torstai 29. syyskuuta 2011

Ruusuja ja viisi sanaa Sinulle (kiitos Susa P:n ja Leenan!)

Näin kuun loppuun teen "paljastuksia" itsestäni peräti kahdessa eri muodossa.




Sain Susa P:ltä ruusuisen tunnustuksen, kiitos!


Lempiruokaani on kaikki, missä on juustoa. Uusin lempiruokani on juusto-sienikukko ja sen ohjeen löydät täältä.

Lempimakeinen on suklaa, mieluummin tumma. Uusin heikkouteni on Fazerin tumma päärynäsuklaa, jota saa kiusallisen suurissa levyissä.

Lempilukeminen: Pidän yhteiskunnallisella ja historiallisella otteella kirjoitetuista romaaneista, klassikoista, dekkareista ja historiallisista tietokirjoista. Periaatteessa luen ihan mitä vaan :)

Lempipaikka käsitöille: Television aluskaapissa on joulumerkkausliina, joka on ollut kesken ehkä kahdeksan vuotta. Silloin tällöin innostun ja ompelen jonkun säälittävän vaatekappaleentekeleen keittiönpöydän ääressä. 

Lempielokuva: Tykkään pienistäsuurista tarinoista ja 'Rakkautta ja anarkiaa' -tyyppisistä filmeistä. Nyt olen katsonut elokuvia tosi vähän, mutta vastikään katsomistani mieleen on jäänyt ainakin israelilainen Sitruunapuu.






Lähetän ruusuja edelleen Kirjakirpulle ja Annikalle olkaa hyvät! 



Leena Lumi antoi minulle nämä viisi minuun mieltämäänsä sanaa tai asiaa, joita toivoi minun kommentoivan mahdollisimman spontaanisti. Nämä sain ja näin vastasin.


1) Olla oma itsensä: 
Olen muodostanut itselleni liki pakkomielteen siitä, että saan, voin ja osaan olla oma itseni. Voin liioittelematta sanoa, että useimmissa tilanteissa näyttäydyn juuri sellaisena kuin olen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pamauttelisin valittuja totuuksia päin naamaa tai käyttäytyisin mahdollisimman huomiota herättävästi. Päin vastoin, vaikka olen sosiaalinen ja ajoittain aika supliikki, tykkään tarkkailla sivusta ja olla diplomaattinen. Joskus tosin mietin, että jos käyttää hirveästi aikaa ja energiaa siihen, että on oma itsensä, onko silloin oma itsensä vai päätyykö lopulta esittämään itseään, tai ainakin sitä, millainen haluaisi olla? :D

2) Minne

Mietin paljon sitä, mitä haluan tehdä elämässäni. Minne tie vie. En tiedä. Yritän asettautua mukavaan asentoon ja nauttia maisemista matkalla (ja vähän lukea samalla!).

3) Raha

Rahaa on hyvä olla olemassa. Soisin, että sitä olisi enemmän. Keksisin varmasti käyttöä. Rahalla on minulle kuitenkin pelkkää välinearvoa, se tekee monet asiat mahdollisiksi, mutta tuo mukanaan myös paljon hankaluuksia. Mietin juuri viime viikolla, mitä tekisin, jos voittaisin 9 miljoonaa (mieheni lottosi, en minä). Suoraan sanottuna se olisi kamalaa! Voisin ottaa mieluummin yhden miljoonan :) Arvostan rahaa enemmän sitä, että saan olla pienten lasteni kanssa kotona.

4) Tärkeintä kumppanissa

Yksi tärkein asia on älykkyys. Saatan kuulostaa snobilta, mutta en voisi olla ihmisen kanssa, joka olisi minua tyhmempi. Mutta ei pelkällä älyllä pitkälle pötkitä. On myös tärkeää, että ajatusmaailma ja arvot kohtaavat. Olemme olleet mieheni kanssa yksissä kohta 11 vuotta. Se on alle kolmekymppisille pitkä aika. Ihan parasta on se, että olemme tiimi. Me olemme toistemme parhaat puolet.

5) Polun päässä

Kotopensas on jänöllekin rakas. -A.Kivi-



Näin tällä kertaa! Pääsin viimein aloittamaan Anna Karenina -urakkani, joten viikonloppuna ei ole uusia kirjoja tulossa, mutta kuukauden koontia on luvassa!

Jos haluat minulta viisi sanaa, ilmoittaudu kommenttilootaan!

tiistai 27. syyskuuta 2011

Kesä ilman miehiä (Siri Hustvedt)


Olin kyllä vähällä vaipua epätoivoon tämän (minulle) ihkaensimmäisen Siri Hustvedtin kirjan kanssa! Oliko rytminvaihdos Pohjois-Koreasta liikaa vai mitä, mutta ensimmäiset kymmenet sivut huokailin raskaasti ja kohottelin kulmakarvojani. Erityisesti aina silloin kun puhuttiin runoudesta. Ja siitä puhuttiin epälyyriselle minälleni sopimattomatton paljon. Onneksi en kuitenkaan antanut periksi! Kun pääsin sisälle Hustvedtin vaeltelevana ajatuksenvirtana soljuvaan tyyliin, missä samalla sivulla sulassa sovussa siteerattiin Plutarkhosta tai Shakespearea ja sitten jo toivotettiin petturi-aviomies Boris alimpaan helvettiin, aloin viihtyä. Itse asiassa kerronta toi mieleeni Charles Dickensin (yllättävää, että se tässä tapauksessa on positiivinen asia, sillä ensikosketukseni Dickensiin muutama vuosi sitten ei ollut kovin hääppöinen). Pääsin ylitse jopa siitä, ettei tekstiä ollut jaettu lukuihin, mikä on yleensä minulle ahdasmieliselle ihan liikaa.

Päähenkilö Mia elää rankkaa vaihetta elämässään. Boris on lähtenyt nuoren ranskattaren matkaan ja totaalisen hermoromahduksen jälkeen Mia palaa kotikaupunkiinsa lähelle äitiään. Siellä hän tutustuu äitinsä harmaahapsiseen ystäväpiiriin, riitaisassa avioliitossa elävään Lolaan lapsineen sekä seitsemään teinityttöön, joille Mia pitää lukupiiriä. Samaan aikaan Mia käy läpi omaa elämäänsä ja epäonnistunutta avioliittoaan sekä yrittää löytää elämälleen uutta suuntaa.

Kaikista eniten pidin henkilöhahmoista. Tykkään mummeleista ja tykkään teinitytöistä. Mielestäni Hustvedt onnistui hyvin kuvatessaan niin elämän aamu- kuin iltahetkiäkin: hän teki sen lempeän humoristisesti ja eleettömän koskettavasti. Opin myös pitämään Miasta, vaikka alkuun hänen epätoivoinen ja katkera vuodatuksensa kävikin hermoilleni. Pikku hiljaa kertojaäänestä kuitenkin kuoriutui uusia kerroksia ja aivan erityisesti pidin siitä jääriitteisestä ironiasta, jolla hän lukijaansa aika ajoin hemmotteli. Myös lukuisat viittaukset niin runouteen, kaunokirjallisuuteen, filosofiaan kuin luonnontieteisiinkin olivat mainioita, vaikka välillä menivätkin yli tukan. Mutta kuten niin monen teoksen kohdalla aiemminkin olen sanonut: minusta on erinomaisen virkistävää, jos kirjailija yliarvioi lukijansa sivistyksen. Aliarvioon sortuvia yrittäjiä on ihan riittävästi.

Hankalan alun jälkeen lukukokemus jäi siis reippaasti positiivisen puolelle. Ei tämä aivan kuukauden the Kirjaksi yllä, mutta saatan lukea Hustvedtiltä vielä jotain muutakin, vieläpä mielelläni.

Kaksi asiaa jäi lopulta kuitenkin vaivaamaan ja hämmentämään. Ensiksikin kirjan kansi ja nimi. Jos olisin tarttunut kirjaan kaupassa tai kirjastossa ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä kirjailijasta, olisin pitänyt kirjaa kevyenä kesähöttöromantiikkana (mille on paikkansa ja aikansa, mutta sitä tämä kirja ei siis missään nimessä ole). Toinen vaivaava asia: kuka oli Mr. Nobody???!!

***                              ***                                    ***                                  
Monet blogit ovat esitelleet tämän kirjan jo aiemmin, mutta tällä kertaa linkkaan vain ihanaan Kirjavaan kammariin, mistä löytyy kattavasti linkkejä toisten arvioihin.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without men) 
Otava 2011, 232s.
Suom. Kristiina Rikman

perjantai 23. syyskuuta 2011

Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa

Vihollisemme amerikkalaissiat
yrittävät tallata kauniin isänmaamme
mutta valmistan omin käsin aseita
ja ammun heidät. PAM, PAM, PAM.






Pohjois-Korea on kiinnostava valtio. Vaikka kylmän sodan loppumisesta on aikaa jo kaksikymmentä vuotta, elää se Kim Jong-Ilin johdolla omaa suljettua elämäänsä. Näin siitä huolimatta, että nälänhätä tuntuu olevan 23 miljoonaisen kansan vakituinen vieras. Olen vilpittömästi ihmetellyt, miten ihmeessä maan asukkaat eivät ole nousseet kapinaan. Eivätkö he oikeasti ymmärrä, että jotain on pahasti vialla?

Luettuani Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa -teoksen ymmärrän vähän paremmin. Yllä oleva katkelma on laulusta, jota lapset laulavat koulussa. Lapset kyllästetään jo muutaman kuukauden ikäisestä lähtien propagandalla, jossa muu maailma, erityisesti USA, on paha ja Pohjois-Korea taas paras paikka maailmassa. Maan johtajaa, erityisesti 90-luvulla kuollutta Kim Sung-Iliä kunnioitetaan liki jumalana. Kun internetiä ei ole, televisiosta (kellä sellainen sattuu olemaan) saa katsella vain omia ohjelmia ja valvontajärjestelmä on äärimmäisen tehokas, eivät uudistusmieliset aatteet pääse leviämään. Kapinahenkeä hillitsee sekin, ettei maanpetturuudesta tuomita vain kiinnijäänyttä, vaan koko hänen sukuaan sukupolvesta toiseen.

Olen itsekin propagandan uhri. Mielikuvani Pohjois-Koreasta on ollut aika karikatyyrimainen. Televisiosta nähdyt uutiskatkelmat univormupukuisista paatoksella kaakattavista tädeistä ovat ylläpitäneet kuvitelmaa 60-lukuun jämähtäneestä diktatuurista, joka vastaa ehkä mielikuvaani DDR:stä tai muista entisen itäblokin maista. Olen kyllä kuullut nälänhädästä ja ymmärtänyt sanan merkityksenkin, mutta vasta Demick ja hänen haastattelemansa loikkarit avasivat silmäni näkemään, mitä Pohjois-Koreassa todella tapahtuu. 1990-luvun nälkävuosien aikaan väkeä kuoli kuin kärpäsiä. Kirjan henkilöt kuvailevat kuinka kadunvarsilla makaaviin lasten ruumisiin yksinkertaisesti tottui. Kun eräs nainen tapasi vanhan lukiokaverinsa kaupungilla, tämä kertoi miehensä ja pienen poikansa juuri kuolleen. Nainen ei ollut hirveän masentunut, olihan tilanteessa se hyvä puoli, että ruokittavia suita oli vähemmän.

Kun tilanne meni tarpeeksi pahaksi, alkoi pelottavista tarinoista huolimatta monen mielessä elää ajatus maasta pakenemisesta. Kirja kertoo kuuden ensin Kiinaan ja sitä kautta Etelä-Koreaan loikanneen henkilön tarinan. He edustavat erilaisia lähtökohtia. Mukana on niin huippututkija kuin nälän vuoksi rikoskierteeseen ajautunut nuori poikakin. Yhteistä henkilöille on ennakkoluulottomuus, kekseliäisyys ja halu selviytyä. Kuten he ankeasti huomauttavatkin, hyvät ja kiltit ihmiset kuolivat ensimmäisinä. Loikkarien elämä ei olekaan ollut helppoa uudessa kotimaassa, kun syyllisyys, huoli Pohjois-Koreaan jääneistä sukulaisista ja sopeutumisvaikeudet yhteiskuntaan ovat vaikeuttaneet elämää.

Suosittelen Suljettua maata ihan jokaiselle. Demick on tehnyt laajaa taustatyötä, hän on asunut Etelä-Koreassa useita vuosia ja vieraillut lukuisia kertoja Pohjois-Koreassa. Tuona aikana hän haastatteli noin sataa loikkaria. Faktatietoa (sikäli kuin se pystytään vallitsevissa olosuhteissa todentamaan) ei siis kirjasta puutu. Kuitenkin kirjassa on paljon romaanimaisia aineksia ja on siksi sujuvasti luettava.

Olen oikeasti aika järkyttynyt. Kiinan ihmisoikeustilanteesta puhutaan paljon (ja syystä), mutta Pohjois-Korea mainitaan lähinnä silloin, kun se uhittelee ydinaseilla. Kun yksi kirjan henkilöistä, lääkäri ammatiltaan, saapuu rajan yli Kiinaan, hän löytää ensimmäiseksi pihalta koirankupin, täynnä vaaleaa riisiä. Hän ei ole edes nähnyt riisiä moneen vuoteen! Diktaattoreita on viime vuosikymmeninä suistettu USA:n johdolla vallasta vähemmistäkin teoista, miksei sitten Pohjois-Koreassa? Tiedän nyt vastauksen ja niin tietää myös Demick. Haluaako kukaan aidosti, että Pohjois-Korea romahtaisi ja Koreat yhdistyisivät? Miten Etelä-Korea ruokkisi 23 miljoonaa nälkäistä?

Kirjasta ovat omissa blogeissaan kertoneet myös Jori ja Katja.

Psst. En malttanutkaan vielä lopettaa. Kirjassa on myös paljon kaunista. Viaton rakkaus pimeässä (ei ole sähköjä), tähtitaivaan kajossa ja univormut päällä on viehättävän älyllis-romanttinen ajatus.

Demick, Barbara: 
Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa, Atena 2011, 422s.
(Nothing to envy - ordinary lives in North Korea)
Suom. Antti Immonen

tiistai 20. syyskuuta 2011

Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira


Sherlock Holmesin seikkailut kuuluvat minulla jostakin syystä kevääseen. Ehkä siitä syystä, että keväisessä kirkkaudessa savusumuinen Lontoo tuntuu mukavan eksoottiselta. Päätin nyt murtautua totutuista kaavoistani ja sukeltaa minulle ennenlukemattoman Holmes-seikkailun syövereihin näin syksyn tullen (ja osallistua samalla Karoliinan Totally British-haasteen Detective Novels-osioon).

Baskervillen koira on dekkarikirjallisuuden ehdottomia klassikoita. Lisäksi siinä on paljon kauhugoottisia piirteitä, vaikka salapoliisien kuningas luonnollisesti pohjaa tutkimuksensa pelkkään terveeseen järkeen ja rationaaliseen päättelyyn kuten ajan edistysuskoiseen ilmapiiriin kuuluukin.

Holmes saa apulaisensa Watsonin kanssa ratkaistavakseen mielenkiintoisen tapauksen. Baskervillen sukua vainoaa karmiva kirous. Esi-isä Baskervillen kerrotaan joutuneen manalan koiran surmaamaksi ja sen jälkeen yksi jos toinenkin suvun vesa on kohdannut hämärän kuoleman. Viimeisimpänä epäselvissä olosuhteissa menehtyy Sir Charles Baskerville. Suvun viimeinen perillinen saapuu isännöimään kartanoa, mutta kyläläiset ovat kauhuissaan, sillä nummilla huhutaan liikkuvan paitsi kalmanhajuisen pedon myös vaarallisen vankikarkurin.

Baskervillen koira on siinä mielessä perinteinen Holmes-tarina, että lukija saa Watsonin silmin seurata tapahtumia ja ratkaista arvoitusta kilpaa päähenkilöiden kanssa. Tällä kertaa ei kuitenkaan liikuta alkua lukuunottamatta Lontoossa, vaan karun synkällä syrjäseudulla, joka Watsonin mielestä jo pelkällä olemuksellaan riittää synnyttämään karmivia legendoja. Huomionarvosita on myös se, että tämä on ainoa täyspitkän romaanin mittainen Holmes- tarina.

En tiedä, johtuiko pituudesta vai minulle poikkeavasta lukuajankohdasta, mutta en syttynyt tähän samalla tavoin kuin aiemmin lukemiini tarinoihin. Ehkä syksyisessä hämärässä pimeät ja tuuliset nummet tuntuivat liian masentavilta. Holmes-Watson-tutkapari on toki jälleen verraton, vaikka minusta Baskervillen arvoitus saikin miehet verrattain synkiksi.

Luin Baskervillen koiran Otavan Keskiyön kirjasto -painoksena. Kirjan lopussa selvisi, että suomentaja Jaakko Kankaanpään suomennos on ensimmäinen suoraan alkukielestä käännetty, aiemmat käännökset ovat peräisin ruotsinnoksista.

Baskervillen koira sopii klassikkona kenelle tahansa, mutta erityisesti salapoliisiromaanien ystäville. Toisaalta kauhukirjallisuudestakin kiinnostuneet saattavat löytää kirjasta paljon positiivista.

Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (The Hound of the Baskervilles 1901-02).
Otava Keskiyön kirjasto 230s.
Suome. Jaakko Kankaanpää

perjantai 16. syyskuuta 2011

Tyydyn kohtuuteen, kerrankin!

Tänään on kohtuullisuuspäivä, minulla nimittäin.


Kävin kirjaston poistomyynnissä ja Suomalaisen alessa. Ja ostin YHDEN kirjan! Siis vain yhden, mutta sitäkin laadukkaamman. Olen ehdottomasti halunnut Siilin eleganssin hyllyyni sen jälkeen kun talvella sen ensi kertaa luin. Voisin vain silitellä sen kantta ja tyydynkin toistaiseksi siihen. Mutta tulee vielä aika, jolloin kääriydyn tuohon majesteettisen ihanaan, lahjaksi saatuun huopaani ja nautiskelen kirjan uudelleen. Sitä odotellessa voit lukea täältä, mitä siitä talvella kirjoitin.

Olisin halunnut esitellä nyt viikonloppuna salapoliisiromaanien yhden ehdottoman kuninkaan, mutten ole saanut luetuksi. Aika on mennyt eläessä. Palaan asiaan ensi viikolla: hyvä päevä eessäpäen, täällä on tapana sanoa.

Keittiöön ilmaantui eilen sipsipussi. Se on häirinnyt minua koko päivän, mutta pysynyt kuitenkin avaamattomana. Söin äsken salaattia (!). Onneksi siinä oli paljon oliiviöljyä. Taidan viedä pussin huomiseen sukutapaamiseen.

Blogiystävien yllyttämänä tilasin itselleni käyntikortteja. Olo tuntuu heti paljon pätevämmältä. Sain kaupan päälle käyntikorttikotelon. Sitten tilasin blogini nimellä varustettuja post it- lappuja. Sain itseni niskasta kiinni ennen autonikkunoihin ripustettavia mainostarroja. Joku kohtuus kaikessa! :D

Mukavaa ja sopivan kohtuullista viikonloppua!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville




Eletään vuotta 1946. Maailmanpalo on päättynyt. Lukemattomat sodan siirtämät ihmiset vaeltavat Euroopassa kotiaan etsien. Vielä lukemattomammat yrittävät koota elämäänsä kasaan niistä sirpaleista, joita sota on saanut aikaan. Myös nuori, pommituksissa kotinsa menettänyt kirjailijatar Juliet tekee niin. Eräänä päivänä hän saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn saarelta. Tästä alkaa kirjeenvaihto ensin hänen ja pian lukuisten saarelaisten kanssa. Juliet saa kuulla, että saari on vasta vapautunut saksalaisten joukkojen miehityksestä. Pienen ystäväpiirin henkireikänä on toiminut Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Siis mikä?

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmasi likimain koko blogistanian viime vuonna. Kirja kuulosti kiinnostavalta, mutta sen jättimäisen suosion vuoksi (niin joskus käy) kirja alkoi kyllästyttää jo ennen lukemista. Niinpä päätin odotella suurempien pölyjen laskeutumista ja oikeastaan unohdinkin koko kirjan ennen kuin Zephyr nosti sen pari viikkoa sitten uudelleen uesiin.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (ei, en väsy nimen toistamiseen varmasti ikinä) on valloittava kirja. Se on ilmava ja kepeä, mutta ei tyhjäpäisellä tavalla. Se on kuin ensimmäinen uusi leninki sodan jälkeen: kaunis ja mielialaa kohottava, mutta silti merkitykseltään pintaa syvällisempi. Teksti tuo mieleeni Hilja Valtosen, samoin päähenkilö Juliet, joka on reipas, iloinen, avoin, kertakaikkisen riemastuttava moderni nainen.

En olekaan aikoihin lukenut kirjeromaania. Kirjemuotoinen kerronta voi toimia joko hyvin tai huonosti, harvoin siltä väliltä. Tämä kirja kuului kirkkaasti edelliseen ryhmään. Julietin, hänen kustannustoimittajansa ja ystävänsä Sidneyn, tämän siskon Sophien sekä lukuisten guernseyläisten: Dawseyn, Isolan, Amelien ja monen muun välillä kirjeet sinkoilevat, samoin sanan säilä. Kovin erilaisia ihmisiä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä valoisa, humaani luonne. Kirja kertoo aidosta ystävyydestä ja lähimmäisestä välittämisestä. Sitten tarinalla on myös toinen puoli: se kertoo sodasta, vihasta, epäoikeudenmukaisuudesta. Se kertoo nälästä ja keskitysleireistä. Mutta kuitenkin, karmeista asioistakin kertoessaan tarina on valoisa, sillä hyvien ihmisten hyvät teot värittävät pahojakin asioita.

Kirjaa lukiessani minulla tuli ikävä kirjeiden aikaa. Mutta kuitenkin minulle tuli perin tuttu olo. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on yhtä suurta, itseilmaisullisesti eloisaa perhettä. Onneksi minulla on samanlainen kirjallisesti iloitteleva yhteisö. Tiedättekin jo keitä tarkoitan. Kiitos, että olette siellä!

Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville ovat lukeneet ainakin
jo aiemmin mainittu Zephyr
Joana
Norkku
Leena Lumi
Sara
Maria
Satu
Jenni
Katja
Anni.m.
Sanna
Naakku
Sonja

ja varmasti vielä joku muukin, mutta hiirikäteni väsyi tässä vaiheessa listaa :) Liitän tämän Totally British -haasteeseen kohtaan Modern Women Writers.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville 
2010/ The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008
Otava
Suom. Jaana Kapari-Jatta
301s.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Tarinoita tuonpuoleisista (David Eagleman)


David Eagleman on koonnut teokseensa Tarinoita tuonpuoleisista 40 ajatusrakennelmaa siitä, mikä meitä mahdollisesti kuoleman jälkeen odottaa. Jokainen tuonpuoleinen on jotenkin yllättävä: taivaassa saattaa olla myös kaikki ihmisen keksimät jumalat tai jumala voi olla yhtä hyvin pieni hyönteinen kuin tutiseva vanha mies.

Innostuin heti kun kuulin ensi kertaa tästä teoksesta. Opiskeluaikoina luin sivuaineena teologiaa ja silloin tuli vietettyä pitkiä aikoja kirjastossa niin teologian, uskontotieteiden kuin rajatiedonkin hyllykössä. Viime aikoina olen kuitenkin keskittynyt kakkavaippojen kaltaisiin maallisempiin asioihin, joten tartuin innolla mahdollisuuteen ajatella itseni pyörryksiin Eaglemanin seurassa.

Pakko sanoa, että odotuksiin nähden kirja oli pettymys. Ollakseen kiinnostava, tälläisella kirjalla on kolme vaihtoehtoa: 1) jonkun, mielellään kirjoittajan itsensä, pitää uskoa tarinaansa palavasti, sillä onko mitään kiehtovampaa kuin ihmisen usko johonkin? 2) Kirjan pitäisi olla hulvattoman hauska ja vetää kaikki mukavasti överiksi. 3) Jos haluaa pohtia erilaisia mahdollisuuksia filosofisella tasolla, pitäisi ajatusten olla erittäin omaperäisiä, samoja dilemmoja kun on pohtinut jo aika moni muukin aiemmin. Eagleman yrittää viimeistä ja vaikeinta vaihtoehtoa, eikä mielestäni onnistu erityisen hyvin.

Eihän kirja huono ole ja muutamat ajatukset ovat todella hyviäkin. Muutaman kerran jopa koin hehkulamppuhetken eli jokin uusi ajatus heräsi itselleni tekstiä lukiessani. Mutta suurin osa tarinoista oli jo aiemmin esitettyjä tai toistivat vähintään itseään. Toisaalta kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tieteellisesti pätevää (en tosin näistä molekyyli- ja kvarkkihommeleista oikein mitään ymmärrä). Sen sijaan Eaglemanin ontologinen käsitys oli vähän turhan pessimistinen minun optimistiseen makuuni.

Kaiken kaikkiaan kirja oli tasoa ok. Jotenkin se osoitti masentavan selvästi, että kun puhutaan tuonpuoleisista maailmoista, on meidän ihmisten ajatukset niin kahlittu tähän maailmaan ja olomuotoon, että projisoimme vain omia ongelmiamme, vaikka luulemme pohtivamme muuta (mikä virke!). Ihmismäisen keskinkertainen suoritus siis.

Jos tämä kirja kuitenkin kiinnostaa, älä heitä vielä kirvestä kaivoon, vaan pistäydy Morren ja Tessan luona, he pitivät tästä kirjasta juuri niin paljon kun minä toivoin pitäväni.

Eagleman, David: 
Tarinoita tuonpuoleisista
2011
Käännös Minna Kumpulainen
Avain, 127s.


keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Piiat (Kathryn Stockett)






Tilanne, ettei oikein osaa sanoa, mitä mieltä kirjasta on, on jokaiselle kirjablogistille tuttu. Yleensä se ainakin minulla johtuu siitä, että jälkitunnelmat ovat aidosti ristiriitaiset. Kirjassa on jotakin häiritsevää, toisaalta paljon hyviä asioita. Sen sijaan harvemmin käy niin, että romaanin asia vie niin mukanaan, ettei itse kirjasta ole mielessä mitään selkeää kuvaa.

Tällä kertaa kävi näin Kathryn Stockettin Piikojen kanssa. Kirja oli varmaan ihan hyvä, ehkäpä jopa todella hyvä. Tosiasiassa sen olisi kuitenkin voinut kirjoittaa vaikka tokaluokkalainen kummityttöni (näpsäkkä neiti muuten) tikkukirjaimillaan, enkä olisi varmaan huomannut. Niin kiihkeästi luin - tai pikemminkin elin ja hengitin Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn tahdissa. 

Kirjassa yhdistyi kolme teemaa, jotka jo yksinään suistaisivat minut tolaltani: 1) Naisryhmille valitettavan yleinen sosiaalinen peli, jossa muodostetaan kuppikuntia ja suljetaan ulkopuolelle, 2) äidin (biologisen tai hoitotädin) ja lapsen välinen rakkaus tai sen puute, 3) rasismi. Vaikka 1960-luvulla USA:n etelävaltioissa vallinnut rotuerottelu ei ole uusi asia, nosti se jälleen kerran ahdistuksen pintaan.

Kun oikein objektiivisesti ajattelen, kirjalla on lukuisia ansioita. Stockett kuljettaa tarinaa kolmen kertojan, keskiluokkaisen valkoisen Miss Skeeterin ja kahden tummaihoisen kotiapulaisen Aibileenin ja Minnyn avulla. 60-luvun Mississippi ei, ironista kyllä, tarjoa kellekään heistä kovin ruusuisia tulevaisuuden kuvia. Tummaihoiset asuvat omilla asuinalueillaan, käyvät omissa kaupoissaan ja käymälöissään. Jos joku sattuu kyseinalaistamaan vallitsevaa systeemiä, ei hänen henkensä ole paljonkaan arvoinen. Mutta mitä naimattomalla Skeeterillä on odotettavanaan tulevaisuudelta? Olennaista on näyttää kauniilta ja mennä naimisiin, tehdä lapsia ja antaa heidät sekä koti tummaihoisen piian hoitoon, jotta itse voi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Sellaisiin, kuten aviomiehen miellyttäminen, kutsujen järjestäminen, bridgekerho ja Afrikan köyhien lasten auttaminen naisyhdistyksessä. Mutta Skeeter, joka ei ole koskaan ollut niin kuin muut, haluaakin kirjoittaa kirjan ja vieläpä tummaihoisten kotiapulaisten kokemuksista. Vähemmästäkin on Mississipissä joutunut hakatuksi.

Kirjan takakansi käyttää sellaisia sanoja kuin sydämellinen, helmeilevä ja huumori. Itse miellän tuollaiset termit kuuluvan kirjoihin, joita lukee rennosti ja nautiskellen, sydän täynnä hyvää mieltä. Piikoja hotkin kuitenkin pakkomielteisesti (ollen ihan liikaa miss Leefot silloin kun lapseni halusi leikkiä) ja jatkoin aihepiirin parissa öisin kylmän nihkeissä painajaisissa.

Mutta kaikesta ankeudesta huolimatta syvän Etelän paahde ja maissin ja puuvillan tuoksu on aina yhtä lumoavaa. Ja oli tässä kirjassa hauskaakin: pidin niin paljon marilynmonroemaisesta Celiasta vaaleanpunaisessa paljettipuvussaan! Ja Hilly Holbrookelle toivotan oikein paljon suklaakakkua!

Kathryn Stockett: Piiat/(The Help 2009)
WSOY 2010
Suomentanut Laura Beck
462 sivua

maanantai 5. syyskuuta 2011

Sä et tiedä miltä musta tuntuu


Huomio nuoret, nuorten vanhemmat, opettajat ja kaikki murrosikäisten ja nuorten aikuisten kanssa tekemisissä olevat! Wsoy on julkaissut tämän Aino-Kuutamo Uusitorpan toimittaman erinomaisen kirjan, jossa julkisuudesta tutut nuoret aikuiset kertovat nuoruutensa kipupisteistä ja vastoinkäymisistä, sekä siitä, miten he niistä ovat selvinneet.

Mukana ovat mm. Iso H, Axl Smith, Fatbardhe Hetemaj, Dome Karukoski, Olli Herman, Jenni Banerjee jne. Nämä julkisuudenhenkilöt ovat rohkeasti avanneet yksityiselämänsä ja kertoneet todella rankoistakin asioista. Nostan hattua jokaiselle! Esillä on mm. ADHD, masennus, sydänsurut, esiintymisjännitys, koulukiusaaminen ja vanhemman kuoleminen. Kaikki sellaisia asioita, jotka ovat aikuisellekin vaikeita, mutta erityisesti nuoruusiässä saattavat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Jokaisen kertomuksen lopuksi kirjassa on aukeaman kokoinen info-osuus, jossa on tietoa aiheesta sekä mistä apua voi lähteä hakemaan. Tieto-osioissa Uusitorppa on tehnyt tiivistä yhteistyötä Mannerheimin lastensuojeluliiton kanssa.

Jokainenhan meistä muistaa, millaista oli olla nuori. Kukaan ei ollut niin lihava, kellään ei ollut yhtä paljon finnejä, kukaan ei voinut olla nolompi kuin minä (paitsi ehkä omat vanhemmat). Kun pienikin moka saattoi tuntua katastrofilta, millaista mahtaa ollakaan, kun eteen tulee ihan oikea vastoinkäyminen?

Kirjan viesti on rohkeutta antava. Kaikesta selviää, tästäkin. Jokainen on hyvä jossakin ja kovalla työllä on mahdollista tulla todella, todella hyväksi siinä jossakin, mistä oikein paljon pitää. Nuorisoidolit kehottavat nuoria olemaan rohkeasti ylpeitä itsestään ja pyörimään vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pakota mihinkään tyhmään ja hyväksyvät toiset omina itsenään.

Murrosikä menee ohi. Asiat, jotka tuntuvat kaatavan maailman, pienenevät aikaa myöten esteiksi, joiden yli pystyy kipuamaan. Tunteet, jotka tuntuvat tukehduttavan, laimentuvat aikanaan. Mutta odottavan aika tuntuu pitkältä. Ja usein oma vanhempi, sisarus, opettaja, isovanhempi tai kummi ei ole se ihminen, jonka lohdutus tepsii. Siksi on hyvä, että nämä nuorten ihannoimat henkilöt sanovat: Mä tiedän miltä susta tuntuu.

Nuoruuden jälkeenkin on elämää.

torstai 1. syyskuuta 2011

Eletyn elokuun kooste ja Odelma parhaalle kommentille!


Elokuu hurahti pikavauhtia matkailun merkeissä. Ihmettelin kuun lopussa minua vaivannutta väsyä, mutta tajusin sitten, että olin liki koko kuukauden käynyt kotona vain pesemässä pari yötä pyykkiä ja jatkanut sitten reissaamista. Ihmekös tuo, jos vähän puuskututtaa! Samasta syystä myös lukemiseen ja ennen kaikkea toisten blogien seuraamiseen on jäänyt normaalia vähemmän aikaa. No, eiköhän tämä elämä tästä syyskuun myötä rauhoitu!

Kaikenlaisen kiireen lomassa elokuu oli erittäin hyvä lukukuukausi. Samalla se oli myös kotimainen kuukausi, vaikken tarkoituksella pelkästään suomalaisiin kirjoihin tarttunutkaan. Kokonaan ulkomaista syyskuuta en lupaa, mutta yritän vierailla muilla mailla enemmän ensi kuun aikana. Lukupinossa odottaakin muutama todella mielenkiintoinen käännetty kirja!

Elokuussa luetut:
Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Katja Kaukonen: Odelma
Juhani Aho: Papin tytär
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Olen kyllä kuluneeseen kuukauteen enemmän kuin tyytyväinen! Ehdoton kohokohta oli tietenkin Sinuhe egyptiläinen. Toisaalta uskon vakaasti lukeneeni myös tulevaisuuden klassikon, eli Mielensäpahoittajan. Klassikkokamaa oli luonnollisesti myös Papin tytär, vaikken ihastunut siihen samalla tavalla kuin kahteen edelliseen.

Oikeassa sivupalkissa on jälleen kolme lukuvinkkiä syyskuulle. Näiden kirjojen parissa on minusta oivallista kääriytyä viltiin ja poltella kynttilöitä:
Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
Muriel Barbery: Siilin eleganssi


Ja sitten se parhaan kommentin palkinto. Elokuun KBF-keskustelussa keskusteltiin suhtautumisesta perinteiseen kirjamuotoon ja uusiin ääni- ja e-kirjoihin. Sydämeni sulatti kommentillaan Liisa tai oikeastaan Liisan mies, joka on löytänyt kirjojen maailman alettuaan kuunnella äänikirjoja.Kuitenkaan kaikki eivät pidä äänikirjojen kuuntelua lukemisena ollenkaan. Heille Liisa kirjoittaa:
Minustakin on viime aikoina tullut innokas äänikirjojen puolestapuhuja, koska minua harmittaa, kun mieheni lukukokemuksia vähätellään. Toisille äänikirjat sopivat paremmin kuin paperikirjat ja lukeminen on minusta aina arvokasta - tapahtui se sitten missä muodossa hyvänsä. Miksi siis mollata hyvää harrastusta? 

Aamen. On aina hienoa, kun ihmiset innostuvat kirjallisuudesta! Onneksi kirjoja on saatavilla monessa muodossa -myös siinä perinteisessä.  Niistä jokaisen on hyvä valita itselle sopiva vaihtoehto. Olisi ollut hienoa, jos minulla olisi ollut plakkarissa joku äänikirja, mutta kun ei ole, palkitsen Liisan Katja Kaukosen Odelmalla! Toivottavasti pidät! (Ilmoitteletko minulle yhteystietosi, niin laitan paketin tulemaan.)

Kaikille muille kiitokset jälleen kerran hienoista, perinpohjaisista kommenteista!

Se on sitten syksy. Oikeastaan aika ihanaa. Eikä tarvitse koko ajan olla reippaana ulkoilemassa tai reissaamassa, vaan voi ihan luvan kanssa laittautua sohvannurkkaan lukemaan. Leppoisaa lukukuukautta siis kaikille!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...