaidon puutetta. Ja olen sitä mieltä edelleenkin, Aikamatkustajan vaimokin olisi ollut parempi hieman tiiviimpänä ja dynaamisempana. Toisaalta kirjan pituus oli myös hyvästä, sillä tarinan edetessä hitaasti ehdin puoliväkisin tutustua päähenkilöihin ja kiinnostua kertomuksesta. Oikeastaan tällainen hidas lämpeneminen on minulle aika harvinaista ja siksi hauskaa, jopa ylellistä.

Niin, se tarina. Henryn geeneissä on häiriö: hän tempautuu tahdottomasti omasta ajastaan toisaalle, milloin menneisyyteen, toisinaan tulevaisuuteen. Joskus kymmeneksi minuutiksi, joskus päiviksi. Matkustaessaan ajassa Henry pystyy kuljettamaan vain itsensä, siksi hän joutuu jatkuvasti hankaliin tilanteisiin löytäessään itsensä milloin mistäkin alastomana ja pahoinvoivana. Näin hän kuitenkin tutustuu Clareen, 6-vuotiaaseen tavalliseen tyttöön, josta on tuleva hänen vaimonsa.

Koska myös kirja hyppii ajassa holtittomasti, kesti aikansa, että rytmiin tottui. Oman osansa lievän kakofoniseen tunnelmaan toi se, että sekä Henry että Clare toimivat kertojina. Välillä minua myös häiritsi dialogin tönkköys ja selvät loogiset virheet tarinassa (Henry muisti jotain, mikä tapahtui oikeasti hänen tulevaisuudessaan, vaikkakin Claren menneisyydessä). Silti alkukankeuden jälkeen kirja piti otteessaan. Vaikka lopputulos vaikutti melko itsestään selvältä, oli juuri se ratkaiseva elementti, mikä teki tarinasta kiinnostavan ja koukuttavan. Kirjaa lukiessa ei siis pohtinut, mitä tulee tapahtumaan, vaan miten se tapahtuu. Ladattuihin odotuksiin nähden kirjan loppu oli minulle kuitenkin jonkinlainen pettymys, ehkä se oli liian pitkä ja selitetty.

Kaikista kriittisistä huomioista huolimatta tätä oli mukava lukea! Tarinan perusidea oli kekseliäs, teksti helppolukuista ja kronologian rikkova järjestys lopulta virkistävää. Ja vaikka tosiaan olen enemmän lyhyiden kuin pitkien romaanien ystävä, oli mukava, kun luettavaa riitti useaksi päiväksi. Sanoisin, että olen pidättyväisen ihastunut: oletin, että aihepiiri olisi herättänyt enemmän tunteita tai pohdintoja, mutta lukukokemus jäi kuitenkin enemmän kelpo viihteen tasolle. Vasta aivan viime metreillä päädyin pohtimaan aikamatkailun haasteita ja filosofisia ulottuvuuksia. Mutta ei mennä nyt niihin :)

Lukekaa ihmeessä, mutta älkää säikähtäkö, jos ette heti lämpene! Nyt kun lukemisesta on pari päivää, huomaan, että tarinan tunnelma kulkee edelleen vierelläni. Syttyy hitaasti, mutta hehkuu pitkään!

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Gummerus Kustannus 2005
(The Time Traveler's Wife 2003)
652s.

Ps. Kohtasin vaikeuksia tunnisteita lisätessäni! Mitä tämä kirja teidän mielestänne on: maagista realismia, scifiä, viihdettä? Help!

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Liitto (äänikirja)



Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Liittoa hitaasti ja antaumuksella. Paljon hitaammin kuin tämän blogiarvion kirjoittamisen kannalta on hyväksi, sillä totta puhuen en aivan tarkasti enää muista, mistä kaikki alkoi. Mutta olen halunnut kulkea tämän tarinan kanssa rinta rinnan mahdollisimman pitkään, sillä siitä Liitossa on kysymys: Kyrö kuljettaa lukijansa (ja kuuntelijansa) sodanaikaiselle Mollojärvelle Lyydian (eli Lyytin), Urhon ja Annan elämään. Hän kuvaa kolmen kertojan äänellä heidän elämäänsä hellyydellä ja raakuudella, ennen kaikkea humaanisti ymmärtäen ja tuomitsematta.

Eletään 30-luvun lopun kuumaa kesää. Isänsä tyrannisen mielivallan alla elävä Lyydia ja kylän paras uimari Urho kohtaavat. Tapahtuu, mitä nuorten kesken on tapana tapahtua, siitäkin huolimatta, että miehet ovat marsista ja naiset venuksesta ja vaikka Lyytin isä tekee kaikkensa pitääkseen tyttärensä kurissa ja nuhteessa.

Sitten tulee sota ja niin kuin niin monen nuoren, myös Urhon ja Lyytin elämän kukkein aika loppuu ennen kuin se on edes kunnolla ehtinyt alkaa. Urhon ollessa siellä jossakin Lyyti taistelee omaa taisteluaan kotirintamalla, eikä selviäisi siitä ilman Urhon siskon, opettajatar Annan apua. Anna, taitava voimistelija, on ollut Berliinin olympialaisten avajaisissa mukana ja sen jälkeen hänen rakkautensa kohde on ollut A.H.

Sodat loppuvat aikanaan, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Lyyti ja Urho yrittävät sopeutua elämään yhdessä myötä- ja vastamäessä ja Annan elämän on  peruuttamattomasti muuttanut sotavanki Pentti ja karvas pettymys omaan aatteeseen.

Tämä oli nyt kolmas Tuomas Kyrön teos minulle. Siitäkin huolimatta, että alan kuulostaa sekopäiseltä bändäriltä, minun on sanottava, että kertakaikkiaan rakastan Kyrön tapaa kirjoittaa. Teksti on helppoa ja soljuvaa, mutta kuitenkin täynnä tunteita ja merkityksiä. Wsoy kutsuu tätä kirjaa tragikoomiseksi, mutta huumoria ei tässä kirjassa juuri viljellä. Ehkä komiikan välähdyksiä syntyy Lyytin ja Urhon yhteiselosta ja siitä, että kaikista vastuksista huolimatta elämä aina vain jatkuu.

Kyröllä on myös kirjojen lopettamisen taito. Luettuani Kyröltä kaksi täydellistä kirjan lopetusta tätä ennen, osasin odottaa hyvää nytkin. Ja niin vain pala juuttui kurkkuuni tälläkin kerralla.

Aivan erityisesti haluan suitsuttaa äänikirjan toteutusta. Veikko Honkanen luki Lyydian ja Urhon osuudet, Päivi Akonpelto taas tulkitsi Annan päiväkirjamerkinnät sielukkaasti. Tämä jako toimi loistavasti ja toi kuuntelukokemukseen lisäsyvyyttä.

Luettepa perinteisenä kirjana tai kuuntelette äänikirjana, molempia suosittelen lämpimästi! Liitto on erinomainen mahdollisuus tutustua hauskana miehenä tunnetun Kyrön vakavampaan puoleen.

Kyrö, Tuomas: Liitto
Wsoy 2011
Lukijat Veikko Honkanen, Päivi Akonpelto
8h 4min

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Kirjablogistin virka-asu

Viikon piristykseksi pari asukuvaa. Minun viikkoani nämä nimittäin piristivät ainakin melkoisesti! Jos siis mietitte, miten pukeutuu katu-uskottava kirjabloggaaja, niin tässäpä vastaus :))



Kirjavan kammarin Karoliina oli saanut joululahjaksi ihanan kassin, johon oli painettu Ylpeyden ja ennakkoluulon Mr. Darcyn kosinta. Siispä riensin etsy.comiin ja tilasin itselleni tämän paidan samaisella tekstillä.





Ja jotta kaikki olisi täydellistä, mieskin sai omansa. Onnea on huumorintajuinen mies ;)



!!!

Mukavaa viikonjatkoa, viikonloppuna on sitten luvassa taas perinteisempää kirjablogin sisältöä!

Amma

maanantai 16. tammikuuta 2012

Copycat-kilpailun voittajat!

Suuret kiitokset kaikille kilpailuun omalla kuvallaan tai äänestämällä osallistuneille! Kilpailun suosio löi minut kertakaikkisesti ällikällä, samoin kaikkiin kuviin nähty vaiva ja hieno lopputulos.

Äänestys oli erittäin tasainen ja jotakin kuvien tasosta kertoo sekin, että todella moni kuva sai hajaääniä. Lopulta tiukka voittokamppailu käytiin kuitenkin neljän kuvan kesken. Onneksi voittaja oli selkeä, sillä toisen sijan jakavatkin sitten ne kolme kilpakumppania tasapistein!

Kauneimmaksi kirjan Copycat -kuvaksi valittiin tämä kuva





















Kuvan on tehnyt Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista! Onnea, tämä oli ehdottomasti yksi minunkin suosikeistani!


Sara saa haluamastaan osallistujakuvasta valokuvasuurennoksen (joko 30x40 tai 50x70cm).




Toisen valokuvasuurennoksen saa kaikkien äänestäneiden joukosta arvottu yksi onnekas. Ja voittaja on...



ENSU!

Paljon Onnea!!!


Koska kilpailu oli niin tasaväkinen, myös kolme seuraavaksi eniten ääniä saanutta saavat lohdutuspalkinnot. Nämä kolme kuvaa siis päätyivät tasapisteisiin  heti Saran vanavedessä:


Lumiomena




Susa



ja Anni.m.




Onnea kaikille teille, ilmoitelkaapa minulle yhteystietonne osoitteeseen ammanblogi@gmail.com ja Sara ja Ensu kertokaa myös mistä kuvasta haluatte suurennoksen ja minkäkokoisena sitä toivotte!


Usealta taholta on toivottu Copycat-kisalle jatkoa ja jotakin pientä jäynää minulla onkin jo mielessä. Mutta palataanpa siihen myöhemmin, esimerkiksi sitten valoisampaan vuodenaikaan, mikä on kuvaamiselle kiitollisempi ajankohta.

Amma kiittää vielä kerran kaikkia! Tästä on hieno jatkaa kolmannelle blogivuodelle!

lauantai 14. tammikuuta 2012

Kristilliset symbolit


Historia-alan ihminen joutuu usein haastaviin tilanteisiin. On nimittäin ihmisiä, jotka olettavat, että historianopettaja hallitsee suvereenisti maailmanhistorian ilmiöt ja tapahtumat kuta kuinkin kokonaan. Hirveän imartelevaahan se on, kiitos vaan, mutta voin nyt paljastaa, että ihan näin ei ole asia.

Mutta illuusiotahan voi aina pitää yllä. Yksi osa-alue, jossa minulla on paljon petrattavaa, löytyy taidehistoriasta. En ole aihetta opiskellut yhtä ainoata opintoviikkoa, mutta aina silloin tällöin minulle esitetään haastavia kysymyksiä: "Miltä ajalta tämä maalaus on?" tai "Osaatko sanoa, mikä olisi X aikakauden merkittävin taideteos?"


Onneksi on sellaisia kirjoja kuten filosofian tohtorin, uskonnolliseen taiteeseen erikoistuneen taidefilosofi Liisa Väisäsen Krillistilliset symbolit. Viisaampien tekstiä lukiessa viisastuu itsekin ja tiedon alkulähteille voi palata kätevästi aina uudelleen tarvittaessa.

Väisänen esittelee kristillisen taiteen keskeisimpiä piirteitä ja symboleja aina alkukirkon päivistä nykyhetkeen saakka. Vuosisatojen saatossa monet aikalaisille itsestäänselvät symbolit ovat muuttuneet nykysukupolville merkitykseltään vieraiksi. Toisaalta monet kristilliset symbolit ovat suodattuneet maalliseenkin käyttöön: esimerkiksi Euroopan Unionin lipun väri tulee Neitsyt Marialta, samoin lipun tähtikehä, Taivaallisen kuningattaren kruunu. Kirjan sisältöä ei tulekaan pitää ainoastaan uskontoon liittyvänä vaan kyse on koko länsimaisesta kulttuuriperimästä, josta jokaisen täällä asuvan kannattaa olla ainakin jossakin määrin tietoinen.

Hätkähdyttävää oli lukea modernista Andres Serranon Piss Christ -teoksesta, pissaan upotetusta krusifiksista. Provokaatiota, häväistystä? Ehkä, mutta ei mitään mullistavaa siinä mielessä, että nykykatsojan tunteet eivät ole yhtään sen voimakkaammat kuin 800-luvun kristityn mielenkuohu häpeällistä krusifiksia katsellessa.

Kuten sivumäärästä (207 sivua) voi päätellä, mikään symbolien pikkujättiläinen ei ole kyseessä, mutta tärkeimmät kristilliset taidesymbolit tulevat kirjassa kattavasti käsitellyiksi. Lisäksi lukijaa hemmotellaan värikuvilla, jotka havainnollistavat tekstiä oivallisesti. Erityisen kiitoksen annan lopun hakemistoille, joista voi etsiä tietoa niin symbolin nimellä kuin taideteoksittain.

Suosittelen tätä kirjaa paitsi kaikille taidehistoriasta kiinnostuneille myös opetuskäyttöön niin opettajien käsikirjaksi kuin koululaisten ja opiskelijoiden hakuteokseksi. Tietoa on riittävästi, mutta ei liikaa ja se on helposti löydettävissä ja ymmärrettävästi esitetty. Kristilliset symbolit onkin kaikinpuolin erinomainen ja laadukkaasti toteutettu tietoteos.

Väisänen, Liisa: Kristilliset symbolit. Ikkuna pyhään.
Kirjapaja 2011.
207 s.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Pientä blogipohdintaa



Sairastelun vuoksi massiivinen blogisynttäripostaus jäi tekemättä (onneksi kaukaa viisaana aloitin Copycat-haasteen jo joulukuussa!), samoin vuosi 2011 kokoamatta. Nyt kun alan olla järjissäni, huomaan menettäneeni jo viikon tästä vuodesta punkan pohjalla, joten katson jo mielelläni eteen päin. Sairastaessani ehdin kuitenkin mietiskellä Amman lukuhetkeä ja kirjablogimaailmaa pienen perspektiivin päästä, joten ajattelin jakaa aatoksiani muillekin. Sillä kukapa nyt ei haluaisi lukea toisen kuumehoureita. Heh.

Viime vuosi oli minulle kiireinen vuosi. Alkuvuodesta suoritin kirjallisuustieteen tenttejä ja vietin aikaa suomalaisen klassikkokirjallisuuden parissa. Samaan aikaan olin huomaavinani kirjablogimaailmassa kiihtynyttä säpinää: tuntui, että kaikki kehittivät innolla blogiaan, erilaisia lukuhaasteita syntyi tiuhaan tahtiin ja postausten julkaisutahti kiihtyi sitä mukaa, mitä enemmän uusia blogeja syntyi. Tai ehkä minusta vain tuntui siltä, sillä jouduin tenttien takia kiihdyttämään omaa varsin leppoisaa lukutahtiani ja se näkyi tietenkin myös blogissa. Joka tapauksessa aloin itsekin kehittämään blogia "ammattimaisempaan" suuntaan ja olenkin ollut blogini kehitykseen erittäin tyytyväinen.

Toukokuussa perheemme sai uuden jäsenen ja jotenkin kummassa onnistuin pitämään alkuvuonna kiihdyttämäni tahdin koko lailla ennallaan (pikkuvauvat nukkuvat aika paljon). Syksyllä meillä kuitenkin alettiin nukkua huonosti ja sairastella, lisäksi jouduin mieheni töiden vuoksi pyörittämään huushollia paljon itsekseni. Samaan aikaan en kuitenkaan halunnut tinkiä blogini päivitystahdista ja (oletetusta) laadusta. Jokainen kotiäiti ja -isä tietää, että oma aikuisten henkireikä, johon ei kuulu keskustelut vaipoista ja korvatulehduksista, on tärkeä juttu ja siitä ei halua tinkiä, vaikka aika ja rahkeet eivät tuntuisi riittävänkään.

Niinpä luin kirjoja loppuvuoden liki pitäen hampaat irvessä, vaikka tunsin itseni kaikkinensa erittäin väsyneeksi. Ihan hirveästi en sitten yllättynytkään kun sairastuin joulun jälkeen yli viikoksi niin kovaan flunssaan ja kuumeeseen, etten kyennyt tekemään mitään, edes lukemaan (tai kuuntelemaan äänikirjoja, elämäni ensimmäinen korvatulehdus nähkääs)!

Maatessani ehdin miettiä asioita monelta kantilta ja tunnustin itselleni, että kunnianhimoni oli ottanut vallan ja blogini aiheutti minulle aivan liikaa stressiä. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?! Muutaman päivän töllöntuijotuksen jälkeen alkoi sitä paitsi tuntua häpeällisen hyvältä - tällaista aivojen nollausta olin kaivannutkin :)

Olen luvannut uuden vuoden kunniaksi pitää itsestäni parempaa huolta. Hyvät kirjat ja blogin päivitys kuuluvat edelleen omaan laatuaikaani, mutta nyt yritän olla ottamatta turhia paineita. Käytännössä se tarkoittanee sitä, että varaan itselleni mahdollisuuden lukea hitaasti, enkä ahdistu, jos blogiin tulee joskus normaalia pidempi päivitystauko. Älkää siis tekään hermostuko, enkä kyllä yhtään epäile, ettettekö selviäisi tarvittaessa muutaman päivän pitempään ilman horinoitani. En myöskään samaisesta syystä aio lähteä vähään aikaan mukaan mihinkään lukuhaasteisiin, älkää loukkaantuko siitäkään. Lukuhaasteet ovat ihania, mutta kaipaan aikoja, jolloin vaeltelin kirjastossa päämäärättä keräillen koriin herätekirjoja. Siihen euforiseen tilaan aion päästä takaisin tänä vuonna.

Ja sitten on vielä yksi asia, jonka haluaisin muuttaa omassa blogikäyttäytymisessäni. Minua on jo pitkään vaivannut se, että suurimmaksi osaksi kommentoin toisten blogeihin todella lyhyesti ja mitäänsanomattomasti ja yhtä tylsiä ovat myös vastaukseni teidän kommentteihinne omassa blogissani. Huom! Jokainen kommentti on minulle tärkeä ja täällä saa edelleen käydä "vain" moikkailemassa. Aina ei voi olla mitään järisyttävän omaperäistä kommentoitavaa. Mutta kaipaan tänne Blogistaniaan enemmän kirjallisia keskusteluja! Nykyisin blogipostaus "menee vanhaksi" jo parissa päivässä, mutta olisi hauskaa, jos ehtisimme palata kiinnostaviin postauksiin uudelleen ja oikeasti keskustella kirjoista vaikkapa viikkokausia. Sen kaltaista sisältöä toivoisin tuottavani niin omaan kuin toistenkin blogeihin. Toki tiedän  kokemuksesta, että jos omasta lukukokemuksesta on kauan (puhumattakaan, että kirja on lukematta), on vaikeaa vetää hatusta kovin syvällistä analyysiä. Mutta usein ainakin minun kohdallani on kysymys ihan siitä, että tunnen olevani liian kiireinen pohtimaan jotakin postausta ja kirjaa sen syvällisemmin. Uskon, että minun tapauksessani rauhallisempi päivitys- ja lukutahti jättää ilmaa myös kiinnostaville keskusteluille.

Kaipaatteko te muut jotakin joko Amman lukuhetkeen tai kirjablogeihin laajemmin? Ja onko kukaan muu tuntenut blogiväsymystä ja ylikuumenemista? Jaetaan kokemuksia!

Toivon, ettei tämä postaukseni välittänyt liian negatiivista kuvaa. Olen onnellinen siitä, että saan pitää tätä blogia ja olen huippuonnellinen jokaisesta lukijasta, kommentista ja visiitistä blogissani. On myös suuri ilo seurata toisten kirjablogistien työtä (päivitystahdista riippumatta). Välillä on vain hyvä hengähtää ja nyt tuntuu, että olen uutta intoa täynnä. Kiitos vanhoille lukijoille näistä kahdesta vuodesta ja kiitos uudemmille siitä, että olette liittyneet mukaan!

Amma

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Emma Donoghue: Huone


Miltä sinusta tuntuisi, jos koko tuntemasi maailma paljastuisi 11 neliön kokoiseksi huoneeksi, jossa olisit ollut koko elämäsi ajan äitisi kanssa kidnappaajan vankina? Niin ja olisit viisi vuotta?

Siitä kertoo ensi viikolla ilmestyvä Emma Donoghuen Huone. Ponhean pikku-Jackin suulla kerrottu tarina on äärimmäisen koukuttavaa ja koskettavaa luettavaa. Kirja jakaantuu kahteen osaan: vankeuteen ja vapauteen. Mutta kun asioita tarkastellaan viisivuotiaan näkökulmasta, eivät asiat olekaan aivan yksioikoisia. Ikänsä vankeudessa asuneelle vankila on turvallinen koti ja toisella puolella on pelottava Ulkomaailma, meluinen, likainen ja monimutkainen.

Vaikka kirjan aihe on hurjan ahdistava, kirja itse ei sitä ole. Jackin viattomuus suojelee myös lukijoita ja tarinasta jää positiviinen maku, ainakin jos onnistuu sulkemaan mielestään viime vuosina paljastuneet samantyyppiset tositarinat. Ennen kaikkea Huone on äitien Voimakirja. Äidinrakkaus ja läheisyys ovat yksilön identiteetin kehittymisen kannalta paljon olennaisempia asioita kuin se, minkälaiseen ympäristöön sattuu syntymään. Ja äidinmaidosta saatu perusluottamus kantaa myös kuoppien kohdalla.

Tätä äidin ja pojan kasvukertomusta oli ilo lukea, mutta tuskin tulen tarttumaan tähän ihan heti uudelleen. Donoghue olisi voinut tuoda tarinaan paljon syvempääkin otetta, mikä olisi tehnyt tarinan useamman lukukerran kestäväksi. Toisaalta pidän ratkaisua arvossa, kirjailija ei sorru aiheella mässäilyyn. Lisäksi aihepiiri on jo valmiiksi sen verran arka ja rankka, että en kyllä tummia lisäsävyjä kaivannutkaan. Jo nyt Jack vieraili unissani useampana yönä, tosin onneksi omana reippaana itsenään.

Suosittelen Huonetta kaikille, mutta aivan erityisesti meille äideille ja isille. Tämän luettuaan on taatusti taas muutaman päivän piirun verran parempi vanhempi.

Huoneesta on kirjoittanut ainakin Lumiomena, Peikkoneito, Maria Sinisen linnan kirjastosta sekä Ilselän Minna.

Emma Donoghue: Huone (alkup. Room 2010)
Tammi 2012
Suomentanut Sari Karhulahti
323s.

torstai 5. tammikuuta 2012

Äänestä paras Copycat-kirjakansi

No niin, vihdoinkin olen päässyt sen verran tolpilleni, että Copycat-äänestys alkaa!
(Pahoittelut vielä viivästyksestä. Mutta ehkä ihan hyvä näin: Blogistanian Finlandia-jännitys oli makeaa seurattavaa ja nyt voidaankin sitten keskittyä upeisiin kirjakansiin.)



Kuten kaikki kirjojen ystävät tietävät, kannet eivät suinkaan ole yhdentekevät. Ne saavat joko tarttumaan kirjaan tai sysäämään pois, ne ihastuttavat ja vihastuttavat. Niin, ja mikä tunne liittyykään itselle rakkaan kirjan ja painoksen tutuksi tulleeseen kuvaan! Leikkimielisen Copycat-kilpailun tarkoitus onkin raottaa kirjallisia maailmoja, antaa kiitosta kirjojen kansia kuvittaville taiteilijoille ja kääntää huomio kansitaiteeseen.

Jokainen osallistujakuva sai arvonnan kautta numeron, joiden mukaisessa järjestyksessä kuvat esitetään. Kollaasikuva on kokonaistarjonnan hahmottamiseen, jokainen kuva esitellään alla suurempana itsekseen. Sen verran otin vapauksia, että liitin (niihin kuviin, joissa ei jo valmiiksi näkynyt) myös alkuperäisen kannen kuvan, koska kuvista saa varmastikin enemmän irti kun näkee, mistä se on saanut alkunsa. Mutta kumpi on kumpi? Siinäpä se!!

Joistakin kuvista selviää kuvantekijän nimi, toisista taas ei. Mietin, onko se ongelma, mutta en rohjennut lisäillä kuvien yhteyteen nimiä lupaa kysymättä. Ja toisaalta, tuskin naamakertoimella on tässä skabassa merkitystä! Mutta jos joku anonyymiksi jäänyt haluaa kuvan ja numeron viereen myös nimen, niin viestiä vaan tulemaan!

Kiitos vielä kaikille kuvia lähettäneille! Olen ollut useat kerrat aivan ihastuksesta ymmyrkäisenä siitä, kuinka paljon vaivaa olettekaan nähneet ja kuinka hienoja kuvia olette tehneet. Kilpailu sai niin suuren suosion, että täytyyhän tämä ottaa joskus uusiksi, ideoita saa esittää!

Mutta nyt, kansalaiset, on aika käyttää äänestysoikeutta.

Ohjeet tulevat tässä:

1. Jokaisella osallistujalla on yksi ääni. Ilmoita pelkkä kuvan numero (niin, mitään Aku Ankkoja ei sitten äänestellä...) ja nimesi/tai nimimerkkisi kommentoimalla tähän postaukseen. Suosittelen tutkimaan kuvia kaikessa rauhassa, muokkamaan päätöksen ja siirtymään vasta sitten kommettilootaan, jotta mahdollisesti silmäkulmaan vilahtaneet aiemmat vastaukset eivät pääsisi sotkemaan. Omaa kuvaa saa äänestää :)

2. Äänestysaikaa on sunnuntaihin 15.1. kello 20.00 saakka. Ilmoitan voittajan joko saman päivän iltana tai seuraavana aamuna.

3. Osallistumalla äänestykseen saat yhden arvan. Kilpailun päätteeksi suoritetaan arvonta. Yksi onnekas sekä voittajakuvan luonut saavat haluamastaan osallistujakuvasta kuvasuurennoksen. Jos nämä sattuvat olemaan yksi ja sama henkilö, arvonta suoritetaan uudelleen.

4. Levittäkää sanaa! Mitä enenmmän äänestäjiä, sitä jännittävämpää!

*Hyvää, sopivan helmeilevän hupsua ja riemukasta äänestystä!*

                                           COPYCAT-EHDOKKAAT OVAT:

1

 
2

3

4

5

6


7


8

9

10

11

12

13

14

15

16

17

18

19

20

21

22

23

24

25

26

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...