Eve Hietamies: Tarhapäivä


Luin Eve Hietamiehen Yösyötön esikoiseni ollessa muutaman kuukauden ikäinen: itkin ja nauroin lukiessani ja useaan kertaan olen ollut kiitollinen Hietamiehelle siitä, että muutama vauvakarikko on tullut vältettyä Yösyötön ansiosta. Olinkin todella innoissani, kun kuulin, että kirja saa jatko-osan nimeltään Tarhapäivä.

Tarhapäivässä Paavo Pasanen on ehtinyt viiden vuoden korkeaan ikään. Paavon ja hänen isänsä Antin elämä on asettunut kutakuinkin uomiinsa: elämä on tavallisten lapsiperheiden tapaan melkoista taitelua kodin, päiväkodin, työpaikan ja kaupan välillä. Kalapuikkoja, pinaattilettuja, märkiä lapasia. Tavallisista perheistä poiketen miesten elämässä on myös Paavon epävakaa äiti, joka ajaa ex-miehensä hulluksi, mutta on Paavolle rakas.

Antista alkaa tuntua, että elämä on yhtä Tarhapäivää. Ehkä elämässä pitäisi olla jotakin muutakin, kuten vaikkapa nainen? Toive toteutuu, mutta ei aivan niin kuin Antti on kuvitellut: perheeseen muuttaa Paavon kaveri Terttu, nainen koko viisivuotiaalla tarmollaan. Ja siitäkös soppa syntyy!

Yösyötössä pohdittiin, voiko isä olla äiti, Tarhapäivä jatkaa luontevasti tyttöjen ja poikien erosta. Kirja on yhtä riemastuttavaa luettavaa kuin edeltäjänsäkin: Pasasen miesten ei ole ihan helppo ymmärtää, ettei Hello Kitty-hameen kanssa käy Minni-sukkikset. Tai että Panadol on poikien lääkettä. Totuuden nimessä välillä aloin jo tuskastua sukupuolirooleihin. Onko oikeasti Suomessakin sellaisia miesmörököllejä, jotka eivät ilkeä mennä ostamaan söpöjä pikkareita pikkutytölle? Siis oikeasti?!

Odotin innolla Pasasen miesten tapaamista uudelleen, mutta yhtä suurella riemulla kohtasin myös monet mainiot sivuhenkilöt. Ehdottomaksi suosikikseni nousi Reponen, joka viiden tyttären isän kokemuksella rientää Antin apuun aina hamahelmi- tai kissanhäntäkatastrofin uhatessa. Nämä kohtaukset olivat ehdottomasti suorastaan "liikkiksiä", mutta myös kirjan hauskimpia tapauksia. Niin ikään Yösyötössä taaperoimetyksellään järkyttänyt Pihla-Puolukka on ihastuttava  hahmo alati kasvavine ihmislaumoimeen ja vaihtoehtohoitoineen. Unohtamatta hänen arkkivihollistaan, Nelli-Tupperwarea järkähtämättömässä inhorealismissaan.

Tarhapäivä oli juuri niin viihdyttävää luettavaa kuin oletinkin. Meillä ei vietetä vielä tarhapäivää, mutta arvattavasti sain jälleen kullanarvoisia vinkkejä tulevaisuuden varalle. Perjantaina annoin vähän kritiikkiä sarkastiselle Vuoden mutsi-kirjalle ja se johtui hyvin pitkälti Tarhapäivästä. Läpi kirjan jaksoin ihastella sitä, kuinka elävästi, rehellisesti ja kaunistelematta Hietamies kuvaa lapsiperheen elämää. Siitä huolimatta kerronnassa ei ole kyynisyyden tai negatiivisuuden häivääkään, vaan vahva ymmärtämisen leima. Välillä on pakko karjua raivosta, mutta on se ipana silti niin ihana.

Sitähän se vanhemmuus on.

Tarhapäivästä ovat kirjoittaneet ainakin 
Maija, 
Annika
Susa

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava 2012
447s.

Kommentit

  1. Minäkin nautin tosi paljon molempien lukemisesta :) Hietamies tuo Antin silmin niin hyvin esille niitä monia tuntoja, minkä keskellä niin äidit kuin usein myös isätkin varmaan painivat.

    Ja tosiaan, Reponen on kyllä mainio ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä lukiessani mietin sitä, että minusta Antti on todella uskottava mies ollakseen naisen luomus. Tosin en tiedä olenko naisena pätevä sitä arvioimaan:) Täytyy kysyä mieheltä, kunhan on lukenut tämän!

      Poista
  2. Tämä oli kyllä hirveän hauska :)
    Minua nuo sukupuoliroolijutut jaksoivat naurattaa, ehkä siksi kun itse elän täällä miesten keskellä ja tyttöjen maailma on ihan vieras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä tyttö on vielä niin pieni, ettei vielä ole ehtinyt herättää hämmennystä. Mutta arvattavasti parin vuoden päästä meillä leikitään kaksia täysin erilaisia leikkejä:)

      Poista
  3. Mukavan kuuloinen jatkumo.

    Näissä kirjailijaäideissä on se hyvä puoli, että asiat kerrotaan kaunistelematta ja suoraan :)

    Aina ei ole pullantuoksuista.

    VastaaPoista
  4. En ole kauheasti ehtinyt olla koneella, joten huomasin vasta nyt tekstisi. Pidin tästä kirjasta paljon. Nauroin monta kertaa ääneen. Minustakin Reponen oli mainio. Se kissapuvun teko naurattaa vieläkin.

    Jossain vaiheessa alkoi tosin ärsyttää se miten Antin kehitysvammaisesta veljestä puhuttiin. Minusta ei ole kovin asiallista, edes huumorin varjolla, kirjoittaa, että jollain on herneen kokoiset aivot. Tosin, taidan olla tosikko.

    VastaaPoista
  5. Eve Hietamiehellä on harvinainen taito jättää asia lukijan pureskeltavaksi ja kyselemään itseltään, että miten tämä meneekään oikeassa elämässä.

    Esimerkiksi joku pieni "Niinkö?" on lukijalle samalla toteamus, kysymys, vastaus, pohdinta, oivallus...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti