lauantai 30. heinäkuuta 2011

Helteisen heinäkuun hitit (ja pieniä järjestelyjä)


Heinäkuu alkaa olla lopussa, joten tilastoidaanpas kuukauden lukemisia ja tekemisiä. Valtaosa kuukaudesta meni historiallisten miesten parissa: Mussolini (Göran Hägg), Aleksanteri I ja Napoleon (Harri Tapperin Keisari ja kääpiöt) samassa kuussa, aika vaikuttava kokoelma! Kevyempää osastoa edustivat Pakkasen dekkari Kissa kuussa, Samartinin Senor Peregrino ja Pietiläisen Villa Charme. Pettymyksiä ei tähän kuukauteen mahtunut, mutta kaksi kirjaa oli kuitenkin selkeästi ylitse muiden: Chris Cleaven Little Been tarina sekä Johanna Sinisalon Linnunaivot. Aivan valtavan hienoja kirjoja molemmat!

Olettekohan huomanneet, että olen värkännyt kaikkea pientä uutta blogiin viime viikkojen aikana? Sivun yläosassa on nyt klikattavissa esiin viime ja tänä vuonna luetut kirjat. Vasemmassa sivupalkissa (heti tällä hetkellä luvussa olevien kirjojen jälkeen) puolestaan näkyvät kuukauden luetuimmat postaukset. Reijo Mäen Mustasiivestä taitaa tulla kesän hitti, sen verran pitkään se on jo keikkunut topkolmosessa! Lisäksi olen hieman karsinut ja järkeistänyt tunnistepilveä. Se työ jatkuu edelleen, eikä varmaan koskaan lopukaan. Sanokaa, onko pilvi parempi aakkosjärjestyksessä vai "suuruus"järjestyksessä? Mielipiteenne on tärkeä, sillä tärkeintä on, että pilvi olisi lukijoille hyödyllinen.

Tavallisen tapaan annan tulevalle kuulle kolme lukuvinkkiä. Ajattelin vaihteen vuoksi laittaa sivun laitaan kuvalinkit. Antakaahan palautetta siitäkin, onko kuvalista parempi vai huonompi kuin pelkkä kirjan ja kirjailijan nimi.
Elokuun kirjavinkit vievät tällä kertaa kolmanteen maailmaan :
Cleave: Little Been tarina (itsestään selvästi)
Umar: Amina (jos pidit edellisestä, pidät tästäkin, mahtava kirja Nigerian ongelmista)
Richman: Pohjoinen tango (ei yllä edellisten tasolle, mutta pakolaisteema toistuu tässäkin)

Pssst! Arvatkaa mitä! Olen hommaillut kaikessa hiljaisuudessa yhtä aivan uutta juttua ja olen siitä aika innoissani. Lisää ensi viikolla!

torstai 28. heinäkuuta 2011

Morsiusneidot (Bridesmaids)


Finnkinolla oli Superpäivä ja mies sanoi, että mene mene. Niinpä menin, jo toisen kerran tässä kuussa, huono äiti! :D Eikä Morsiusneidot (ohj. Paul Feig) edes houkutellut, vaikka kaikki sitä tuntuivat kehuvankin. Tiedättehän: amerikkalaiset häät, naisystävykset sovittamassa pukuja ja viettämässä polttareita, harjoitusillalliset... kuulosti kovasti entuudestaan nähdyltä. Mutta menin siis kuitenkin.

Aluksi luulinkin olleeni oikeassa. Huolimatta siitä, että elokuvan alku oli, miten sen nyt sanoisin, varsin reipasta menoa, ensimmäisen vartin aikana ei naurattanut kertaakaan. Ja aina elokuvissa lymyilevät hihittelijätkin pysyivät hiljaa, joten heidän kanssaan ei voinut edes antautua joukkopsykoosiin. Mutta hitaan alun jälkeen alkoi tapahtua.

Elokuva kertoo parhaista ystävyksistä, elämän murjomasta Anniesta (Kristen Wiig) ja Lillianista (Maya Rudolph), joka on menossa naimisiin. Anniesta tulee kaaso ja hän pääsee tutustumaan neljään morsiusneitoon, jotka ovat varsin omalaatuisia itse kukin. Mutta heistä Helen (Rose Byrne) on paha: hän on kuvankaunis, näyttävä, rikas, tyylikäs ja kaikki onnistuu häneltä sormia napsauttamalla. Kaiken lisäksi hän pitää Lilliania parhaana ystävänään! Siitä seuraa tietysti sota, jota käydään ensiksi kauniisti kulisseissa, mutta lopulta varsin railakkaasti morsiamen ja suvun edessä.

Juoni ei kuulosta edelleenkään kovin kaksiselta, mutta elokuvan vahvuutena on raisu huumori, joka on normaalia amerikkalaista hömppäkomediaa selvästi rohkeampaa ja särmikkäämpää. Mutta selitänpä mitä tahansa, todellisuudessa tärkein syy siihen, että pidin tästä elokuvasta on tietenkin konstaapeli Rhodes (Chris O'dowd). Hän on tavallinen, sympaattinen, hauska, fiksu ja komea. Sanalla sanoen sellainen poliisi, joka saisi ilomielin pysäyttää minutkin silloin tällöin. Kenellekään tuskin tulee kovin suurena yllätyksenä, että Anniella ja Rhodesilla on keskenään jonkinlaista sutinaa, mutta en paljasta, miten siinä loppujen lopuksi käy.


Kaiken kaikkiaan Morsiusneidot on hyväplus arvosanan saavaa kesäviihdettä, ei erityisen syvällistä, mutta kukapa sitä aina jaksaisi niin syvällinen ollakaan. Ja kyllä ystävyysteema herätti myös ajatuksia ja sai miettimään niitä vanhoja ystäviä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet jonnekin matkan varrelle. Elokuva on K11. Minulla ei ole viimeaikaista kokemusta sen ikäisistä, saattavat olla nykyään paljon kehittyneempiä kuin minä tuolloin, mutta sen verran ronskia kieltä ja kuvakulmia elokuva sisälsi, ettei tämä kukkahattutäti veisi alle 13-vuotiaita tätä leffaa katsomaan.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Johanna Sinisalo: Linnunaivot


Johanna Sinisalo sai uuden fanin!

Olin niin varma, että Little Been tarina olisi tämän kuukauden paras kirja. Mutta eikö mitä, parempaa oli vielä luvassa ja se on paljon sanottu, sillä Chris Cleave nosti riman korkealle.

Linnunaivot (Teos 2008, 332s.) kertoo isästään irtautuvasta Heidistä ja baarimikko-nomadi Jyrkistä, jotka ovat vähän-niinku-seukanneet muutaman kuukauden, kunnes Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaeltamaan toiselle puolelle maapalloa. Heidi ei ole valmis päästämään löytämäänsä valioyksilöä käsistään ja lähtee mukaan. Ja kerrottakoon, että vaeltaminen Tasmaniassa on vähän eri juttu kuin Karhunkierros Lapissa. Matkalla oppii pakostakin jotakin uutta niin itsestään kuin kumppanistaan. Pääparin lisäksi kirja kertoo myös Heidin raggariveljestä. Niin ja häijyistä Kea-papukaijoista.

Tapahtumatason lisäksi Sinisalolla on kaksi tärkeää pointtia. Toinen on ekologisuus. Jo Tasmanian alkuperäisväestö tappoi lintulajeja sukupuuttoon. Sitten tulivat länsimaiset valloittajat ja alkuperäisväestö sai mennä. Ja sen jälkeen... no, tiedättehän, meri alkoi tuoda suojaisten laguunien poukamiin kelluvia jätelauttoja.

Toinen Sinisalon merkkauskynän jälki näkyy nykyihmisen pakonomaisessa tarpeessa kokea jotakin, tuntea elämys tai tuntea edes jotakin, jättää merkkinsä maailmaan. Sillä muutenhan elämä olisi ollut turhaa, eikö? Siitä huolimatta, että Jyrki ja Heidi kantavat tuottamansa jätteet rinkassaan takaisin (tekisi varmaan hyvää itse kullekin) ja hinkkaavat kenkänsä mudasta puhtaaksi välttääkseen kasvitaudin leviämisen, mikään ei poista sitä tosi asiaa, että he eivät kuulu Tasmanian villiin luontoon. He ovat siellä kutsumattomina vieraina, vain siksi, että jahtaavat hullua unelmaa kokea jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ole koskaan kokenut.

Kirja kertoo tyhmänylpeydestä, kohtuuttomuudesta ja turtumisesta. Se ravistelee. Heidi ja Jyrki vuorottelevat kertojina ja halusipa tai ei, molempien ajatuksiin on helppo samaistua. Perspektiiviä tuovat Heidin veljen tympeä elämä ja Joseph Conradin Pimeyden sydämestä otetut lainaukset. En muistakaan, milloin en oikeasti olisi malttanut mennä nukkumaan, vaan jatkanut lukemista aamuyön puolelle, sillä kuten arvaatte, vähäisistä unistani en nykään tingi! Mutta Sinisalon sulava ja hauska kieli sai minut uhmaamaan seuraavan päivän väsymystä.

Mielestäni kirja hipoo täydellisyyttä, mutta jos jostakin haluaa motkottaa, niin kronologian rikkomisesta. Minulla meni aikaa, ennen kuin edes huomasin koko asian, sillä eri vaellusreittien ja -etappien nimet menivät helposti sekaisin. Muuta moitittavaa en sitten keksikään! Se on sitten aina yhtä mukavaa löytää uusi kirjailija, johon tykästyä!

Siitä kiittäminen on Saraa Ps. Rakastan kirjoja -blogista, jonka arpajaisista kirjan voitin :) Kiitos!

Pssst! Jori arvioi juuri Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua en voi -teoksen. Se olkoon seuraava Sinisaloni.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Harri Tapper: Keisari ja kääpiöt



Totisesti, historia ravistelee minua.

Näihin sanoihin päättyy Harri Tapperin Keisari ja kääpiöt (Atena 2009, 373 s.), mutta kovin hyvin ne tuntuvat tiivistävän tunnot tämän kamalan viikonlopun jälkeen. Toivoisin, että olisin ehtinyt kirjoittaa arvioni tästä kirjasta perjantaina heti lukemisen jälkeen, sillä Norjan verilöylyn jälkeen sotimisesta kertova humoristinen kirja ei tunnu tippaakaan hauskalta.  Mutta koska Tapper kirjoittaa paljon muustakin, pyrin kokoamaan ajatukseni uudelleen ja kirjoittamaan neutraalisti, sillä sen tämä kirja tietenkin ansaitsee.

Jyväskyläläinen Tapper on koonnut historiallisen romaaninsa kolmesta eri osasta. Ensimmäisessä osassa käsittellään Romanoveja ja esitellään lopulta Aleksanteri I, toinen puolestaan kuvaa Napoleonin nousua valtaan Ranskassa sekä tämän valloitusretkiä ympäri Eurooppaa. Kolmannessa osassa nämä kaksi keisaria lyövät kättä päälle sillä seurauksella, että Suomi joutuu sodan kurimukseen Suomen sotana tunnettuna ajanjaksona.

Kirjaa lukiessa mieleeni tuli nuoruus, jolloin joskus yritin lukea Suomen Kuvalehdestä pakinoita. Ymmärsin, missä kohdassa vitsi oli, mutta minulla ei ollut riittävästi joko älyä tai tietoa ymmärtääkseni sitä. Ei tilanne kirjaa lukiessa toki ollut aivan niin paha. Mutta teksti vaatii keskittymistä. Tapper tarinoi ja kertoelee näkökulmaa, kertojaa, tyylilajia, jopa murretta vaihtaen ja maustaa peruskielensäkin keskisen Suomen lainasanoilla. Lisäksi hän pureutuu historian detaljeihin, sellaisiin, joita ei tietosanakirjan sivuilla mainita, ja yhdistelee niihin lisää faktaa, kosolti fiktiota ja runsaasti huumoria.

Tapper etenee vääjäämättä historian sivuilla, mutta mitään muuta juonta kirjasta on turha etsiä. Se on kokoelma lukuisia hupaisia ja mielenkiintoisia tarinoita, pakinoita ja kertomuksia, jotka seuraavat toinen toistaan. Tämä kaikki saa aikaan sen, että ajatusten lennellessä teksti karkailee lukijalta härnäävästi. Vaikka kyseessä on viihteellistetty historia, sen lukeminen ei ole helppoa tai yksinkertaista. Kirja vaatii lukijaltaan keskittymiskyvyn lisäksi rutkalti yleistietoa. Joskin lukijaa auttaakseen kirjaan on lisätty luettelot keskeisimmistä historian tapahtumista.

Mainituista hankaluuksista huolimatta hörähdin kirjaa lukiessani useita kertoja nauramaan ääneen ja sitä tapahtuu minulle aika harvoin. Mietin pitkään, millä sanalla kuvailisin huumoria: onko se veijarimaista, mustaa, kuivaa, ilkeää? Lopulta keksin, se on hirtehistä.  Kirjalla on siis hetkensä. Kaikista eniten pidin ensimmäisestä osasta ja erityisesti kääpiöitä heittelevästä Pietari Suuresta (vaikkei tämä osa nykypäivän valoissa olekaan poliittisesti kovin korrekti). Viimeinen Suomen sotaa käsittelevä osa kiinnosti toki minua suomalaisena ja sodan taistelupaikkojen vieressä asuvana, mutta mielestäni loppua kohti ote kerronnasta alkoi hajota peräkkäisiksi sotamiesten kertomuksiksi. Sinänsä pidin siitä, että verrattuna vaikkapa Vänrikki Stoolin tarinoihin, oli Tapper tuonut omiin sotilaisiinsa aimo annoksen väinölinnamaista jermumeininkiä.

Suosittelen tätä kirjaa historian hardcore-harrastajille ja niille, jotka ovat Tapperin tyylin testanneet ja siitä pitäneet. Tosin en ole itse lukenut häneltä mitään muuta, joten en osaa verrata, kuinka "oma itsensä" hän keisarien ja kääpiöiden maailmassa on. Haastavuutta en pane pahakseni, sillä kuten olen aiemminkin sanonut: minusta on aina positiivista, jos kirjailija aliarvioinnin sijasta yliarvioi lukijansa kyvykkyyden. Kesämökin laiturinnokkaan en kuitenkaan tätä kirjaa ottaisi mukaan, mutta alkavan syksyn ryhtiliikkeen avajaisiksi kenties :)

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi by Ilona Pietiläinen

Sain tämän ihanuus- ja inspiraatiopläjäyksen Leenalta alkukesällä. Kiitos vielä ♥! Leena on esitellyt kirjan täällä.


Minulla porisee iso kattilallinen mansikkahilloa hellalla ja kanttarellitkin odottavat ruoaksi pääsyä. Siksi olen tavallisesta poikkeavaan tapaan niukkasanainen, mutta runsaskuvainen. Ja mitäpä lisäarvoa sanat tähän toisivatkaan. Lyhyesti sanottuna: tässä jotain kaikille meille sisustusromantikoille, jotka näämme kauneutta vanhassa, haluamme tehdä joskus jotain ihanaa käsillämme, (vaikkemme kauhean taitavia olisikaan) ja teemme kodista linnamme!










Kirjan kuvat: Ilona Pietiläinen (www.sateenkaarentaa.fi), Johanna Harju, BigStockPhoto, Toni Lund (www.ranskalainenmaalaisunelma.fi), Maarit Sievänen.
Teksti: Ilona Pietiläinen



Villasukkia ei ihan vielä tarvita, mutta pian sekin aika tulee, joten nautitaan nyt kesästä ja lämmöstä! Ja näin sanon minä onneton, joka päätin keittää juuri tänään hilloa ja leipoa viinereitä. Nähdään taas ensi viikolla, ellen ole sulanut sitä ennen :)

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Cecilia Samartin: Señor Peregrino (äänikirja)


Suattaahan tuo olla, tae suattaapa tuo olla olemattakii.

Voisin lopettaa arvioni tähän, mutta jatkan kuitenkin vähän. Kuuntelin äänikirjaa. Iltaisin ja öisin. Nukahdin. Havahduin tunteja myöhemmin, ilman aavistustakaan siitä, mitä kirjassa oli sillä välin tapahtunut. Kelasin taaksepäin, kunnes alkoi tuntua tutulta. Kuuntelin. Nukahdin. Havahduin jne. 

Aloin jo menettää uskoni siihen, että pääsisin reilun kymmenen tunnin äänikirjassa koskaan maaliin saakka. Mutta viime yönä sitten pääsin.

Tästä ei pidä vetää sellaista johtopäätöstä, että Cecilia Samartinin Senor Peregrino (Bazar 2010, suom. Tiina Sjelvgren) olisi ollut huono. Ei ollenkaan, pidin tarinasta. Jamilet on nuori meksikolainen tyttö, kaunis kuin mikä, mutta selkäpuolta peittää massiivinen syntymämerkki. Siis ei mikään kauneuspilkku, vaan vartalon peittävä kasvannainen. Kylän mielestä se on suoraan paholaisesta. Paholaisen merkkiä kantava tyttö ei ymmärrettävästi saa elää kovin onnellista elämää kotikylässään. Hän lähtee Yhdysvaltoihin Carmenin, hyllyvän, rempseän ja omaperäisen tätinsä luokse ja pääsee väärien papereiden turvin töihin mielisairaalaan. Hänen työtehtävänsä on vähintään omalaatuinen: hänellä on tasan yksi potilas, itseään herra Peregrinoksi kutsuva vanhempi herrasmies, joka on niin omalaatuinen ja pelottava, ettei kukaan muu edes uskalla mennä hänen huoneeseensa. Erinäisten tapahtumien jälkeen Jamilet lupaa kuunnella miehen elämäntarinaa ja oppii näkemään todellisen ihmisen eriskummallisen potilaan takana.

Peregrinon tarina kulkee kirjassa varsinaisen kertomuksen sisällä. Mielestäni ystävysten pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan oli melkeinpä kiinnostavampi kuin Jamiletin ja Senor Peregrinon tarina. Erityisesti Samartinin maalailemat espanjalaiset maisemat olivat komeaa kuunneltavaa. Erikoisen potilaan ja hänen hoitajansa keskinäinen suhde toi etäisesti mieleen Uhrilampaat. Mielessäni Peregrino sai monia Anthony Hopkinsmaisia piirteitä. Jamiletissa minua jäi mietityttämään syntymämerkin merkitys. Siitä tehtiin niin suuri numero kirjan alussa, että odotin sen olevan merkittävämmässä roolissa kirjan lopussa. Meksikolaisen nuoren tytön tulo Yhdysvaltoihinhan ei olisi kaivannut näin eksoottista muuttosyytä. Tuntui, että kirjan alku vei johonkin suuntaan, mutta sitten kirjailija päätti vaihtaa suunnitelmaansa lennosta. Vaikka toihan syntymämerkki toki Jamiletin henkilöön oman lisävivahteensa. En tiedä. Jäikö teitä muita asia kaivelemaan?

Kirja ja erityisesti sen lopetus jättivät hyvän mielen. Se oli ehkä imelä, mutta lopputulos oli vaihtoehdoista kuitenkin vasta se toiseksi imelin. Kamalan paljon muuta en sattuneesta syystä uskalla sanoakaan. Sen verran kuitenkin, että kirja sopii paremmin luettavaksi kuin äänikirjaksi. Kun kahta eri tarinaa kuljetetaan rinnakkain, on sotkeutumisen vaara suuri, mikäli kuunteluun tulee taukoja (tai jos ei pysy hereillä!). Lukija Tuija Kososen pehmeälle ja sointuvalle äänelle voisin puolestaan luvata ruusuista tulevaisuutta erilaisten meditaatioäänitteiden parissa :)

Oma arvioni oli nyt aika mutupohjainen, joten käykää ihmeessä lukemassa ainakin nämä:
Leena ja Saso ihastuivat, Morre taas pikemminkin vihastui. Eikä Ilsekään oikein lämmennyt.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Harry Potter 7: osa 2


Onko elämää Harry Potterin jälkeen?


Kävin eilen katsomassa viimeisen Harry Potter -elokuvan. Kuoleman varjelukset 2 päättyi viimeiseen ratkaisevaan taisteluun Harryn ja lordi Voldemortin välillä. Tavallaan ymmärrän sen ratkaisun, että viimeinen kirja jaettiin kahteen elokuvaan, materiaaliahan riittää. Toisaalta ensimmäinen osa jää mielestäni väistämättä toisen jalkoihin, siinä kun kirjan mukaisesti ei tapahdu oikein mitään ja todellinen rytinä alkaa vasta tässä loppuosassa.

Elokuvasarja saatettiin yhtä tyylikkäästi päätökseen kuin  kirjatkin. Entisiä lapsinäyttelijöitä katsoessa tuli melkein liikuttunut olo. Heidän kasvuaan aikuiseksi ja kehittymistään näyttelijöinä on ollut ilo seurata. Hellien jäähyväisten henki tuntui huokuvan heidänkin olemuksestaan.

Juonellisesti elokuvaan oli saatu mukaan kaikki ratkaisun ainekset, joskin aluksi jouduin vähän aikaa muistelemaan, mihin edellinen elokuva oikein mahtoi päättyä. Kuten kirjoissakin, mukana oli myös koskettavia hetkiä. Huumoria en kaivannut, enkä juuri löytänyt, mutta 160 teinityttöä ympärilläni olivat toista mieltä. Olen peruuttamattomasti niin vanha, etten huvitu hassusta naurusta tai ala tirskua hysteerisesti, jos tyttö ja poika pussaavat. Niin, olihan tässä siis romantiikkaakin :)

Varsinainen huomioni kiinnittyi kuitenkin 3D-tekniikkaan. Tämä oli minulle vasta toinen näkemäni 3D-elokuva. Kuten arvata saattaa, se sopi mainiosti taikamaailmaan ja Tylypahkan jylhiin maisemiin. Voi sanoa, että elokuvaa katsellessa silmä lepäsi. Suosittelen siis ehdottomasti kaikille, jotka elokuvan aikovat käydä katsomassa, juuri 3D-versiota.

J.K. Rowlingin Harry Potter -saaga on melkoinen tuhkimotarina. Vähän niin kuin taikuutta. Kirjojen lukeminen sijoittuu minulla blogia edeltävään aikaan. Enkä osaisi niitä edes puolueettomasti tai analyyttisesti arvioidakaan. Sanon vain lyhyesti, että mielestäni jokaisen tulisi kirjoihin -tai edes elokuviin- tutustua, ihan jo yleissivistyksen kannalta. Minä en ole ikinä innostunut fantasiasta tai muusta vastaavasta, olen pikemminkin tiukan realismin ystävä. Narnia on varmastikin ikuisesti kesken ja Taruun Sormusten herrasta en ole edes koskenut. Mutta Harry Potterin tarina otti imuunsa heti ensimmäiseltä sivulta ja piti kiinni aina viimeisen kirjan takakanteen saakka. Suuri kiitos siitä kuuluu myös sarjan suomentajalle, Jaana Kapari-Jatalle, jonka luoma käsitteistö on riemastuttavaa ja vetänee vertoja alkuperäiselle.

Niin, onko sitä elämää Harry Potterin jälkeen? Nyt kai se on nähtävä. Onneksi kirjoihin ja elokuviin voi halutessaan palata. En osaa sanoa, toivoisinko Rowlingin jatkavan tarinaa jotenkin. Oikeastaan en, vaikka sen verran fani olenkin, että taikamaailmaan olisi mukava palata!


Satu on viime aikoina esitellyt Harry Potter-äänikirjoja, ehkäpä kokeilenkin niitä, sitten kun vieroitusoireet iskevät ;)

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Chris Cleave: Little Been tarina


Uskomattoman pelottavaa tarttua kirjaan, jonka niin moni on jo lukenut ja ylistänyt. Mielessä risteilee monenlaisia ajatuksia: "mitä tästä enää osaa kirjoittaa", "voiko se nyt oikeasti olla niin hyvä" ja ennen kaikkea, "entä jos minä inhoan sitä?!" Ajattelinkin ensin jättää kirjan lukemisen syksymmälle tai mahdolliseen blogisavujen haihtumiseen, mutta uteliaisuus kuitenkin voitti. Merkittävä ansio uteliaisuuden herättämisessä oli ainakin Karoliinalla, SusallaKatjalla, Jennillä, Booksyllä, Annilla, Zephyrillä, Ilsellä ja Mari A:lla. (Unohdinkohan jonkun? Ilmoita itsesi, niin lisään sinut listaan!)

Little Been tarina (Gummerus 2011) on varmasti yksi tämän vuoden kirjatapauksista täällä blogistaniassa, eikä syyttä. Kirja on yksinkertaisesti hyvä. Kaikista eniten pidin sen kielestä. Chris Cleaven (ja mitä suurimmassa määrin suomentaja Irmeli Ruuskan) tekstin lukeminen on kuin uisi linnunmaidossa: kieli on kaunista, polveilevaa, rikasta ja kutittelevaa. Ja ennen kaikkea niin pehmeää ja keveää, että katse kiitää riveillä, vaikka tarina itsessään on paikoitellen hyvin rankka. Nuoren nigerialaispakolaisen Little Been ja englantilaisen äidin ja toimittajan Sarahin elämien yhteentörmäys kova. Ensimmäisen kerran se tapahtuu nigerialaisella rannalla, toisen kerran muutama vuosi myöhemmin Little Been ilmaantuessa brittilähiöön Sarahin ulko-ovelle. Kahden kovin erilaisen naisen elämät on sidottu toisiinsa niin, ettei tiedä, mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Aivan niin kuin oli käynyt viidakon valloittamalle jeepille Nigeriassa.

Kirjan alkuosa on täydellinen. Tarina koukutti ja tunnetilat vaihtelivat hykerryksestä suuttumukseen, äärimmäiseen suruun ja kohta jo taas nauruun. Elämän koko kirjo näyttäytyi kaikissa sateenkaaren väreissä. Joskus tapahtuu niin pahoja asioita, ettei ole enää jäljellä muuta kuin nauru tai itsensä tappaminen. Minun kohdallani Cleaven niskalenkki sielustani alkoi kuitenkin kirjan loppua kohti höltyä. Ei siksi, että loppuosa olisi ollut huono, mutta hautajaispäivän kuvauksen jälkeen sydämeni oli jo niin täydellisesti valloitettu ja murrettu yhtä aikaa, että tilalle tuli jo pieni turtumus.

Kirja herätti myös aitoa raivoa, vihaa länsimaisuutta ja tässä tapauksessa britti-imperiumia kohtaan. Kuinka perusteellisesti valkoinen maailma onkaan onnistunut tuhoamaan valloittamiensa alueiden ihmisten elämän sukupolvi toisensa jälkeen! Ja vieläkin, kun valta on muodollisesti afrikkalaisilla itsellään, mutta käytännössä ylikansallisilla yhtiöillä. Mikäli puoletkaan Iso-Britannian pakolaispolitiikan kuvauksesta on totta (eikä minulla ole mitään syytä uskoa, ettei olisi) olen kauhuissani. Brittien esittämät mielipiteet pakolaisista olivat ällöttäviä, eikä vähiten sen takia, että Suomessakin niitä esitetään, jopa Arkadianmäellä asti. Kirjan aihepiiri on siis mitä suurimmassa määrin ajankohtainen.

Kuitenkin kirjan mieleen jättämä tunnetila on toiveikas. Vaikka yhteiskunnat ehkä ovat kasvottoman byrokraattisia ja sulkevat hankalat ongelmat paikkoihin, joita kutsutaan vastaanottokeskuksiksi, (mutta jotka todellisuudessa ovat vankiloita ja rikkovat ihmisyyttä vastaan), yksilöissä on vielä toivoa. On sellaisia ihmisiä kuin Sarah ja mikä parasta, on sellaisia ihmisiä kuin pikku-Batman. Heidänlaistensa ansiosta pahikset eivät voita.


PS. Luin tämän kirjan Totally British-haasteeseen. Siihen liittyvät kirjat löytyvät oikeasta palkista tunnisteella britti.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Outi Pakkanen: Kissa kuussa


Olen etsiskellyt koko kesän oikeaa Kesäkirjaa. Sellaista, joka on nopea ja kepeä, jossa ei tarvitse käyttää aivoja muuhun kuin murhaajan selvittämiseen, joka ei järisytä maailmaa, mutta on viihdyttävä, ja niin tietenkin -kesäinen. Nyt pääsin jo aika lähelle. Pokkaritarjouksesta mukaan napattu Outi Pakkasen alkupään tuotantoa (1990) edustava Kissa kuussa oli sarjassaan melkein kympin suoritus.

Vähän kyllä nieleskelin, kun huomasin, ettei Anna seikkailekaan tällä kertaa Helsingissä vaan Porvoon maaseudulla. Pakkasen dekkareiden viehätys kun mielestäni rakentuu hyvin pitkälti taidokkaaseen Helsinki-kuvaukseen sekä ruokaan. Kirjallisia kulinaarisia elämyksiä oli toki tässäkin kirjassa tarjolla.

Sekalainen seurakunta kokoontuu Marja Leimo-Nikalan ja tämän perheen luo viettämään juhannusta. Nainen on paitsi isojen tyttöjen vaateliikkeen omistaja, myös kuulu keittotaidoistaan. Hän on myös pikkuisen topakka ja pahoissa riidoissa kaksoissiskonsa kanssa. Juhannusta saapuvat viettämään emännän tilitoimiston vähän kuivakas omistajapariskunta, näiden tuttava-insinööri poikansa ja kaikkien miesten päät pyörälle pistävän yhden yön tuttavuutensa kanssa. Samoin Marjan pikkuveli ja täti osallistuvat juhlintaan. Kun soppaa vielä hämmentää näyttävän paluun tehnyt sisko, uhkaa kaikkien juhannus mennä pilalle. Mutta vieläkin pahempaa on tulossa.

Pakkanen on rakentanut romaaninsa siinä mielessä mukavasti, että kirjan alkupuolen lukija saa paitsi nauttia perikansallisista juhannustunnelmista (kokko, sauna, uusia perunoita ja kossua) myös arvuutella, kuka mahtaa olla ruumis ja milloin murha tapahtuu. Kirja alkupuoli olikin parempi, sillä itse murhaaja selvisi minulle liian nopeasti (tai ehkä vain olen lukenut Pakkasia liikaa), joskaan motiivia en keksinyt.

Joka tapauksessa Pakkanen tarjosi taattuun tyyliinsä kepeää kesäviihdettä. Miljöökuvauksen mestari onnistui myös maaseudulla: järven ympärillä sijaitsevat talot kesäisine maisemineen piirtyivät lukijan mieleen elävästi. Plussaa toi myös itselleni nostaginen ajankohta: neonväriset havaijisortsit, kännykättömyys ja sen pohdinta, voiko opettajamiehellä olla pitkä tukka ja korvarengas loivat mielenkiintoista ja tahattomankin koomista ajankuvaa.

Jos siis klassinen suljetun paikan murhamysteeri ja suomalainen mökkijuhannus lieveilmiöineen kiinnostavat, tässä tarjolla on taattua lomalukemista!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Kirjoja ja kosmetiikkaa

Sain Morrelta ja Leenalta tämän kivan haasteen, KIITOS!

Haasteeseen kuuluu tehdä top10-listansa niin kosmetiikan kuin kirjojenkin osalta. Aloitetaan kosmetiikasta.

1.Garnier Nordic Essentials puhdistuspyyhkeet herkälle iholle (voi olla kuvittelua, mutta ihon kuivuminen loppui, kun aloin puhdistaa meikit pyyhkeillä veden ja putsarin sijaan)
2. XZ Suklaa & Vanilja hoitosuihke hiuksille (lifesaver pitkien ja paksujen hiusten selvittelyssä ja tuoksu...nam...)
3. Lumene Natural Code Skin Perfektor mattameikkivoide (Oho, en ollutkaan huomanut ennen tätä listaa, että minusta on tullut Lumene-tyttö)
4. Lumene Natural Code mineraalipuuteri
5. Lumene Natural Code Eye Dramatizer silmämeikkikynä
6. Lumene Natural Code Eye Dramatizer Trio luomiväri (Natural Code sisältää ratamoa. Tuotteet kestävät kasvoilla hyvin, eivätkä tuki ihoa)
7. Chloé Eau de Parfum (Niin makea ja täyteläinen, mutta kuitenkin hehkeä tuoksu)
8. Burberry Summer Eau de Parfum (Vähän pirtsakampi)
9. Well Being Spa Instant manicure kuorintavoide (Partylite-kutsuilta ostettu kuorintavoide pelastaa sekä kesäkädet että -jalat ja riittää varmaan loppuelämäksi.
10. L'oreal HydraFresh-kosteusvoide (Kosteuttaa ja raikastaa kasvot)

Toisessa osassa piti listata top10-kirjat. Olen tehnyt yhden listan aiemminkin ja se löytyy täältä. Listalla mainittuja kirjoja kohtaan tuntemani arvostus ja kiintymys ei ole laantunut, mutta päätin tällä kertaa tehdä listan blogini puolentoistavuoden olemassaoloajan aikana lukemistani kirjoista. Koska keskinäinen järjestys on mahdotonta selvittää, tulevat kirjat satunnaisesti lueteltuna.

Naiset:
* Charlotte Bronté: Kotiopettajattaren romaani
* Kiba Lumberg: Musta perhonen
* Muriel Barbery: Siilin eleganssi
* Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
* Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Ja miehet:
* Satta Salvatore: Pieni kaupunki Sardiniassa
* Richard Yates: Revolutionary Road
* Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja
* John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
* Arvid Järnefelt: Isänmaa

Lähetän haasteen eteenpäin Ilselle Juuri tällaista-blogiin, Jennille K-blogiin, Susalle Järjellä ja tunteella-blogiin sekä Saralle Ps.Rakastan kirjoja-blogiin!

Hehkeää Eino Leinon, runon ja suven päivää!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mussolini


Jaksaakohan kukaan muu innostua poliittisesta historiasta keskellä kukkeinta kesää?? No minä olen jaksanut ja viettänyt suoranaista Italian toisen maailmansodan teemaviikkoa. Minullahan on joka kesä tapa tutustua johonkin historian merkkihenkilöön tarkemmin ja tänä kesänä kunnian sai Italian diktaattori Benito Mussolini, kiitos Ylen lähettämän Edda -Mussolinin tytär-minisarjan. Sitä katsellessani tajusin, että vaikka kuinka historianopettaja olenkin, en tiedä Mussolinista juuri mitään. Merkittävimmät muistikuvat olivat hänen toimimisensa Hitlerin sätkynukkena maailmansodan aikaan ja häntä kohdannut irvokas kohtelu kuolemansa jälkeen.

Siispä kirjastoon tiedon äärelle. Mukaan lähti ruotsalaisen Göran Häggin Mussolini -elämäkerta (Otava 2010). Kun kirjoittaa elämäkerrasta on aina vähän vaikea päättää, kertoisiko kirjasta vai itse päähenkilöstä. Tällä kertaa kerron molemmista.

Minulle Häggin teos oli pettymys. Pääasiallisesti se johtui siitä, että Mussolinia käsittelevän dramatisoinnin jälkeen kaipasin tietoa ennen kaikkea Mussolinista yksityishenkilönä. Sitä elämäkerrasta sai kuitenkin hakea turhaan. Hänen perheensä mainittiin silloin tällöin sivulauseissa, lukuisat rakastajat vähän useammin, mutta muuten yksityisen Mussolinin elämä jäi hämärän peittoon. Tämä tietysti on diktaattoreille hyvin tyypillistä jo säilyneiden lähteiden vuoksi, mutta Hägg oli ilmiselvästi tietoisesti valinnut poliittisen lähtökohdan. Ensimmäiset 100-150 sivua olivatkin paikoitellen puisevaa luettavaa, koska Hägg käsitteli enemmänkin fasistien historiaa, ei Mussolinin. Ajankuvan edetessä ongelma väistyi, sillä nämä kaksi historiaa muuttuivat yhä enemmän yhdeksi.

Häggille suotakoon siis keskittyminen fasisteihin, mutta enemmän häiritsi lähdeviitteiden puuttuminen. Yleisesti pidän itse järkevänä, ettei suurelle yleisölle tarkoitetuissa tietokirjoissa ole yksityiskohtaisia lähdemerkintöjä (kuin korkeintaan kirjan lopussa), mutta sellaisissa kohdissa, joissa kyseenalaistetaan koko edeltävän historiantutkimuksen tulkinta, olisi suotavaa viitata muihinkin lähteisiin kuin kirjailijan omiin päättelyketjuihin. Koska lähteitä ei ole, on täysin mahdotonta arvioida, kuinka pätevä ja paikkansapitävä elämäkerta on. 

Mutta kaikista eniten minua ärsytti Häggin mauton tapa viitata henkilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin adjektiiveilla pikkuinen, säälittävä, surkea... tai substantiiveilla kääpiö, ruma, pelkuri jne. Usein nämä henkilökohtaisuudet eivät tuoneet mitään lisäarvoa itse asiaan. Hägg tuomitsee jyrkästi antisemitismin, mutta hänen tapansa määritellä ihmisiä heidän fyysisten tai psyykkisten vajavaisuuksiensa perusteella ei juuri poikkea natsien käytännöistä juutalaisten mustamaalaamisessa. Tahtoiko Hägg alleviivata lukijalle, että fasistit olivat pahoja? Mahdollisesti, mutta vaikutus oli pikemminkin päinvastainen.

Syy siihen, miksi viihdyin kuitenkin elämäkerran parissa hyvin, oli Mussolini itse. Yhtä mielenkiintoiseen ja ristiriitaiseen persoonaan en ole historian lehdillä aikoihin törmännyt. On vaikea päättää, miten häneen pitäisi suhtautua. Mussolini oli diktaattori ja diktatuuri aina sotii ihmisten perusoikeuksia vastaan. Joskin tässä tapauksessa Mussolini sai valtansa kutakuinkin laillisesti ja kuten Hägg toteaa, Italian diktatuuri oli lempeää. Toisin kuin virkaveljensä Hitler ja Stalin, Mussolini ei nähnyt tarpeellisena tuhota poliittisia vastustajiaan, sitä vastoin hän hiljensi heidät arvonimillä, kullalla ja maineella. Ennen 1930-luvun loppua ja liittoutumista Saksan kanssa fasismi myös tuomitsi rasismin jyrkästi.

Hitler ihannoi Mussolinia, mutta vielä 30-luvun alussa Mussolini ei ottanut faniaan kovin vakavasti. Myöhemmin osat vaihtuivat.

Mussolinin ongelma tuntuukin olleen siinä, ettei - näin sanoo ainakin Hägg - hänen toimintaansa ohjannut mikään muu kuin pohjaton vallanhalu. Kun vielä kaikista tärkeimmät neuvonantajat kuolivat, jäi Mussolini yksin tekemään päätöksiä, jotka olivat huonoja. Kirjaa lukiessa oikeastaan suututtaa ja tekisi mieli ravistella diktaattori järkiinsä. Mikäli Mussolini ei olisi lähtenyt inhoamansa Hitlerin kelkkaan, olisi hän saattanut jäädä historiankirjoihin, tietyin varauksin, kohtuullisen arvostettuna valtionjohtajana. Siitä kertoo jo sekin, että häntä arvostettiin muiden valtionpäämiesten keskuudessa laajasti. Mutta sotkeutuminen Hitlerin kuvioihin teki hänestä loppujen lopuksi pelkän nukkehallitsijan, jonka nimi saatiin liitettyä kaikkiin niihin inhottavuuksiin, joita Hitler Euroopassa sai aikaiseksi.

Mitä Mussolinista siis olisi ajateltava? Hän oli diktaattori ja siinä asemassa hän oli häikäilemätön ja sotki kätensä ehkä pahiten Abessiniassa käydyssä kaasusodassa. Ja liittoutuessaan Hitlerin kanssa hän hyväksyi antisemitismin ja ajoi Italiassakin läpi rotuerottelulajit. Tällaiset rikokset ihmisyyttä vastaan on ilman muuta tuomittava. Sen sijaan on vähintäänkin kyseenalaista, kuinka paljon häntä voi pitää vastuullisena vuoden 1943 jälkeisiin tapahtumiin, jolloin hän oli käytännössä Hitlerin valtaan uudelleen nostama nukkehallitsija.

Kaiken jälkeen on sanottava, että Mussolinista ei voi pitää. Mutta hän kyllä ansaitsee tulla tuomituksi omien tekojensa vuoksi, ei Hitlerin, sillä niin eri puusta nämä kaksi diktaattoria loppujen lopuksi olivat.

Ps. Viimeistelin vielä teemaviikkoni katsomalla sunnuntaina Louis de Berniéresin kirjaan perustuvan ja Nicholas Cagen tähdittämän Kapteeni Corellin mandoliinin, joka kertoo italialaisten joukkojen miehittämästä Kefalian saaresta. Suhtauduin elokuvaan tietyllä epäluulolla, mutta pidin lopulta kovasti. Häggin kirjan ja pikakuukkeloinnin perusteella monet historialliset faktat olivat paikkansa pitäviä. Suosittelen!

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Kesäkuu pakettiin ja heinäkuu käyntiin!


Terveisiä helteiseltä heinäpellolta! Tai no en minä kyllä varsinaisesti ollut pellolla (vauva, mikä ihana tekosyy!), mutta hengessä mukana kuitenkin.

Minäkin päätin aloittaa monista kirjablogeista tutun tavan paketoida kuukauden lukemiset yhteen. Näitä on kiva lukea ja useamman kerran olen bongannut toisilta kuun lopussa sellaisia kiinnostavia arvioita, jotka ovat vilahtaneet aiemmin silmien ohi. Vanhaan tuttuun tyyliin annan lukijoille myös kolme lukuvinkkiä heinäkuulle, vinkkien paikka vain on vaihtunut helpommin havaittavaan oikeaan ylänurkkaan.

Kesäkuussa luin kuusi kirjaa, joista yksi oli lastenkirja; Pörrö-nallen Piplia.
Loput olivat romaaneita ja niistä kolme vieläpä uusinta uutta:
Elisabeth Ahon Sisar
Marianne Cederwallin Ajattelen sinua kuolemaasi asti
Reijo Mäen Mustasiipi

Vanhempaa osastoa edustivat Totally British-haasteeseen lukemani Shakespearen Kuningas Lear
ja Retrohaasteen viimeistellyt Satta Salvatoren Pieni kaupunki Sardiniassa.

Kaikista positiivisin lukukokemus oli ehdottomasti Pieni kaupunki Sardiniassa, jota mainostan jokaiselle, joka haluaa kokeilla vähän jotain erilaista. Myös Sisar on jäänyt mieleen erittäin positiivisena, vaikka heti lukukokemuksen jälkeen se tuntui aika keskimääräiseltä kirjalta. Minkään kirjan lukemista ei tarvitse katua, mutta Kuningas Lear ei kyllä jättänyt juuri mitään muuta jälkeä kuin puudutuksen. Mutta voipahan ainakin brassailla, että Shakespeareakin on tänä kesänä luettu :D

Kesäkuussa innostuin myös matkailukohteiden esittelemisestä ja oli erityisen hienoa, että Kuopion isot ja pienet nähtävyydet herättivät kiinnostusta. Kieli pitkällä odotan, että jaatte omien kotipaikkojenne kirjallisia matkakohteita omissa blogeissanne!

Heinäkuun lukemistoon ehdotan seuraavia teoksia:
Luonnollisesti kaiken hehkutukseni jälkeen Pieni kaupunki Sardiniassa, joka sopii erinomaisesti kesään,
dekkarien (ja äänikirjojen!) ystäville Juha Nummisen Naskali sekä
huomisten kuninkaallisten häiden kunniaksi (mikäli morsian ei karkaa, kuten huhut väittävät) Alexander von Schönburgin Kaikki mitä olet halunnut tietää kuninkaallisista. Kirjan ainoa viittaus Grimaldeihin taisi tosin olla tämäntyyppinen: merirosvosuku, joka on sattunut pääsemään valtaan pikkukaupungissa. Aiheesta olisi ollut hauska lukea enemmänkin, mutta kirjailija ei katsonut lisäselvityksiä tarpeelliseksi?!

Hienoa ja helteistä (vähän vähempikin kyllä riittäisi) viikonloppua!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...