sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa


Innokas sherlockisti Harold White löytää kuuluisan Sherlock Holmes-tutkijan murhattuna. Hän lähtee mysteerin jäljille: kuka on murhaaja ja ehkä vielä tärkeämpää, missä on Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja? Harold seikkailee ympäri Lontoota johtolankojen perässä salaperäinen Sarah seuranaan.

Omassa ajassaan Conan Doyle taas selvittää omaa mysteeriään. Kuka tappaa nuoria suffragetti-naisia? Kuka lähetti kirjepommin Conan Doylelle? Apunaan hänellä on ystävänsä Bram Stoker, Draculan isä, joka opastaa menestyneempää kollegaansa Lontoon pahamaineisilla sivukujilla.

Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa koostuu näin vetävistä aineksista. Olosuhteiden pitäisi siis olla kohdillaan, kun Holmesin ja dekkarien ystävä tarttuu tällaiseen kesäkirjaan. Valitettavasti kirja osoittautui kuitenkin melkoiseksi pettymykseksi. Vaikka kirjassa oli mielestäni kaikki onnistumisen edellytykset, ärsyttäviä asioita oli yksinkertaisesti liikaa:

1. Ensiksikin on aina riskaabelia viitata kirjallisuuden klassikoihin teoksen nimessä: vertailua ei voi välttää, eikä sen tulos useinkaan ole edullinen. Moore on varmasti holmensinsa lukenut, mutta se ei vielä tee hänestä Conan Doylen veroista tarinaniskijää.

2. Vaikka molemmat juonet ovat kiinnostavia ja hyvin synkronoitu keskenään, mielenkiintoni ei pysynyt yllä. Kirja olisi kaivannut roimaa tiivistämistä. On aika huono merkki, jos dekkaria lukiessaan huomaa, ettei loppuratkaisu oikeastaan hirveästi edes kiinnosta.

3.Nykypäivän päähenkilö Harold on ankea. Taas täytyy verrata Sherlock Holmesiin, joka ei ehkä aina ole miellyttävä, mutta häikäisevä hän takuulla on. Harold on lähinnä ja ainoastaan tylsä. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että tämä on mitä ilmeisimmin kirjailijan tietoinen valinta.

4. Mutta mutta, tarinan perusmoottori on niin ärsyttävä. Tavis-sherlockisti alkaa selvittää murhaa, häntä oikein pyydetään siihen. Ja yllättäen, pelkästään satojen ja tuhansien kirjojen seurauksena kasvanut massiivinen aivokapasiteetti tekee hänestä paitsi pesunkestävän salapoliisin myös melkoisen toimintasankarin. Siis kyllähän me kaikki kirjanörtit haluamme päiväunissamme noin ajatella, mutta let's face it: onko se kovinkaan uskottavaa?

Tätä ei voi kyllä mitenkään sokerilla siloitella, Kuolema Sherlock-seurassa ei lunastanut alkuunkaan odotuksiani. Mutta Arthur Conan Doylen osuus kirjasta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä. Ja loppusanojen paljastukset siitä, että monet kirjan käänteet pohjautuvat tositapahtumiin, nostavat myös loppupisteitä säälittävästä keskinkertaisuuteen. Sitä paitsi Kirsi ja Kata tykkäsivät tästä, joten pistäytykääpä lukemassa nekin arviot!

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (The Sherlockian)
Atena 2012
477.


9 kommenttia:

  1. Kääks, minulla on tämä odottamassa lukupinossa ;) Varmaan nyt ihan viikon parin sisällä luen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä, on kiinnostavaa kuulla, mitä pidät!

      Poista
  2. Samaa mieltä - Harold on tylsä ja hänen mysteerinsä oli minusta hiukan keksimällä keksityn oloinen. Arthur Conan Doylen tapaus taas oli huomattavasti kiinnostavampi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sen enempää juonipaljastuksia tekemättä Haroldin juoni oli paitsi tylsähkö myös loppuratkaisultaan aika vaisu. Sen sijaan Doylen osuudessa oli menoa ja meininkiä, ehkä tosin siinäkin uskottavuuden rajoja hipoen.

      Poista
  3. Samaa mieltä olen siitä, että Harald on tosi tylsä. Ja koko nykyajan tarina on hieman tekemällä tehty. Sen sijaan Arthur Conan Doylen tarinasta pidin. Se piti otteessaan - ehkä hieman liiankin elokuvakäsikirjoitusmaisesti.

    Mietin juuri, että aloitan tästä tai Läckbergistä, kun varmaan huomenissa alan blogipurkaa heinäkuun dekkarilukemistoani. Pidin muuten tästä Läckbergiä enemmän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten ylempänä Norkulle kommentoin, Doylen tarinassa oli kiinnostavuutta, mutta totta tosiaan, ehkä liikaa elokuvamaisuutta.

      Minä en ole lukenut Läckbergiä vielä yhtään! Pitäisiköhän, jos tämä oli parempi?

      Poista
    2. Kannattaa kokeilla. Läckberg tuntuu olevan monien suursuosikki. Itse olen lukenut kaksi hänen kirjaansa ja molemmat ovat ok. En ole ihastunut, mutta voisin kevyttä lukemista hakiessani lukea lisääkin.

      Poista
  4. En ole itse tätä lukenut. Luettuani tekstisi kaksi ensimmäistä kappaletta "karvani nousivat pystyyn" ja ajattelin, että ei tuo kirja voi olla hyvä. Pidän itse paljon Sherlock Holmes -tarinoista, minkä takia minulla olisi aika suuri ennakkoluulo alkaa lukea tällaista kirjaa. En yksinkertaisesti uskoisi, että kirja voisi tarjota jotain uutta ja olla jäljitelmää kummempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ehkä Moore ei varsinaisesti yritä jäljitellä, mutta toisaalta kun Holmesiin niin suoraan viitataan ja kirja tämän klassikon ympärillä pyörii, masentavalta vertailulta on aika vaikeaa välttyä.

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...