tiistai 29. marraskuuta 2011

Marraskuun metkut


Mitenkähän aika kuluu niin nopeasti? Vastahan kirjoitin lokakuun kuukausikoostetta ja nyt jo huomaan saman askareen olevan edessä. Voihan nenä! Huomenna alkaa joulukuu ja Amman lukuhetkikin aloittaa synttärikauden koko loppuvuoden kestävällä kilpailulla, ei ihan vielä huomenna, mutta alkupäivinä kuitenkin. Olkaahan tarkkoina! Paljastan jo sen verran, että kyse on kirjojen sielun vangitsemisesta. Huh, jokohan joku arvaa?!

Koska lokakuu lipsahti kovin miesvoittoiseksi, päätin vastapainoksi lukea marraskuussa vain kirjailijattarien tuotoksia, pois lukien Jari Tervon Laylan ja Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -äänikirjan, jotka olin ehtinyt jo aloittaa aiemmin. Kuukauden feminiinistä osastoa edustivat Kiba Lumbergin Samettiyö, Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja, Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, Marisha Rasi-Koskisen Katariina ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.

Kirjat olivat keskenään niin erilaisia ja kuljettivat tunnelmasta toiseen, etten osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Voimakkaimmat reaktiot (minussa itsessäni siis) sai aikaan Vihan ja rakkauden liekit. Yksittäisten klikkausten perusteella lukijoita taas kiinnosti eniten (ehkei kovin yllättävästi) Jari Tervon Layla.

Marraskuu oli kirjallisuusrintamalla hyvin vilkas, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Itse kuitenkin harjoitin aluepolitiikkaa ja keskitin mielenkiintoni Savonia-ehdokkaisiin. KBF-keskustelussa puolestaan analysoitiin ansiokkaasti Täydellisen kirjan rakennetta ja olemusta. Koostetta ja palkitsemista tästä keskustelusta on niin ikään luvassa joulukuussa, jahka suinkin vain ehdin niin ajatukselliseen puuhaan.

Sitten tällä viikolla tein jotain, mitä en tee ainakaan melkein koskaan ja jätin Anna Kareninan kesken. Anteeksi, Zephyr ja muut kanssalukijat! Puoliväliin kitkuteltuani tulin siihen tulokseen, ettei suuri rakkauteni venäläisiin klassikoihin yksinomaan riitä ja tartuin toisiin opuksiin. Pakko sanoa, että tämä kirjojen kesken jättäminen on niin mukavaa ja vapauttavaa, että taidan jäädä siihen koukkuun :D

Sivupalkista löytyvässä Joulukuun linkkivinkki-osiossa suuntaan katseen joulupäivään ja sitä seuraaviin päiviin, jolloin (kirja)lahjat on avattu, masut ovat täynnä suklaata, torttuja, kinkkua ja laatikoita ja on aika heittäytyä hyvään lukuasentoon glögikupposen kera. Siltä varalta, ettei pukki satu tuomaan hyvää lukemista (hirveätä!), suosittelen seuraavia teoksia teemalla "Raskas ruoka vaatii raskaat kirjat" (saatte tulkita sen ihan miten haluatte):
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
William Shakespeare: Kuningas Lear
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Riemullista joulunodotusta!

maanantai 28. marraskuuta 2011

Ennen päivänlaskua ei voi (Johanna Sinisalo)


Johanna Sinisalo kirjoittaa kirjoja, jotka tiivistettynä kuulostavat flopeilta, mutta käytännössä toimivat kuin junan vessa. Vai kuulostaisiko maagista realismia edustava tarina Pessi-nimisestä peikosta ja Mikael-nimisestä kuvankauniista homoseksuaalista potentiaaliselta Finlandia-voittajalta, ellette tietäisi näin käyneen vuonna 2000?

Tätä kirjaa lukiessani mietin kirjailijan riskinottokykyä. Esa Mäkinen pohti  osin samaa aihetta jokin aika sitten Hesarissa otsikolla "Esikoiskirjalijat eivät uskalla kirjoittaa". Mäkinen moitti esikoiskirjailijoiden tuotantoa kovin samankaltaiseksi ja puuduttavaksi. Itse kehuin tämän kuukauden ensimmäisenä esittelemääni Laylaa Jari Tervolta uskaliaaksi hypyksi, mutta kyllähän Tervon riskinotto tuntuu aika pliisulta verrattuna Sinisalon esikoiseen Ennen päivänlaskua ei voi. No, toinen kirjoista voittikin Finlandian, toinen ei.

Sinisalo yhdistelee faktaa ja fiktiota kekseliäästi, kuljettaen tarinaansa sulassa sovussa kaunokirjallisten ja tieteellisten lainausten kanssa. Kirjailija onnistuu tässä niin hyvin, että ainakin minä huomasin jossakin vaiheessa pitäväni aivan itsestään selvänä asiana, että peikkoja todella on olemassa ja 1900-luvun alusta lähtien tämä on ollut myös tieteellisesti todistettu fakta.

Pessin ja Mikaelin suhde sisältää varmaankin kaikki ihmiselämän tunneskaalan osaset rakkaudesta ja kiintymyksestä aina häpeään ja likaisuuteen asti. Sinisalon lähestymistapa oli sanoisinko vähintäänkin kummallinen, mutta kun tälle linjalle oli jo alun pitäenkin lähdetty, mitäpä suotta käsijarrua käyttämään missään vaiheessa. Aika mainioiden tilannekuvien lisäksi (esimerkiksi silloin kun Pessi pyydysti marsua olohuoneessa) kirja käsittelee ihmisten valtaa suhteessa toisiinsa ja luontoon sekä kyseenalaistaa paitsi ihmisen nautintaoikeuden luontoon myös ihmisyyden itsensä. Mitä ihmisyys on? Olemmeko "luomakunnan kruunuja" vai loppujen lopuksi viettien ja vaistojen varassa toimivia eläimiä?

Tätä kirjaa voi suositella oikeastaan kenelle tahansa, mutta jos joku lukija kärsii Finladia-kammoa, tähän kannattaa tarttua! Kirja on ensiksikin nopea- ja helppolukuinen ja kaiken lisäksi niin erikoinen, että eivätköhän ennakkoluulot karise varsin nopeasti pois vaivaamasta.

Aivan erityisesti pidin lukujen nimeämisestä Päivänsäteen ja menninkäisen lyriikoilla, mutta olenkin aivan heikkona Reino Helismaan teksteihin. Ylipäänsä kirjan ehdottomasti parasta antia oli "todellisen" peikkoperinteen ja fiktion liittäminen yhteen, mutta se taitaa kuulua Sinisalon vahvuuksiin yleensäkin.

Olen nyt lukenut häneltä kaksi kirjaa, tämän ja Linnunaivot. Molempien takakannet saivat minut pudistelemaan epäilevästi päätäni, mutta molemmista pidin kuitenkin paljon. Ehkä pitäisi siis luottaa Sinisaloon ja antaa mahdollisuus Enkelten verta -uutuudelle, vaikka jälleen kerran kirja ei tähän mennessä lukemani perusteella kihelmöikään uteliaisuuttani.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000
271s.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina


Marisha Rasi-Koskisen Katariina keräsi kesällä ja syksyllä positiivista huomiota täällä Blogistaniassa. Siirsin kirjan lukemista suosiolla myöhempään ajankohtaan, sillä toisten bloggareiden arviot alkoivat kummitella mielessäni liikaa. Saamani käsityksen perusteella odotin ehkä hieman vaikeaa ja hitaasti syttyvää, mutta nerokasta ja hitusen kummallista kirjaa.

Miten odotuksille sitten kävi? Mistäköhän olin saanut käsityksen, että kirja on jotenkin raskassoutuinen? Tarina imaisi minut heti mukaansa, vaikka ensimmäinen luku olikin kysymysmerkkejä herättävä. Kuitenkin tarinaa oli mukava ja nopea lukea, kappaleet olivat sopivan lyhyitä, joten äiti luki "vielä yhen" useaankin otteeseen, vaikka vaativat pikkukädet olivat jo vetämässä torninrakennusleikkeihin tai muihin askareisiin.

Tarinasta on vaikea kirjoittaa mitään, sillä salamyhkäisyys ja arvoituksellisuus on tärkeä osa kirjan viehätystä. Itse asiassa tarina ei ole mitenkään ihmeellinen itsessään: se kertoo perheistä, tytöistä ja vähän pojistakin, elämästä yksityisesti ja yleensä. Jos selittäisin juonen tässä aikajärjestyksessä alusta loppuun, kukaan tuskin tarttuisi kirjaan sen perusteella. Sen sijaan Rasi-Koskinen tekee tarinalleen ihmeitä leikittelemällä aikarakenteella ja näkökulman vaihdoksilla. Alkuosan ajan lukija miettii, mistä kaikessa mahtaa olla oikein kyse, loppuaikana täytyy jo vähän jännittää, miten kaikki mahtaa päättyä.

Tiivistettynä sanoisin, että Katariina on vahva esikoinen. Erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja koukuttava, muttei jättänyt minulle mitään erityisen vahvaa tunnelatausta sisuksiin. Sellainen välipalakirja, josta jää hyvä lukufiilis. Toivon kuitenkin Rasi-Koskisen kirjoittavan vielä paljon lisää, sillä niin hyvin kertojan lahja on hänellä hyppysissä.

Katariinasta on kirjoittanut jo ainakin puoli Blogistaniaa, joten linkkaan tässä yhteydessä vain Kirjavaan kammariin, Karoliina kun on liittänyt arvionsa loppuun pitkän rivin linkkejä toisiin arvioihin.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Avain 2011
263s.

Psst.
Joukko tiedotuksia loppuun:

*Erityiskiitokset kaikkille edelliseen postaukseen kommentoineille! On erityisen palkitsevaa ja koskettavaa saada myönteistä palautetta silloin kun on lukenut ja kirjoittanut jotakin sydänverellä.
*En ole unohtanut lupaustani tehdä Täydellinen kirja -koostetta, en vain ole millään ehtinyt. Palaan asiaan ja parhaan kommentin palkintoon ensi tai sitä seuraavalla viikolla.
*Aion myös käynnistää hiljalleen lähestyvien blogisynttäreiden kunniaksi yhden mahdottoman ihanan kilpailun ensi kuussa. En paljasta vielä enempää, heittelenpä vain huvikseni kysymysmerkkejä ilmaan, kun tiedän, että siitä niin tykkäätte :)

Nyt peikkojen pariin, kaunista ensimmäistä adventtia!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit


Minulla on pasmat sekaisin.  Sen on aiheuttanut Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, kirja, joka kertoo Kähkösen isoisän ja monen muun poliittisen vangin vuosista Tammisaaren vankilassa kiihkeällä 1930-luvulla. Se kertoo myös niistä, jotka lähtivät rakentamaan ihanneyhteiskuntaa rajan taa. Se kertoo niistä, jotka olivat vankeudessa aatteensa takia. Se kertoo niistä, jotka vilpittömästi vihasivat edellisiä ja halusivat nujertaa heidät. Kaiken kaikkiaan se kertoo molemminpuolisesta vihan ja epäkunnioituksen tunteesta, joka yhdisti heitä. Se mikä heitä erotti, piilee siinä, kenellä oli yhteiskunnan kurinpidolliset oikeudet hallussaan.

Minulla on ollut monta päivää aikaa miettiä, miten kirjasta kertoisin, mutta palaan aina yhteen ja ainoaan tapaan. En pysty kirjoittamaan tästä kirjasta objektiivista kirja-arviota, siksi tästä tuleekin hyvin henkilökohtainen postaus.

Uskomatonta, että vielä 2010-luvulla tilanne on tämä. En pystynyt lukemaan Kähkösen kirjaa ilman kuumotusta, tunteiden pyörremyrskyä. Minun sukujuureni ovat tietynväriset. Vaarini taisteli vuonna 1918 valkoinen nauha käsivarressaan. Kaukaisesta suvusta löytyy myös muiluttajia. Löytyy kyllä myös yksi pariskunta, joka lähti Neuvostoliittoon, siis vapaaehtoisesti. Lapsuudenkotini seinällä roikkuu Mannerheimin kuva vielä tänäkin päivänä.

En hyväksy väkivaltaa,epätasa-arvoa tai ihmisoikeusloukkauksia, enkä tunne sukuhistorian vaikuttavan omiin poliittisiin mielipiteisiini, mutta toki olen saanut verenperintönä tietynlaisen näkemyksen Suomen itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä. Olisi valehtelua väittää jotakin muuta. Samasta verenperinnöstä puhuu myös Kähkönen, vaikka huhuileekin rannan toiselta puolelta:


"Minä kerron romaaneissani ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä juuri sen lyijynraskaan takia, jonka perin isoisältäni. Perin näkymän maisemaan, josta ovat kadonneet maamerkit."


Kähkönen yhdistää kirjassaan historiantutkimuksen ja henkilökohtaisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Se on aina ongelmallinen lähtökohta, se opetettiin nuorelle historianopiskelijalle ensimmäiseksi. Kirjaa lukiessani tein paljon huomioita lähteistä, lähdekritiikistä, tulkinnasta, anakronismista ja laajempaan kontekstiin liittämisestä. Osa huomioista oli positiivisia, osa negatiivisia.

Mutta millään huomioistani ei ole loppujen lopuksi väliä. Sen ymmärsin muutaman päivän kirjaa sulateltuani. Kirja ei jätä kylmäksi. Miten suhtautua kommunistivallankumoukselliseen, joka rupeaa vankilassa nälkälakkoon? Sankari? Roisto? Uhri?

Ihminen. Kuten me kaikki.

"Mutta vaikka kohtaloni on määrätty monin tavoin jo ennen syntymääni, olen saanut myös lahjan valita. Voin päättää, miten tuota maisemaa katson."


Lukekaa tämä kirja.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Savonia-palkintoehdokkaat Kirjakantin tentissä


Olin eilen kuuntelemassa perjantaina julkistettuja Savonia-ehdokkaita, jotka olivat Kirjakantissa Johanna Hulkon ja Sanna Simukan haastateltavina Kuopion pääkirjastossa. Tilaisuus oli oikein hauska ja lämminhenkinen ja täytyy kyllä sanoa, etten ollenkaan osaa veikata kenelle voitto menee! Kirjoista olen toistaiseksi lukenut vain kaksi: Hanna Tuurin Orapihlajapiirin ja Marko Kilven Elävien kirjoihin ja molemmista pidin valtavasti. Mutta kuulemani perusteella kaikki muutkin ehdokkaat ansaitsisivat voiton yhtä lailla.

Helen Mosterin Hylky on kerännyt laajalti kiitosta. Kirjailija itse kertoi saaneensa idean kirjaansa   merisukeltaja-työtoveriltaan. Hänelle itselleen syvissä vesissä sukeltaminen oli kauhistuttava ajatus, joten kirjaa kirjoittaessaan hän joutui käsittelemään myös omaa pelkoaan. Kirja vaati paljon taustatyötä historian ja meriarkeologian parissa ja Katariina Suuren nahkoihin oli kiehtovaa pujahtaa.

Asko Sahlbergille Häväistyt oli älyllinen haaste. Sahlberg oli lukenut aiemmista kirjallisuuskritiikeistä kirjoittavansa tarinoihinsa arkkityyppejä, joten hän päätti kokeilla kirjoittamista henkilöiden täydellisen anonyymiteetin pohjalta. Se oli haastavaa niin kirjailijalle kuin lukijallekin, mutta kirjailija oli tuloksesta silmin nähden ylpeä.

Hanna Tuuri sai allekirjoittaneen mietteliääksi, kun hän kertoi Orapihlajapiirin kehityisvammaisia hoitavan yhteisön perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin. Vastaavanlaiseen yhteisöön tullessaan hän ei tiennyt, kuka oli hoitaja, kuka potilas. Myöhemmin selvisi, että usea Tuurin veikkaus meni pieleen! Orapihlajapiiri käsittelee erilaisuuden ja kehitysvammaisuuden lisäksi muutosta ja uuden elämän aloittamista.

Karo Hämäläisen Erottaja perustuu vuoden 2008 taantumaan. Hämäläinen oli eturivissä seuraamassa horjuvaa taloutta FIMin konttorissa eräänä syksyn ankeimpana talouspäivänä. Erottajan tapahtumat pohjautuvatkin tositarinaan. Alunperin Hämäläinen tosin aikoi kirjoittaa toimintatrillerin, mutta päätti sitten muuttaa tarinan finanssitrilleriksi, jossa veri lentää ainoastaan kuvaannollisesti. "Tämä on perhetrilleri!" nauratti kirjailija yleisöä.

Antti Leikas alkoi kirjoittaa Melomista mahdollisimman kiireiseen aikaan tehdessään kahta työtä ja valvoessaan yöt pienen lapsen kanssa. Kirjoittaminen oli tapa purkaa väsymystä ja kirjan työnimi olikin 'Kuraa'. Leikas kuvaa Melomista pienen lapsen isän selviytymisoppaaksi, jossa ahdistaviakin asioita käsitellään huumorin keinoin.

Maritta Lintusen Mozartin hiukset sai alkunsa Mozart-museossa, jossa Lintunen katseli taulua, johon oli liimattu Mozartin aito hiuskiehkura. Silloin hän ilmoitti miehelleen kirjoittavansa vielä novellikokoelman, jonka nimi on Mozartin hiukset. Ajatus sai kuitenkin hautua monta vuotta, vaikka perusidea olikin jo mielessä. Edellisen kirjansa jälkeen Lintunen kävi sitten muistiinpanojensa kimppuun ja tuottikin novelleja melkoisella tahdilla.

Marko Kilpi kertoi ammentavansa aiheensa ihmisistä. Niin Kuopion tori kuin poliisilaitoksen putkakin tuovat kirjailijalle ideoita. "Kun ihminen joutuu putkaan, on taustalla aina jokin tarina," Kilpi sanoi. Kyse on siitä, haluaako tarinoita kuulla. Myös Elävien kirjoihin -teoksen tapahtumat perustuvat tositapahtumiin.

Palkinnon saaja julkaistaan Aapelin päivänä eli 2. tammikuuta. Kirjailijoiden haastattelun perusteella itseäni jäi jo luettujen lisäksi kiinnostamaan eniten Antti Leikaksen Melominen sekä Maritta Lintusen Mozartin hiukset.

Orapihlajapiiristä olen kirjoittanut näin ja Elävien kirjoittanut on kirvoittanut minut tällaiseen tekstiin.

Muiden kirjojen osalta turvaudun toisten postauksiin, tässä linkki muutamaan Googlen osumaan (muut voivat ilomielin lisätä linkin kommentteihin):

Mozartin hiuksista on kirjoittanut ainakin Hanna, Joana ja Anna Elina.

Hylky -kirjaa on arvioinut KatjaMaria, Kirsi

Erottajasta on kertonut Salla.

Häväistyistä taas Arja.

Melominen löytyy Booksyn, Naakun ja Linnean blogeista.

On muuten tosi hienoa, että jokaisesta ehdokkaasta löytyy arvio tai useampia blogeista! Ilo huomata, että kirjablogistit lukevat kirjoja monipuolisesti ja laaja-alaisesti: siitä on hyötyä niin lukijoille kuin kirjailijoillekin, hyvä me!

Meillä on tiedossa mummolointia maalla alkuviikon ajaksi, mutta toivottavasti jo loppuviikolla palaan Vihan ja rakkauden liekkien kera. Siihen asti, lukurikasta viikkoa!

perjantai 18. marraskuuta 2011

Savonia-palkintoehdokkaat 2012


Savonia -kirjallisuuspalkinto myönnetään vuosittain savolaiselle kirjailijalle kuluvan vuoden teoksestaan. Palkinto jaetaan 2. tammikuuta.

Ehdokkaat ovat:


Hämäläinen, Karo:  Erottaja, WSOY
Kilpi, Marko:  Elävien kirjoihin, Gummerus
Leikas, Antti:  Melominen, Siltala
Lintunen, Maritta: Mozartin hiukset, WSOY
Moster, Helen: Hylky, Avain
Sahlberg, Asko: Häväistyt, WSOY
Tuuri, Hanna:  Orapihlajapiiri, Otava


Tarkoitukseni oli olla paikan päällä kun ehdokkaat julistetaan, mutta aikataulujeni päällekkäisyyksien vuoksi en ehtinyt paikalle. Tässä kuitenkin ehdokkaat! Arvaattekin, että liputan ainakin Marko Kilven Elävien kirjoihin -dekkarin puolesta, mutta todella paljon ilahduin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin mukanaolosta! Muita kirjoja en ole itse lukenut, mutta ainakin Helen Mosterin Hylky on saanut blogeissa paljon huomiota, ja  Maritta Lintusen Mozartin hiuksiakin on taidettu esitellä useammassa blogissa. Myös Melominen on kerännyt kiitosta, sen olen pannut merkille.

Mitä ajatuksia teillä on ehdokkaiden suhteen? Kenelle toivotte voittoa?

Palkintoraadin perustelut voi lukea täältä. 

Huomenna tarkoitukseni on käydä kuuntelemassa ainakin ehdokkaiden haastattelua, joten autenttista Kirjakantti-tunnelmaa on luvassa vielä tämän viikonlopun aikana.



Baitöwei, huomasin juuri, että tämä on kaikkiaan 200. postaukseni! Olen siis syytänyt tajunnanvirtaani blogistanian tietotulvaan jo melkoisen läjän. Tuuletellaanpa siis pikkuisen! Joulukuussa juhlisin muutenkin blogisynttäreitä (jälleen itserakkaasti ainakin kuukauden juhlat tiedossa), joten jääkööt tämänkin rajapyykin suuremmat juhlinnat samaan kertaan.

torstai 17. marraskuuta 2011

Kaislikossa suhisee (äänikirja)

Että sattuikin sopiva otsikko tälle päivälle. Ääni on mennyt matkoihinsa, joten täällä suhistaan ja kähistään oikein urakalla, mutta onneksi se ei näin blogissa haittaa.



Kuuntelin äänikirjana Kenneth Grahamen lastenklassikon vuodelta 1908. Tämä onkin siis kovin brittiläiseen maaseutumiljööseen painottuva viikko!

Tarinan päähenkilöt ovat myyrä, vesirotta, mäyrä ja sammakko, jotka asuvat joenvarressa. Eläimet käyttäytyvät ihmisten tavoin ja ajautuvat kaikenlaisiin seikkailuihin. Kaikista hulvattomin hahmo on sammakko, jolla on pakkomielle autolla kaahailuun. Tämän vuoksi hän joutuu jopa ongelmiin virkavallan kanssa.

Kuten monissa vanhoissa saduissa, tässäkin tarina on paikoitellen aika jännittävä lapsiyleisöä ajatellen. Kun sammakko joutuu vankilaan, hän kulkee peukaloruuvipuristinten ym. kuulustelulaitteiden ohi ja kun pahis-näädät ovat vallanneet sammakon kartanon, ajaa nelikko kutsumattomat vieraat tiehensä miekkojen ja sapelien kanssa.

Parasta tarinassa on kuitenkin yksittäisten juonenkäänteiden sijasta kokonaisuus. Tunnelma, jota äänikirjaversiossa vielä tuo taustalle lisätty klassinen musiikki, on niin viehättävä, ettei siitä voi olla pitämättä. Tällaista kieltä lukiessa tai kuunnellessa huomaan aina haaveilevani munuaispiiraista ja sardiinipurkeista, vaikken oikeassa elämässä koskisi niihin pitkällä tikullakaan.

Miten Kaislikossa suhisee sitten taipuu äänikirjaksi? Ossi Ahlapuro on äärimmäisen hyvä lukija tai ehkä tässä tapauksessa pikemminkin kertoja. Ottaisin mielelläni pienen Ahlapuron sänkyni viereen kertomaan minullekin iltasatuja. Onneksi on tällainen äänikirja! Kaislikossa suhisee lähestyy jo hyvän matkaa kuunnelmaa siinä mielessä, että ilmeisesti lapsikuuntelijoita varten kirjaan on lisätty musiikin lisäksi muitakin äänitehosteita. Itse en olisi niitä kaivannut, mutta eivät ne toisaalta häirinneetkään.

Tätä kuunnellessa on mukava paneutua makuulle odottelemaan Nukkumattia, mutta muuten kyllä suosittelen tätä klassikkoa kiinnostuneille perinteisessä kirjamuodossa.

************

Osallistun tällä sekä Karoliinan Totally Britishiin sekä Katjan satuhaasteeseen.

Meillä on viime päivinä sairasteltu useamman hengen voimin ja ihan sairaalassa asti. Nyt olemme kuitenkin kaikki kotona ja suhteellisen hyvävointisia, joten jos sama meno jatkuu, tiedossa on viikonloppuna päivityksiä Kuopion Kirjakantti -tapahtumasta!

Kaislikossa suhisee
Lukija Ossi Ahlapuro
Kustantaja Poptori
Kesto 48 min

maanantai 14. marraskuuta 2011

Linnanneidon lokikirja -testi

"Linnanneidon lokikirja on paras kirja jonka olen koskaan lukenut." sanoi J.K. Rowling. "Ehkei aivan paras," jatkaa Amma, "mutta kirjan päätyttyä on tuntunut tältä viimeksi silloin, kun luin Jane Austenin Mansfield Parkin loppuun."






Molemmat ovat ehdottoman suuria kohteliaisuuksia, mutta yksinomaan niihin ei tarvitse luottaa. Tämän Amman lukuhetken pseudotieteellisen tutkimusyksikön kehittelemän testin avulla voit selvittää sopiiko Dodie Smithin kulttimaineeseen noussut klassikko vuodelta 1949 juuri sinulle. Testin tekeminen on yksinkertaista: vastaa allaoleviin kysymyksiin joko kyllä tai ei ja laske lopuksi kyllä-vastaukset yhteen.

1. Pidän kirjoista
2. Pidän kirjoista, jotka käsittelevät kirjallisuutta.
3. Pidän kirjoista, joissa puhutaan fiktiivisestä kirjasta.
4. Pidän päiväkirjoista.
5. Haluaisin asua ikivanhassa linnassa, ainakin kirjassa.
6. Pidän Britanniasta.
7. Ajatus siitä, että on köyhä mutta henkevä, on minusta jotenkin hurmaava.
8. Pidän romantiikasta.
9. Kirja saa olla myös pikkuisen höpsö.
10.Pidän hullunkurisista perheistä.
11. Pidän sisarustarinoista.
12. Pidän Jane Austenin romaaneista.
13. Pidän Brontën sisarusten kirjoista.

14. Pidän Louisa May Alcottin kirjoista.
15. Pidän Hilja Valtosen kirjoista.
16. Ymmärrän, mitä eroa on myrkynvihreällä ja merenvihreällä.
17. Ymmärrän eron suuruuden, kun kyseessä on itsevärjätty satiininen iltapäiväpuku.
18. Arvostan tilannekomiikkaa.
19. Arvostan kasvutarinoita.
20. Arvostan tyylikkäitä ja yllättäviäkin lopetuksia.

Kuinka monta kyllä-vastausta sait? Lue kauhean vakavamielinen analyysi alapuolelta.

Kyllä-vastauksia 0-5 kpl
Tämä ei ole sinun kirjasi. Se on sinun mielestäsi liian kevyttä viihdettä, joka kyllä viittailee kirjallisuuteen, mutta silloinkin suureksi osaksi ei-arvostamiisi naiskirjailijoihin. Oletko kenties vähän vakavamielinen persoona? Anna kun arvaan, olet mies! ;)

Kyllä-vastauksia 5-10 kpl
Tämä ei kuulu tavanomaiseen repertuaariisi. Jos kuitenkin kiinnostuit, voit lukea tämän huoletta. Todennäköisesti pidät kirjaa harmittomana ja mukavana ajankuluna ja pystyt kuvittelemaan, että joidenkin hupsujen mielestä tämä on todella hyvä kirja.

Kyllä-vastauksia 10-15 kpl
Pidät kirjasta varmasti. Se sisältää paljon elementtejä, joista pidät kirjoissa. Samoin viittaukset suosikkikirjailijoidesi teoksiin tuovat lisää kiinnostavuutta. Et ehkä ole aivan pähkinöinä, mutta kohtuullisen innostunut kuitenkin.

Kyllä-vastauksia 15-20 kpl
Tämä on sinun kirjasi. Ainoastaan suhteettomiksi nousseet odotukset tai kertakaikkisen huono ajoitus lukemisen suhteen voivat estää nautinnollisen lukukokemuksen. Muussa tapauksessa olet varmasti myyty.

Tällaista tämän viikon alkuun :) Kiitokset kauniit Täydellisen kirjan etsintään osallistuneille. Paneudun vastauksiin ajan kanssa ja julkaisen sitten koosteen ja parhaan kommentin palkinnon saajan! Mukavaa viikkoa!


Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (I captured the Castle 1949)
Gummerus 2002.
Käännös Marja Helanen-Ahtola
374s.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Tunnustusta, Finlandiaa ja sekalaista juttua

Ei tule kirja-arviota vieläkään! Luen nyt niin hyvää kirjaa, että sitä pitää lukea säästeliäästi. Haluan nautiskella vielä viikonlopun yli! Tämä onkin nyt sellainen sekalainen postaus ja käsittelee saamaani tunnustusta ja blogi-Finlandiaa ja, niin, kai niistä oikeista Finlandia-ehdokkaista on jotakin sanottava.

Olispa nyt todella lesoa sanoa, että siksihän minä tätä naiskirjailijoiden kuukautta blogissani vietän, kun arvasin, että ehdokkuudet menevät tänä vuonna naisille! Valitettavasti en arvannut ja kirjoistakaan en ole yhtään lukenut, useammasta olen sentään kuullut. Minä en yleensä koskaan osaa arvata ehdokkaita, joten tämä ei tuo mitään poikkeusta minun olotilaani. Hieman asiaa makusteltuani (ja siis kirjoja lukematta) liputan Laila Hirvisaaren puolesta. Vaikka Hirvisaari ei täällä Blogistaniassa kovin suurta suosiota nautikaan, olisi hienoa jos Finlandian voittaisi todellinen koko kansan kirjailija. Mutta kirjahan valinnan ratkaisee, ei meriitit. Joten jäämme odottamaan!



Avaan kuitenkin sanaisen arkkuni tämän asian tiimoilta vielä tammikuussa osallistumalla Sallan loistavaan Blogistanian Finlandiaan. Sallan ohjeistus tässä:

1. Ajasta blogiisi oman listasi julkaisu maanantaille 2.1.2012 klo 10.00. (Jos blogialustasi ei tue ajastamista, julkaise lista käsin tuohon aikaan.)

2. Nimeä listallasi 3-6 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallista teosta, jotka sinun mielestäsi ovat lukemisen arvoisia. Jokaisesta listan kirjasta on löydyttävä vähintään yksi blogiarvio. Linkitä yksi tai useampi blogiarvio listasi kirjoihin. Listalle saa nimetä myös runokokoelmia, novellikokoelmia ja sarjakuvia, toisin kuin virallisessa Finlandia-kilpailussa. Voit käyttää listasi lähtökohtana vuoden 2011 Finlandia-listaa, mutta ei ole pakko.

Huom! Listan kirjoja ei tarvitse rajata niihin, joita on itse lukenut. Voit kerätä tietoa muiden blogiarvioista. Punnitse kanssabloggaajiesi mielipiteitä ja käytä niitä hyväksesi listan teossa.

3. Palaa Sallan lukupäiväkirjan ketjuun 2.1.2012 ja ilmoita kommenttikentässä linkki, josta listasi löytyy.

Kaikkien mukanaolleiden listat kerätään yhteen ja kuusi eniten mainintoja saanutta kirjaa nostetaan Blogistanian Finlandia 2011 –listalle, joka julkaistaan 2.1.2012 klo 20.



Sitten tunnustukseen! Leena Lumi lähetti näin herkullista postia, kiitos!



Lähetän tunnustuksen eteenpäin 

oman blogin juuri perustaneelle Hannahille Wicked Wonderland -blogiin,
klassikoista reippaalla otteella kirjoittaville Veeralle ja Idalle 100 kirjaa -blogiin ja 
Jaanalle huippumielenkiintoiseen Täällä toisen tähden alla -blogiin

Tunnustuksen tiimoilta tunnustan seuraavat asiat:

1) Lempiväri: Vaaleanpunainen, vihreä, vaaleansininen

2) Lempieläin: Kissa

3) Onnennumero: ?

4) Alkoholiton lempijuomasi: Coca Cola Zero

5) Facebook vai Twitter: FB, olen kyllä Twitterissäkin, mutten juurikaan käytä sitä.

6) Mistä pidät: Perheestä, kodista, kirjoista, vuodenajoista paitsi talvesta en, historiasta, vanhoista tavaroista, väreistä, luovasta joutilaisuudesta, kohteliaista ihmisistä, sukkahousuista, leipomisesta ja leivoksista, joogasta, pienistä ihmeellisistä onnenhetkistä.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Mieheni sanoi juuri eilen: en voi ymmärtää, miksi haluat itse paketoida kaikki lahjat? Vastasin: koska pidän siitä.

8) Lempimuotosi: En ole koskaan ajatellut asiaa, mutta vastaan pyöreä.

9) Lempipäiväsi: Lauantai

10) Lempikukkasi: Ruusu



KIITOS KAIKILLE TÄYDELLISEN KIRJAN AINEKSIA TÄHÄN MENNESSÄ JAKANEILLE. LISÄÄ OTETAAN VASTAAN VIIKONLOPUN AJAN. 

KAUNISTA SYKSYN VIIMEISTÄ TAI TALVEN ENSIMMÄISTÄ VIIKONLOPPUA!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

KBF 10: Täydellinen kirja



Vau, kun kirjoitin joskus viime talvena ensimmäisen 'Käytännöllistä blogifilosofiaa' -kirjoitukseni, en tosiaankaan suunnitellut näin pitkäikäistä kirjoitussarjaa! Enkä arvannut, kuinka hienoja keskusteluja pohdinnat herättäisivät. Mutta hienoa, että nyt käynnistyy jo kymmenes keskustelu ja jatkoa seuraa, niin kauan kuin aiheita vain riittää.

Kymppitunnelmiin ja Finlandia-teemaan sopien julistan täydellisen kirjan metsästyksen alkaneeksi. Kerro, millainen on täydellinen kirja! Onko siinä oltava romantiikkaa tai jännitystä? Huumoria, melankoliaa? Arvostatko kiehtovaa kerrontaa, monisyisiä henkilöhahmoja vai yllätyksellistä loppua? Edustaako unelmiesi kirja arkipäivän realismia, vai viekö se sinut toisiin maihin ja maailmoihin?

Jos sinun pitäisi luoda täydellisen kirjan resepti, mitä aineksia siihen ehdottomasti kuuluisi ja missä suhteessa?

Saat kernaasti myös mainita esimerkkejä jo olemassaolevista täydellisistä kirjoista, mutta ennen kaikkea haluisin lukea siitä, mitkä tekijät teihin kirjoissa vetoavat, mikä tekee kirjasta Kirjan?

Vastaustenne perusteella kokoan parhaimmat ainekset ja esittelen Täydellisen kirjan reseptin erillisessä postauksessa.

Kuten aina, paras kommentti palkitaan!

Antakaa siis mielikuvituksen lentää ja intohimon näkyä vastauksissanne, hullutelkaa, eläytykää lukuhurmioon! Aikaa ensi maanantaihin saakka!
Amma

tiistai 8. marraskuuta 2011

Seuraava presidentti ratkaistaan blogistaniassa?



Ulkokirjallinen tiedoitus: muutaman maakuntalehden verkkosivuilla on Matkalla Mäntyniemeen -blogi, johon kirjoittavat kaikki tässä vaiheessa tiedossa olevat presidenttiehdokkaat. Savon Sanomien kautta blogiin pääsee tästä.

Tähän mennessä (maanantai 7.11.) blogiin on käynyt kirjoittamassa Sari Essayah, Eva Biaudet ja Paavo Väyrynen.


Ohessa vielä suora lainaus blogin esittelystä:


Matkalla Mäntyniemeen -blogissa on seitsemän kirjoittajaa, jotka ovat ehdokkaina presidentinvaaleissa. Blogissa he pureutuvat ajankohtaisiin aiheisiin.
Kirjoittajina ovat Eva Biaudet, Sari Essayah, Pekka Haavisto, Paavo Lipponen, Sauli Niinistö, Timo Soini ja Paavo Väyrynen.
Blogi julkaistaan Savon Sanomien lisäksi Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Jee, täällä on yksi vaalifanaatikko jo aivan innoissaan, vaalit lähestyvät! 

Pssst. Moponi karkasi eilen Photoscapen kanssa, kuten yläbannerista on havaittavissa. Olkoon se nyt lähestyvän joulun kunniaksi noin, palataan selkeämpään luukkiin sitten ensi vuonna!



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kiba Lumberg: Samettiyö





Kiba Lumbergin Samettiyö päättää Memesa-trilogian, vahvan omaelämäkerrallisen tarinan mustalaistytön (käytän mustalaistermiä, sillä niin käyttää kirjailijakin) kasvusta naiseksi ja irtautumisesta romaniyhteisöstä. Luin ensimmäisen osan, Mustan Perhosen, aikoinaan aakkoshaasteeseeni ja ihastuin kirjaan ikihyviksi. Repaleiset siivet ei yltänyt mielestäni aivan ensimmäisen tasolle, mutta oli sekin niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea trilogian loppuun.

Viimeisessä osassa aikuinen Memesa etsii työtä, asuntoa, rakkautta ja elämälleen suuntaa sekä kehittyy ensimmäisistä haparoivista ensiaskeleista täysveriseksi taiteilijaksi. Keskeisenä teemana on edelleenkin valtaväestön kohdistamat epäluulot ja toisaalta oman vähemmistön voimakas reagointi normeja rikkovaan jäseneen. Kirjan kerronta on hyvin ajatuksenvirtamaista ja henkilökohtaista; mieleen tulee lähinnä päiväkirja. Mitään yhtenäistä juonta ei ole, vaan kirja etenee 70-80-lukujen taitteesta aina 2000-luvulle asti. Pikagooglauksen perusteella keskeiset tapahtumat ovat suoraan Kiban omasta elämästä peräisin.

Pakko sanoa, että tämä oli sarjan viimeistelemättömin ja epäromaanimaisin teos. Kahdessa ensimmäisessä osassa irtautuminen suvun kahleista toi sopivasti jännitteitä, dramatiikkaa ja muita draaman kaaren kannalta olennaisia aineksia mukaan. Nyt kokonaisuus jää hajanaiseksi. Lisäksi minua vaivaa kirjailijan mietteiden henkilökohtaisuus. Vaikka osa tapahtumista ja ajatuksista ehkä ovatkin fiktiivisiä, on kirjaa pakko lukea tositarinana, niin vahvasti kirjailija antaa oman persoonansa kuulua riveillä ja rivien väleissä.

Toisaalta tällaiselle rehellisyydelle ja raakuudelle on annettava myös kunnioitusta. Lumberg ei ehkä säästele muita ihmisiä, mutta ei myöskään itseään tekstissään. Lisäksi Lumbergin tarinointi on helppolukuista ja mukanaanvievää: vaikka monet yksityiskohdat tuntuvat mitättömän pieniltä ja arkipäiväisiltä, punoutuvat ne lopulta kuitenkin osaksi suurempaa kokonaisuutta ja ovat näin tuikitarpeellisia tarinan ymmärtämisen kannalta.

Kirjan lopetus tulee puskista. Kirjailija taitaa äkkinäisellä fiktiivisellä lopetuksella pyllistää vähän kaikille ja asettaa kaiken edellä kertomansa todenperäisyyden kyseenalaiseksi. Tavallaan pidän ratkaisusta, mutta lopulta olen ennen kaikkea hämmentynyt.

Suosittelen Samettiyötä kaikille trilogian kahden ensimmäisen osan lukeneille, mutta itsenäisenä teoksena en tätä lähtisi hirveästi kenellekään kaupittelemaan. Lumbergin uraa muutenkin seuranneille ehkä.

Onko muilla kokemuksia Samettiyöstä tai Lumbergin muusta tuotannosta? Entä minkälainen suhtautuminen teillä on hyvin henkilökohtaisiin omaelämäkertoihin tai faktaa ja fiktiota yhdisteleviin teoksiin? Onko niihin helppo suhtautua vai tuleeko ennemminkin vaivautunut olo?


Kiba Lumberg: Samettiyö
Sammakko 2008
247s.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Näin minä iltani vietän...


Saa nauraa, ihan vapaasti ;)

Lapset ovat nukkumassa, villasukat lämmittävät sopivasti, elämässä on pikkuisen taikuutta. Melko mukavasti siis kaikki.

Tunnelmallista pyhäinpäivän viikonloppua!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Layla (Jari Tervo)




Jari Tervo kirjoittaa kahdenlaisia kirjoja: sellaisia, joita en jaksa lukea muutamaa sivua pidemmälle ja sellaisia, joista pidän paljonkin. Ensimmäiset ovat niitä, joissa Tervo yrittää olla hauska, jälkimmäisissä ei. Hauskuus sopii Uutisvuotoon, mutta kirjallisuudessa haluan Tervoni vakavana.

Layla-nimestä tulee varmasti monelle mieleen Eric Claptonin Layla. Eikä mielikuva aivan harakoille menekään. Clapton poimi nimen nimittäin itämaisesta runosta, joka kertoi naimisiin pakotetusta tytöstä. Nimi ja mielikuva on tarkoin harkittu, sillä myös Tervon Layla, nuori kurdityttö, on kihlattu jo kehdossa serkulleen. Mutta jotain menee vikaan: häävuoteen lakana on aamulla putipuhdas. Veljensä avustuksella tyttö pakenee kunniamurhaa Suomeen, Finlandiyaan, valkoisten liljojen maahan ja joutuu prostituoiduksi.

Myös kirjan toinen päähenkilö, suomalainen äiti Helena, on hyljeksitty nainen. Alkoholistina hän on menettänyt oikeuden lapseensa ja sitä kautta ihmisarvoonsa. Ainoa Helenan keksimä keino saada lapsensa ja elämänsä takaisin on prostituutio.

Kirja kertoo naisen alistamisesta, epätasa-arvosta ja seksuaalisesta väkivallasta. Kirjan maailmankuva on melko synkkä ja lohduton. Toisaalta Tervo tuo mukaan kiinnostavan aspektin: vaikka naiset elävät alisteisessa asemassa, osaavat he käyttää systeemiä hyväkseen. Helena myy itsensä palauttaakseen asemansa, Laylan äiti pelaa omaa peliään yhteisön tiukan normiston puitteissa.


Teos on ehtinyt jo herättää ihastuksen lisäksi paheksuntaa. En pysty ottamaan kantaa nimien oikeellisuuteen, vaan luotan siihen, mitä muut sanovat. Tavallista suomalaista väärät nimet eivät joka tapauksessa häiritse. Mutta huomiotani kyllä kiinnitti Tervon tapa kuvata kurdeja: kulttuurista ja normistosta ei esitetä oikeastaan mitään positiivista, vaan koko yhteisö vaikuttaa pelkiltä naisia hakkaavilta, murhaavilta ja raiskaavilta pervoilta ja terroristeilta. En ihmettele ollenkaan, että kurdit ovat nostaneen asiasta äläkän! Nykyisessä maahanmuuttovastaisessa ilmapiirissä Tervon pointti jää epäselväksi, ellei hänkin ole liittynyt "maahanmuuttokriitikoihin"? Tuskin, sillä maahanmuuttokeskustelu ja suoranainen vihamielisyys nivoutuu myös tarinaan filosofian ylioppilas Jaussin ja Roihuvuoren natsien kautta. Itse asiassa tarkkaavainen lukija tekee yllättävän havainnon: sankarikuolemaa ihannoiva Yashar ei juuri eroa suomalaisesta klanipäästä tai tavallinen kunniaansa vartioiva kurdi viinapäissään ammuskelevasta härmäläisestä.

Kaiken kaikkiaan kirjasta voi löytyä paljonkin huomautettavaa, muun muassa se, että Tervo ei vieläkään osaa kirjoittaa ilman tarpeettomien sukkeluuksien sujauttelua vakaviin tunnelmiin, mutta kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Tarina imee mukaansa ja kostuttaa silmänurkankin. On kyseenalaista, kannaattaako miehelle antaa erityispisteitä naisen asemaan asettumisesta, mutta mielestäni Tervo on rohkeasti astunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kirjoittanut naisen näkökulmasta uskottavasti. Olen jopa näkevinäni tietoista madonna-huora-problematiikan esilletuontia, joka antaa kosolti ajattelemisen aihetta.

En tiedä, yltääkö Tervo tänä vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, mutta hyvin lähellä sitä hän ainakin on.


Laylan ovat lukeneet ja blogissaan esitelleet ainakin
Jori
Kirsi
Tessa
Erja
Minna
Booksy

Jari Tervo: Layla
Wsoy 2011
262s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...