Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut


Olen valitellut vähän siellä ja täällä Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskero-sarjasta. Tavallaan olen tyytyväinen siihen, että Lehtolainen testailee muitakin väyliä huippusuositun Maria Kallion lisäksi. Toisaalta tämä trillerisuunta ei aivan ole iskenyt minuun. Genreä enemmän olen kuitenkin pähkäillyt päähenkilön kanssa: siinä missä Maria Kalliosta on vuosien varrella tullut minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä hahmo, on Hilja Ilveskero lähinnä ärsyttänyt kaikessa mustavalkoisuudessaan ja kulmikkuudessaan. Ei ole kuitenkaan tullut mieleenikään jättää tätä trilogian viimeistä osaa lukematta. Olen jo ties kuinka kauan tarttunut syntymäpäiväni korvilla Lehtolaisen uunituoreeseen teokseen ja niin tein nytkin.

Ilokseni voinkin ilmoittaa, että tämä oli minusta ehdottomasti Ilveskero-kirjoista paras. Liekö sitten johtunut siitä, että alan tottua Ilveskeron omituisuuksiin, mutta viihdyin kirjan parissa mainiosti. Merkitystä oli myös sillä, että Paholaisen pennuissa Lehtolainen laittaa Ilveskeron itsensäkin pohtimaan ja kyseenalaistamaan negatiivisia puoliaan. Kun jonkinlaista henkistä kasvuakin on havaittavissa, muodostuu Hilja Ilveskerosta itse asiassa aika näppärä henkilöhahmo. Se tosin ei poista sitä tosiseikkaa, että kaksi edellistä kirjaa paloin välillä halusta repiä hiuksiani Ilveskeron tempauksista lukiessani.

Pidin myös siitä, että vaikka tässäkin kirjassa seikkailivat Valko-Venäjän isot pojat ja kansainväliset poliisiagentit, oli tarina kuitenkin lähempänä Lehtolaisen perinteistä, maanläheisempää tyyliä. Henkivartijan loppu oli minulle aivan liian isoa suuren maailman tyyliä, Oikeuden jalopeura taas jätti paljon kysymyksiä päätösosaan. Jännitin sitä, millaisen spektaakkelin kirjailija loppuun kehittelee, mutta kuten sanottu, onneksi kliimaksi oli varsin uskottava ja liioittelematon.

Muistin taas, miksi aina palaan Lehtolaisen kirjoihin. Hänen tekstinsä on nautittavaa ja helppoa luettavaa, mutta yhteiskunnallinen ja ajankohtainen ote tekee tekstistä kiinnostavaa myös silloin kuin itse tarina ei etene. Pidän myös Lehtolaisen miljöökuvauksesta, siinä hän on mestari. Tällä kertaa liikutaan Helsingissä, New Yorkissa, Leysinissä, Långvikissä ja tietenkin Hevonpersiissä. Kaikkien paikkojen kuvauksessa Lehtolainen tuntuu olevan aivan yhtä kotonaan.

En ole tainnut sanoa vielä mitään itse juonesta. Paholaisen pennuissa lenkki kiristyy Hiljan ja Davidin ympärillä samalla kun Hilja toimii Usko Syrjäsen nuoren ja kauniin venäläisen morsiamen henkivartijana. Lisäksi Hilja tekee tiliä menneisyytensä kanssa niin isänsä, siskonsa, Teppo Laition kuin Mike Virtuenkin suuntaan.

Kaiken kaikkiaan taisin pitää tästä aika lailla. Jos siis olet laillani tuskaillut Hilja Ilveskeron kanssa kaksi edellistä osaa, älä epäröi tarttua Paholaisen pentuihin. Monet kysymykset saavat vastauksia ja älyttömyydet selityksiä. Nyt tuntuu, että olisihan tästä Ilveskerosta voinut lukea vielä lisääkin. Tuhannan taalan kysymys onkin, mitä Lehtolainen mahtaa seuraavaksi suunnitella?

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
415s.
Tammi 2012

Kommentit

  1. Luin juuri arvion kirjasta hesarista, joten oli kiinnostava saada myös bloginäkemys siihen rinnalle, eli kiitos :) Minulla on nimittäin kaksi ensimmäistä osaa, ja olen pähkäillyt, ostaako kolmas vai ei. Olen nimittäin ollut kahden edellisen kanssa aika lailla samoilla linjoilla sinun kanssasi, joten luotan mielipiteeseesi myös tämän kolmannen osalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HS oli aika sapekas. Tunnistan kyllä kaikki arviossa mainitut seikat ja itsekin niitä olen jo aiemmissa osissa päivitellyt, mutta minusta tämä oli enemmän kuin osiensa summa. Ja kuten sanottu, minä pidin siitä, että kansainvälisen trillerin tasolta laskeuduttiin Lehtolaiselle ominaisempaan tyyliin.

      Kiva, että luotat mielipiteeseeni, toivottavasti et pety:)

      Poista
    2. Minusta Hesari oli nyt oikeassa. Lehtolainen on lahjakas kirjailija, mutta Ilveskero -hahmollaan, hän on karkottanut minut tyystin.

      Odotan niin, että Leena palaa 'juurilleen'.

      Voisin kokeilla,mutta nyt en ehdi. Jostain syystä minulle tulee nyt niin paljon luettavaa, että en voi ottaa mitään yli pinon. Joulunkin luettavan nappasin tänään jo Katjalta;-) Yksi vanhempi Irving odottaa minua, mutta se ei ole se 'karhukirja'.

      Poista
    3. Jokainen tietenkin muodostaa oman mielipiteensä. Kuten tuossa Veralle yllä kommentoinkin, tunnistan lähes kaikki HS:n kritiikin aiheet, mutta tässä viimeisessä osassa kaikki oli aiempia osia paremmin balanssissa. Joten pidin lukemastani ja yllätyin iloisesti. Jos siis suinkin johonkin väliin ehdit, voithan kokeilla tämän viimeisenkin, koska minusta tässä oli sitä "vanhaa Leenaa", mihin viittaat.

      Poista
    4. Kaikkihan me muodostamme oman subjektiivisen mielipiteemme, eihän sitä kukaan edes aseta kyseenalaiseksi.

      Olen lukenut Lehtolaista niin paljon, että saatan lukeakin, jos sattuu vaikka jossain kirjakaupassa sopivasti osumaan kohdalle. Kiitos vinkistä!

      Poista
  2. Lukemiseen rohkaiseva arvio, kiitos siitä. Aikaisemmat Ilveskerot eivät ole juuri säväyttäneet, mutta arviosi kannustaa kuitenkin lukemaan vielä tämän viimeisen.

    Mulla on vähän ikävä Maria Kalliota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on toisaalta Kalliota ikävä, toisaalta parin viimeisen Kallio-kirjan luettuani minulle on tullut olo, että sarja ehkää alkaa olla siinä pisteessä, että pitäisi keksiä jotakin todella vetävää tai sitten lopettaa kun ollaan vielä voitolla. Siksi suhtaudun Lehtolaisen muihin viritelmiin periaatteessa positiivisesti.
      Lue tämä viimeinenkin, mielestäni kannattaa!

      Poista
    2. Tämä on Hesarin tyrmäyksestä huolimatta kuuntelujonossani. Tuosta Maria Kallio -asiasta olen samaa mieltä kanssasi. Lehtolaisen olisi kannattanut päästää Mariasta irti jo ajat sitten tai ainakin uudistaa kunnolla, kuten jo oli käymässä, kun Maria otti loparit. Lehtolainen on vanha suosikkini, jonka taitoihin luotan. Kyvyt vain eivät ole oikein viime vuosina päässeet näkyville, harmi!

      Poista
    3. Minä jäin ihmettelemään sitä, miksi ihmeessä niin lupaavalta vaikuttanut ja juuri tuollainen kirjasarjaa uudistava juonenkäänne ei sitten toteutunutkaan!

      Minä en ole kuunnellut yhtään Lehtolaista äänikirjana, mutta mielessä on käynyt, että pitäisi. Jos vaikka kävisi koko Kallio-sarjan läpi sillä tavalla... löytyvätkö muuten kaikki äänikirjoina?

      Poista
  3. Luin sarjan edellisen osan ja sen verran oli väkinäistä, että päätin antaa olla. Maria Kallioon minäkin tykästyin, mutta tämä Hilja on liian täydellinen, ja juoni liian kansainvälistä makuuni. No, onnistuit kuitenkin pienoista kiinnostuksen värettä minussa herättämään joten saas nähdä meneekö Paholaisen pennut lukulistalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kirjoitin arviossa, en ole pitänyt Hiljasta enkä kansainvälisestä juonesta, mutta tätä lukiessani en ärsyyntynyt, joten kukapa tietää, ehkä sinäkin pidät tästä:)

      Poista
  4. Olipa mukavaa lukea arviosi tästä, olen sinänsä pitänyt Lehtolaisesta kovasti, mutta kaksi aikaisempaa Ilveskero -kirjaa on aiheuttanut minulle lähinnä mielipahaa. Lainasin tämän kuitenkin kirjastosta, koska Lehtolaisen uutuuden lukeminen on minulle jo melkein tottumus. Kiva kuulla, että nyt on tiedossa parempaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottumuksen voimalla minäkin tähän tartuin, mutta olen tyytyväinen, että tartuin, koska muuten olisi ehkä jäänyt vähän paha maku suuhun tästä Ilveskero-sarjasta. Kannattaa siis lukea siinäkin mielessä, jos kokonaisuus nousisi sinullakin plussan puolelle!

      Poista
  5. sinulle on blogissani tunnustus!
    Kaipaisin Lehtolaiselta sellaisia Jonakin onnellisena päivänä - tyyppisiä kirjoituksia - tämän ansioissa tuon kirjan parhaita puolia näyttää olevankin. Toisalta en osaa sanoa paljon mitään kun niin vähän olen lukenut ko. superkirjailijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä!
      Ihan totta, minäkin olen odottanut jo muutaman vuoden, että Lehtolainen kirjoittaisi jotain sen tyyppistä. Jos et ole lukenut Kun luulin unohtaneesi -teosta, suosittelen lämpimästi. Se on samantyyppinen kuin Jonakin onnellisena päivänä ja todella hyvä, minulla on kyllä myös paikkakuntasidonnaisuus siinä taustalla:)

      Poista
  6. Minäkin muistin sinua blogitunnustuksella :)

    VastaaPoista
  7. Olen lukenut Henkivartijan ja olin sen kanssa ihan samoilla linjoilla kuin sinäkin. Ei vain iskenyt. Minäkään en pitänyt Ilveskeron hahmosta enkä oikeastaan koko kirjan ideasta. Jätinkin toisen osan lukematta, mutta pitäisiköhän nyt vielä kokeilla tätä. Mitä luulet, toimiiko ihan itsenäisenä teoksena vai pitäiskö jaksaa kahlata Oikeuden jalopeura ennen tämän lukemista?

    Ensimmäiset Maria Kallio -dekkarit olivat mielestäni todella hyviä, mutta kuten näissä kommeteissa jo on tullut ilmi, kaipaisi Marian hahmo uudistumista. Esimerkiksi Minne tytöt kadonneet oli mulle selkeä pettymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, enpä tiedä. Vaikka pidinkin tästä, pidin siitä nimenomaan siksi, että Lehtolainen onnistui kampeamaan sarjan kokonaisuutena positiivisen puolelle. Tuskin kuitenkaan innostuisit tästä itsenäisenä teoksena, sen verran vahvasti se nojaa aiempiin tapahtumiin.

      Olen ihan samaa mieltä Maria Kalliosta. Minne tytöt kadonneet sai minut aika hämmentyneeksi, jotain väsähtänyttä Kalliossa oli.

      Poista
  8. Kiitos taas hyvästä blogiarvostelusta. Luettuani Hesarin kritiikin ja erityisesti sen huomautuksen toistuvista viittauksista "Queensin turvallisuusakatemian opetuksiin", jotka ärsytti ihan kympillä edellisissä kirjoissa, päätin jo etten edes aloita kirjaa, mutta luettuani juttusi saatan sittenkin kuunnella sen äänikirjana. Toivon silti että Lehtolainen vaihtaa päähenkilöä seuraavassa kirjassaan.

    VastaaPoista
  9. Uskaltauduin lukemaan arviosi, vaikka Paholaisen pennut on mulla vielä kesken. En ole sarjaan ihastunut, mutta tämän osan kohdalla alkaa olla jo varovaista hyväksyntää, erityisesti tuon maanläheisyyden suhteen. Tässä ei ole liikaa tapahtumia suuren maailman tyyliin, kuten aiemmissa osissa. En ole kiintynyt Hiljaan ihmisenä, hän on liian kova ja epäuskottava, joten toivon hartaasti, etten häntä enää tapaisi. Ilokseni luin Apu-lehdestä, että ensi vuonna on tulossa Maria Kallio -sarjan tusina täyteen, onhan ekan kirjan ilmestyisestä ensi vuonna 20 vuotta. Sitä odotellessa...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit