tiistai 28. kesäkuuta 2011

Kirjallinen Kuopio ja Kivan lukukamun palkinto!


Monet kiitokset Kuopio-postauksen saamasta palautteesta! Oli kivaa, että aihe kiinnosti ja että - hyvänen aika - moni ilmoitti potevansa matkakuumetta Kuopioon!!! Toivonkin, että ryntäätte tänne sankoin joukoin ja kansoitatte samalla tämän viehättävän kahvilan. 

Pian edellisen Kuopio-postauksen jälkeen nimittäin huomasin, että siinä oli hirvittävä puute: kirjaturisti tarvitsee luonnollisesti levähdyspaikan, johon istahtaa kahvikupposen ja hyvän kirjan äärelle! Kuvassa kutsuvasti viekoittelee aivan torin kulmalta löytyvä Kahvila Kaneli. Haluatko istahtaa mukavasti takan eteen muhevalle sohvalle? Vai kenties yksityisemmin yläkertaan verhon taakse? Molemmat onnistuvat, kahvilan antimet ovat suussa sulavat ja tunnelma omaa luokkaansa. Kaikki Harjukaupungin salakäytävät lukeneet tietävät, mitä cinemaattinen tarkoittaa ja tämä kahvila on juuri sitä!

Elokuvallisiin lukuhetkiin suosittelen näin kesäaikaan myös Valkeisenlampea ja jo aiemmin esiteltyä Snellmanin puistoa. Kuopion torilla sijaitseva Veljmiehen patsas suihkulähteineen olisi mitä mainioin paikka, eikä häpeäisi tunnelmallisuudessaan suureen maailmaan verrattuna ollenkaan, mutta valitettavasti niin Veljmies kuin Siskolikkakin ovat joutuneet toriremontin edestä evakkoon. Mutta onneksi itse torilta löytyy paljon paikkoja, joissa lukea, kahvitella ja naatiskella torielämästä. Sään ollessa epäsuotuisa  (ja miksei muutenkin) kannattaa piipahtaa myös Kauppahalliin.

Nyt koen tehneeni riittävästi Kuopion matkailunedistämisen hyväksi! Käykääpä Hannan blogissa lukemassa reportaasia Valamosta ja ottakaa vastaan hänen haasteensa tehdä kesän aikana kirjallisia pyhiinvaelluksia ja jakaa ne lukijoille! Kukaties palaan minäkin asiaan vielä kesän kuluessa.

***
Ja sokerina pohjalla: palkitseminen. Pari viikkoa sitten kuulutin jo olemassaolevia tai toivomianne kirjallisia kadun- tai paikannimiä ja lupasin parhaalle kommentille palkinnon Pikku-Pietarin torikujalta. Tämä ihastuttava lukukaveri lähtee



Arjalle, joka toivoisi asuvansa Kjell Westö Bulevardilla!

Kiitos ja onnea Arjalle, ilmoitatko minulle osoitteesi!

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Reijo Mäki: Mustasiipi


Muutaman vuoden tauon jälkeen tartuin Reijo Mäen uuteen Mustasiipi-dekkariin. Viime vuosikymmenellä Vareksia tuli luettua useampiakin, mutta liekö syynä kyllästyminen vai lukulistan ruuhkaisuus kun tämän turkulaisen yksityisetsivän seikkailut ovat viime aikoina jääneet vähemmälle.

Tällä kertaa Jussi Vares yrittää kelata oman elämänsä filminauhaa. Hänet on löydetty pahoinpideltynä ja sekavana harhailemasta, eikä hänellä ole parin vuorokauden ajalta muita muistoja kuin ilkeä kuristusjälki kaulassa ja ruhje päässä. Ai niin ja yksi päätön ruumis, joka sattuu vielä olemaan Vareksen vanhoja tuttuja. Poliiseilla ja Vareksella on syytä uskoa, että joku haluaa saattaa keskenjääneen työnsä loppuun. Niinpä Vares lähtee nuolemaan haavojaan ja selvittelemään pääkoppansa sisältöä Turun saaristoon. Aikaa myöten, pienen lomaromanssin kokeneena, hänen on kuitenkin palattava kaupunkiin selvittelemään tapahtumia.

Oikeastaan on aika hauska havaita, että Reijo Mäen dekkareilla ja viime viikolla lukemani Ajattelen sinua kuolemasi asti -romaanilla on prikulleen samat vahvuudet: miljöö ja päähenkilöt. Pidän yleensäkin oikeisiin paikkoihin sijoittuvista tarinoista ja Mäki on nostanut Turku-kuvauksen omalle tasolleen. Kaikista eniten uskon Vares-kirjojen suosien perustuvan kuitenkin itse Jussi Vareksen hahmoon. Vares on suomalaisen miehen prototyyppi. Hän on yhtä aikaa se mies, joka laulaa Miksi naiset rakastuvat renttuihin -kappaletta ja se renttu, josta niin lauletaan. Hän osaa keittää nokipannukahvit itse hakkaamista puista kootulla nuotiolla, mutta tunnistaa myös kohtaamansa kauniin naisen hameen materiaalin. Lyhyesti sanottuna hän on mies, joita ei ehkä ole olemassa, mutta aivan hyvin voisi olla. Mieslukijoita viihdyttänee samaistumisen tunteen lisäksi maskuliininen huumori. Meistä naislukijoista en tiedä, ehkä pitämisen ratkaisee se, vetoaako Vareksen renttumainen charmi vai ei. Ja tietysti on myös meitä, jotka vain pidämme Mäen hitaahkosta äijähuumorista.

Mustasiipi on taattua Reijo Mäkeä. Aluksi tarina tosin tuntui keriytyvän auki kovin hitaasti, mutta arvostan sitä, että Mäki on kokeillut uudenlaista tapaa lähestyä tarinaa. Kun kyseessä on 22. Vares-dekkari, ei pyörän keksiminen uudelleen ole varmaankaan kovin helppoa. Vuorottelu Vareksen ja kaikkitietävän kertojan välillä toimi hyvin ja tarina alkoi alkukankeuden jälkeen keriytyä auki mukavasti. Vareksen, novellikirjailija-Luusalmen ja pastori Alasen testosteronia uhkuvat filosofiset pohdinnat ovat aina yhtä virkistäviä. Joskin on sanottava, että toivoisin Mäen antavan joskus tekstissään vaikkapa maidon olla maito, eikä jokin pikkukiva näsäviisas sanaleikki. Sanoilla kikkailu on kirjailijan tavaramerkki, mutta lipsahtelee paikoitellen pahasti maneerin puolelle. Samoin typerät ja häröilevät hassunnimiset pahikset tuntuivat kovin tutuilta aiemmista tarinoista.

Muuta pahaa sanottavaa minulla ei olekaan. Jussi Vareksen ystäville Mustasiipi on taattua kesälomalukemista. Ne, jotka eivät ole syttyneet aiemmin, tuskin leimahtavat liekkeihin tämänkään teoksen kohdalla.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Voimalauseita (Minna Canthin ja Marianne Cedervallin tyyliin)

Lupasin esitellä teille Minna Canth-paitani ja tässä se on:



Oikeastaan olin menossa ostamaan "Elämä on taistelua, ihanaa taistelua!"-paitaa, mutta jotenkin tulin kaupasta ulos tämän kanssa... ehkä kimaltelevien kirjaimien häikäisemänä? Ei se mitään, tämä sopii minulle hyvin, mutta vaatii oikean mielentilan ja päivän. Ei voi julistaa täydellistä itsellisyyttä ja rohkeutta, ellei myös tunne niin. Haluaisin muuten myös "Eläköön intelligentit miehet"-paidan, sillä sitä voisi pitää ihan joka päivä. Harmillisesti sitä ei taida olla enää myynnissä.

Mutta se vaatteista, siirrytään sitten naiskaksikkoon, joka myöskin vannoo voimalauseiden nimeen, nimittäin Marianne Cedervallin esikoiskirjan Mirjamiin ja Hervoriin.

Mirjam on joutunut aikoinaan mieskolmikon huijaamaksi, joutunut vuosien velkahelvettiin ja riitautunut sen seurauksena tyttärensä kanssa. Päästyään uudelleen jaloilleen Mirjam ostaa Gotlannista vanhan kappelin ja muuttaa sinne Lapin seitojen sukua olevan Hervorin kanssa. Ja kappas, inha miestrio sattuukin asumaan naapurissa. Naiset alkava punoa juonia ja päättävät kokeilla, voiko ajatuksen voimalla murhata.



Ajattelen sinua kuolemaasi saakka on ollut esillä monessa blogissa ja saanut pääasiassa myönteistä palautetta hauskana kesäkirjana. Siksipä aloin jo olla huolissani huumorintajuni, kirjallisen makuni ja jopa mielenterveyteni puolesta, kun ensimmäisten kymmenten sivujen aikana keksin kirjasta ainoastaan moitittavaa: vaikka ajatus ajatuksenvoimalla murhaamisesta tuntui takakannessa hauskalta, itse kirjassa se tuntui aluksi lähinnä typerältä. Samoin suomentajan ratkaisu käyttää suomalaisia murteita ruotsalaisten suussa tuntui omituiselta (ja minä siis puhun itse murretta ja puolustan niitä normaalisti henkeen ja vereen). Juuri kun ratkaisuun alkoi tottua, henkilöt unohtivat välillä murteensa kokonaan. Ja jos nyt annan tulla täyslaidallisen, ei kirjan rakenne tai juonen kuljetuskaan ollut kovin kummoista. Jos maailmankirjallisuuden klassikoja verrataan sinfonioihin, kulki tämä kohti vääjämätöntä loppuaan yksinkertaisesti jumputtaen kuin ruotsalainen teknohumppa. Lisäksi minua vaivasi hieman suunnan puute: onko kirja jännitys-, maagis-realistinen-, vai romanttinen romaani?

MUTTA HITTOLAINEN! Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että kirja vei mukanaan, eikä lukemista olisi millään malttanut keskeyttää. Gotlannin vehmas ja värikylläinen kesä (olen jo vuosia haaveillut Gotlantiin matkustamisesta, eikä tämä kirja laannuttanut kuumetta yhtään) ja Cederwallin luoma pirullinen juoni muodostivat sellaisen yhdistelmän, ettei siitä voinut olla pitämättä. Eikä kaikilla edellämainituilla puutteilla loppujen lopuksi ollut enää lopussa mitään väliä. Onko kirjassa ainesta aina uudestaan ja uudestaan luettavaksi klassikoksi? Tuskin. Entä viihdyttäväksi lomapäivän lukemiseksi laiturinnokkaan? Aivan varmasti.

Kun kirja kaikkine vikoineen onnistuu pitämään lukijansa näin hyvin otteessaan, millaisia kirjoja Cedervall mahtaakaan kirjoittaa, jahka kerronta vielä tästä hioutuu ja kehittyy? Kysymys tuskin jää retoriseksi, sillä Cederwall on jo luvannut Mirjamin ja Hervorin tarinalle jatkoa. Moni varmasti haluaa palata heidän rempseään seuraansa.

Käy lukemassa myös Lumiomenan, Leena Lumen, Kirsin, Susan ja Jennin arviot.

Ps. Koska sekä minä että Minna kannatamme tasa-arvoa, siirryn seuraavaksi naisveijareiden seurasta erään tunnetun miesveijarin seuraan :)

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Kirjaturistin Kuopio

Lupailin Kuopio-turisteille vinkkejä kirjallisista kohteista. Ajatus lähti liikkeelle Leenan loistavasta Kotimaan matkakohteet-listasta. Minä päätin puolestani vetää kotiinpäin ja tehdä oman osani Kuopion matkailunedistämisen hyväksi listaamalla muutamia kiinnostavia paikkoja ja nähtävyyksiä, jotka kiinnostavat erityisesti meitä kirjafriikkejä. Lienee sanomattakin selvää, että lista on hyvin, hyvin pintapuolinen, näkemistä olisi niin paljon, että täydellisyyteen en edes yritä pyrkiä. Alla mainitut nähtävyydet ja yritykset ovat omien mieltymysteni mukaan valittuja, tämä on siis ihan ilmaista ja pyytämättä annettua mainosta :)  Olen mahdollisuuksien mukaan linkittänyt myös kohteiden omille sivuille, mistä selviävät ajantasaiset osoite- aukiolo- ym. tiedot. Kuvat ovat omiani, joten pyydäthän luvan niiden käyttämiseen.



Kirjallisen Kuopion kiintopisteeksi kannattaa valita Tuomiokirkko ja sen alapuolella oleva Snellmanin puisto. Nurkalta voi ostaa ravitsevan pehmiksen ja käydä tervehtimässä J.V. Snellmania hänen patsaallaan ennen varsinaiselle kierrokselle lähtemistä. Puiston lounaiskulmassa, Kuninkaankadun ja Minna Canthin kadun risteyksessä sijaitsee Kanttila, jossa Minna Canth asui ja piti kauppaansa. Siellä myös kokoontui maineikas Minnan salonki. Täydellisessä maailmassa tämä rakennus sisältäisi hienon Minna Canth -museon ja -kulttuuritalon, mutta näin ei todellisuudessa ole. Itse asiassa Kanttilan koko olemassaolosta on käyty pitkään keskustelua. Ainakaan vielä se ei ole joutunut väistymään uuden ja uljaan tieltä ja toivottavasti näin ei käy tulevaisuudessalaam. Sanoipa Minna talonsa seinässä mitä tahansa :)



Minnan Salonkia voi ihailla Korttelimuseossa, joka löytyy jatkamalla Kuninkaankatua eteenpäin Kirkkokadulle. Matkan varrelle jää myös VB-valokuvakeskus. Viktor Barsokevitschista olen kertonut täällä. Paitsi että Korttelimuseossa voi ihailla Minnalle kuuluneita huonekaluja, voi siellä helposti eläytyä melkeinpä mihin tahansa hänen kirjansa tunnelmaan. Tai oikeastaan mihin tahansa historialliseen Kuopioon sijoittuvaan tarinaan. Museoon on koottu korttelillinen erilaisia vanhoja rakennuksia aina säätyläistalosta työläisen hellahuoneeseen. Vähän mielikuvitusta ja olet Pikku-Pietarin pihalla. Sulje silmät ja hengitä pari kertaa syvään ja taidat ollakin jo Sirpa Kähkösen romaanien puutalomaisemassa.




Tässä vaiheessa onkin hyvä sanoa jotakin puutaloista. Me paikalliset (lasken itsenikin heihin, vaikka en veroja Kuopioon maksakaan) kritisoimme yleensä rajusti sitä, että vanhoja puutaloja on purettu ja niiden tilalle on tullut sieluttomia kerrostaloja. Kieltämättä sydän itkee paikoin verta, kun ohittaa paikan, josta talovanhus on hävinnyt. Kuitenkin on sanottava, että verrattuna moneen muuhun kaupunkiin on vanhaa puu-Kuopiotakin vielä paljon jäljillä. Rännikatuja kävellessä voi vielä aistia menneen maailman tunnelmaa. Ja kesäisin torilta pääsee myös vossikan kyytiin, mikäli kaupunkia haluaa katsella vielä autenttisemmin hevosen hännän takaa.



Käveltäessä Kirkkokatua  eteenpäin, tullaan Snellmaninkadulle. Snellmaninkadun ja Minna Canthin kadun kulmauksesta löytyy J.V.Snellmanin kotimuseo. Snellman asui rakennuksessa vuodet 1843-1849.


Jatkettaessa Minna Canthin katua alaspäin tullaan satamaan. Kuopion satama on legendaarinen paikka. Ennen  yksityisautoilun aikakautta sisävesiliikenne oli Kallaveden ympäröimälle kaupungille elinehto. Myös nykyään satama on erityisesti kesäisin vilkas paikka ja risteilyille pääsee monta kertaa päivässä.


Samalla voi ihastella vanhoja satamarakennuksia ja muistella vaikkapa Kähkösen Lakanasiipiä ja sitä heinäkuista jatkosodan päivää, jolloin Kuopiota pommitettiin. Itkonniemen maisemat ovat niistä ajoista muuttuneet, mutta palavasta sahasta  nousevan savupilven voi varsinkin näin pilvisellä säällä nähdä sielunsa silmin.



Mikäli sää on kaunis ja pieni kävelyretki kiinnostaa, kannattaa satamasta suunnata rantaa pitkin Väinölänniemelle. Tämä puistoalue paviljonkeineen ja kasinoineen on ollut vuosikymmenestä toiseen kuopiolaisten ylpeys ja siten esiintynyt myös kirjallisuudessa. Viittaan esimerkkinä jälleen Kähköseen, jonka romaaneissa tehdään kävelyretkiä Väinölänniemellä.



Väinölänniemen sijasta voit toki suunnata takaisin kohti kirkkoa. Snellmaninpuiston toisella puolella sijaitseva linnamainen rakennus on Kuopion museo. Itse museoon, joka on yhdistetty luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen museo kannattaa tutustua, mutta jos aika ei riitä, kannattaa ainakin käydä museokaupassa. Sieltä voi ostaa tietenkin Kuopioon liittyviä kirjoja, mutta myös monenlaista Minna Canth-tavaraa. Minna Canthin lentäviä lauseita sisältävät t-paidat, mukit, kassit yms. alkavat olla Kuopiossa jo melkoinen ilmiö. Lupaan esitellä oman iskulauseeni seuraavan postauksen yhteydessä!


Jos nälkä yllättää, heti seuraava rakennus on lempiravintolani Isä Camillo. Paitsi, että ravintola on saanut innoituksensa yhdestä kirjallisesta suosikkihahmostani, hellii se myöskin ruokailijan makuhermoja. Lisäksi Camillon terassi on kesäaikaan yksi kaupungin viihtyisämmistä - ja suosituimmista.



Toinen kirjallisuudesta innoituksen saanut ravintola sijaitsee muuten Minna Canthin kadulla: Kummisetä. Myös se on laadukas ravintola ja terassilla voi jo kuvitella olevansa jossakin Kuopiota kauempana.


Oletpa Kummisedässä tai Isä Camillossa, tori ei ole enää kaukana. Sieltä minulla ei ole teille kuvaa, sillä paraikaa se on valtavan remontin kourissa. Mutta ette varmasti erehdy, kun moisen lentokentän laitaan satutte. Kuopion torihan on mualiman napa ja iso sellainen. Torin kulmalta lähtee vossikka ja siellä pääsee naatiskelemaan perinteisten jäätelöiden ja kahvin lisäksi myös Hanna tai Irene Partasen kalakukoilla. Torilta kannattaa myös etsiä käsiinsä kirjasedät pöytineen (pelkästään allekirjoittaneen lanseeraama käsite, joten en takaa, että kadunmies osaa opastaa sen perusteella oikeiden setien luokse), joiden vanhojen kirjojen kokoelmista löytyy aina jotakin ostettavaa ja joiden kanssa kauppoja hieromalla alkaa päästä kuopiolaisen torielämän ytimeen.

Jatkaessasi torin yli ja Sokoksen ohi näet jo kohta valtavan banderollin, joka johdattaa sinut vähän sivummalle Pikku Pietarin torikujalle. Kujan varrella on vanha pitkä aittarakennus, joka sisältää useita pieniä käsityöläispuoteja sekä kahvila-lounasravintolan. Suattaapa jollakin orrella istua myös Aapelin luoma Pikku-Pietari itse laulamassa Kallavettä. Vastoin oletuksiani kuja on sunnuntaisin suljettu, siksi näytän teille vain takapihanäkymän (ja samasta syystä lupaamani palkinto parhalle kirjalliselle kadunnimelle myöhästyy seuraavaan kaupunkireissuun asti - vielä siis ehtii osallistua!)

  


Huh, olen jakanut kanssanne jo aika monta paikkaa, mutta tässä vielä muutama tärppi. Kuopiosta ei tietenkään voi puhua ilman Puijoa. Esimerkiksi Hilja Valtosen Vaimokkeessa Esko vie nuorikkonsa häämatkalle Kuopioon ja lopulta Kirsti pönkkää miehensä torniin vangiksi ja lähtee karkumatkalle. Kuopiossa muuten toimii edelleen Hotelli Atlas, joka esiintyy ainakin Vaimoke-elokuvassa (ehkä kirjassakin?), tosin nyt tuo perinteikäs torin reunassa sijaitseva hotelli on (sekin) remontissa.



Jos Minna Canth-kiintiö ei vielä ole täynnä, Eemil Halosen veistämä Minna Canthin patsas löytyy Minna Canthin puistosta Maaherrankadun varrelta (Snellmaninpuistosta pohjoiseen) ja hänen hautansa puolestaan on vanhalla hautausmaalla läheltä rautatie- ja linja-autoasemaa.


Eikä tässä vielä kaikki. Kirjoista kiinnostuneiden kannattaa tulla Kuopioon myös kesän jälkeen. Marko Kilpi-fanit osaavat arvostaa Dekkariseikkalu-ohjelmapalvelun kaupunkiin tuomaa illanviettoa, jossa ratkotaan rikoksia Kilven uusimman romaanin pohjalta. Ja marraskuussa on vuorossa Kirjakantti-tapahtuma, jossa mm. julkistetaan Savonia-palkintoehdokkaat.

Toivottavasti näistä vinkeistä on iloa ja ennen kaikkea hyötyä. Haastan kaikki kynnelle kykenevät jakamaan omat kirjalliset tai muut matkavinkkinsä omista kotikaupungeistaan. Onhan kuumin kesäsesonki alkamaisillaan, joten kotimaan matkailu kunniaan!

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Ihana retro: Pieni kaupunki Sardiniassa


Suhtauduin ennakkoon varsin epäluuloisesti retrohaasteeni viimeiseen osaan. Olin itse asiassa takakannen perusteella varma, että Satta Salvatoren Pieni kaupunki Sardiniassa olisi tylsä. Ja siltä se aluksi vaikuttikin, kunnes jotain tapahtui.

Kirjan päähenkilö on viime vuosisadan alussa elänyt Don Sebastiano sekä tämän vaimo Donna Vincenza ja heidän seitsemän poikaansa. Vaikka tämä merkillinen, mutta kunniallinen perhe toisiaan vihaavine vanhempineen on tapahtumien keskiössä, on kirjan todellinen päähenkilö Nuovon kaupunki moninaisine asukkaineen. Nuovo on hurmaava paikka: ei kuitenkaan ihastuttavien asukkaiden tai edes välimerellisten maisemien vuoksi. Kaupunki on yhtä aikaan tahmeaa kuin siirappi ja liukasta kuin teflon. Aika kuluu verkkaisasti oman aikataulunsa mukaan ilman sen suurempia tapahtumia ja välillä kaikki on jopa tuskallisen hidasta. Toisaalta kaupunki asukkaineen pysyy itsepintaisesti omanlaisenaan, eivätkä sellainen pikku tapahtuma kuin ensimmäinen maailmansota tai aatteet kuten nationaliami tai sosialismi onnistu sekoittamaan kaupungin omaa todellisuutta kuin hetkelliseti.

Niinpä kaupunki näyttäytyy edustavimmillaan asukkaissaan: esimerkiksi maisteri Ricciotti, joka alkaa agitaattoriksi pelkästään saadakseen juoniteltua isänsä pelaaman omaisuuden takaisin itselleen, tai Gonaria, joka palvoo Jumalaa enemmän vain kaniikkiveljeään, joka puolestaan inhoaa hulluna pitämäänsä siskoa. Tai juoppo Manca, joka on hyvä lääkäri, jos sattuu olemaan selvin päin. Kaupunkilaiset ovat itsekkäitä, ahneita, hulluja tai laiskoja - joskus jopa kaikkea tätä yhtä aikaa - mutta siinä piileekin kirjan tenho: heistä ei voi olla pitämättä, sillä ennen kaikkea he ovat inhimillisiä kaikkine puutteineen.

Varsinaisesti kirjassa ei ole juonta, vaan löyhän kronologisesti esitettäviä kertomuksia, joiden avulla Salvatore tutustuttaa lukijansa hengästyttävään määrään henkilöitä. Vaikka kirja sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, ei ajalla ole juurikaan merkitystä tarinan kannalta, tällainen kaupunki asukkaineen voi olla olemassa tälläkin hetkellä jossakin. Jos kirjalle haluaa etsiä sukulaisia, mieleen tulee miljöönsä puolesta Isä Camillot  (huumori on paljon hienovaraisempaa ja raadollisempaa) ja Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa  asukkaiden kuvausten ja herkullisten henkilöhahmojen osalta.

Toivoisin hirveästi, että joku muukin olisi lukenut tämän tai innostuisi nyt lukemaan, sillä palan halusta keskustella Nuovosta ja sen asukkaista. Ja tietenkin pohtia ratkaisua arvoitukseen, jonka Salvatore lukijoilleen jättää!

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kesä-Bloggarin Fundeerausta: Juoksuhaudantieltä Pikku-Pietarin kujalle

Käytännöllinen blogifilosofia jäi ansaitulle kesälomalle (ei kesäkuumalla jaksa olla niin syvällinen) ja tilalle ainakin täksi ja heinäkuuksi tuli light-KBF eli rentoa kirja-asioiden fundeerausta!

Muutama päivä sitten bongasin lehdestä ilahduttavan jutun. 450 vuotta täyttänyt Rautalampi nimesi yhden kaduistaan pitäjän oman pojan Kari Hotakaisen kunniaksi Juoksuhaudantieksi. Ihastuin heti ajatukseen! Yritin oikein miettimällä miettiä muita katuja, jotka olisivat saaneet innoituksensa kirjallisuudesta, mutta yllättävän vähän niitä tuli mieleen. Kalevala-aiheisia katuja löytyy varmaan melkein joka pitäjästä ja Seitsemän veljestä taitaa myös olla aika suosittu. Mutta muutapa ei mieleen sitten tullutkaan. Sen sijaan talonnimistä kirjallisia esikuvia löytyy: Huvikumpuja, Vaahteranmäkiä, Kissankulmia, Impivaaroja ynnä muita löytyy sieltä täältä.

Kertokaapa te: millaisiin kirjallisuudesta innoituksen saaneisiin kadun- tai paikannimiin olette törmänneet? Entä mitä kirjaa tai ketä kirjailijaa haluaisitte ehdottomasti kunnioittaa omalla kadunpätkällä ja mikä sen nimi olisi?

Kuva lainattu www,pikkupietarintorikuja.net

Kuva on Pikku-Pietarin Torikujalta, joka löytyy Kuopiosta (tosin tuskin postia sillä osoitteella kuitenkaan kannetaan). Parhaan nimiehdotuksen tehnyt palkitaan vielä toistaiseksi hankkimatta olevalla Torikujan käsityötuotteella! Aion palata Torikujaan ja muutamiin muihin Kuopion kirjallisiin paikkoihin lähiaikoina siinä toivossa, että joku lukijoista päättää tulla kesäksi mualiman nappaan! Mutta siitä siis lisää myöhemmin,
nyt mielikuvitus lentoon!

Voit lukea Ylen uutisen Juoksuhaudantiestä täältä.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Totally British: Kuningas Lear

Karoliina Kirjavasta kammarista laittoi viime kuussa pystyyn Totally British-haasteen, joka lienee kaikkien haasteiden kuningatar. Ideana on lukea brittikirjallisuutta eri kategorioissa ja kerätä pisteitä. Koska minulla on paha tapa kierrellä aina vähän sivupolkuja, päätin osallistua lukemalla kirjoja mahdollisimman monesta kategoriasta sen kummemmin suunnittelematta tai pisteitä laskematta. Näin siksi, että en kertakaikkiaan osaa päättää, mitkä kategoriat kiinnostaisivat minua eniten...kaikki kiinnostaa!


Aloitan William Shakespearella, sillä olen kaivannut hänen seuraansa aina tästä Leena Lumen arviosta lähtien. Plus aloin olla kevättalven tenttiurakoinnin jälkeen taas valmis klassikkojen lukemiseen. Ja voiko brittikirjallisuuteen edes lähteä syventymään jotakin muuta kautta?!

Valitettavasti Kuningas Learin lukuelämyksestä ei kuitenkaan jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville. Ensinnäkin Shakespearea pitäisi lukea raskaasta, sidotusta tai pölisevästä opuksesta tai sitten hiirenkorville plaratusta pokkarista - ei E-kirjana kännykän näytöltä. Ristiriita on kertakaikkiaan liian suuri. Mutta ei kaikkea voi laittaa tekniikan piikkiin: en yksinkertaisesti syttynyt näytelmälle ollenkaan. Juonesta ei tosin voi syyttää itse kirjailijaa, sillä kuten muutkin Shakespearen näytelmät, tämäkin perustuu vanhaan taruun.

Kuningas Lear jakaa valtakuntansa kahdelle tyttärelleen ja hylkää nuorimmaisensa, joka ei suostu mielistelemään isäänsä petollisten siskojen lailla. Vanhempien tytärten rakkaus haihtuu nopeasti ja vanha kuningas joutuu mieron tielle narrinsa kanssa. Samaan aikaan Edmund, Glosterin jaarlin avioton poika pettää isänsä ja veljensä ja saa molemmat edellä mainitut (ja naimisissa olevat) tyttäret rakastumaan itseensä (ja tietenkin vihaamaan toisiaan katkerasti). Ylipäänsä juoni koostuu taisteluista, petoksista ja vehkeilyistä, joista en totta puhuen pysynyt kaikistellen täysin perillä. Pääasia kai on se, että kunnon tragedian tapaan kaikki meni loppujen lopuksi päin peetä.

Ainoa henkilöhahmo, joka jollakin tapaa kosketti, oli itse kuningas Lear. Vanhuksen yksinäisyys, hyljätyksi ja turhaksi tulemisen tunne sekä nuoremmilta puuttuva vanhuuden kunnioittamisen taito ovat teemoja, mitkä tuntuvat turhan tutuilta tänä päivänä. Learin synkät raivonpuuskat ja yksinpuhelut olivat kertakaikkiaan vaikuttavia.

Mutta muutenpa tästä ei minulle jäänytkään oikein mitään käteen. Vehkeilyt tuntuivat paitsi sekavilta myös tunkkaisilta ja henkilöiden väliset suhteet eivät oikein avautuneet, tunnejännitteistä puhumattakaan. Ehkä tämä avautuisi paremmin näyttämöllä. Lohduttaudun sillä, että ainakaan Wikipedian mukaan Kuningas Lear ei kuulunut Shakespearen kaikista rakastetuimpien näytelmien joukkoon ennen toista maailmansotaa, jonka jälkeen siitä sitten kyllä tulikin yksi arvostetuimmista.

No, minä nyt kuljen aina vähän jälkijunassa...:)

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Elisabet Aho: Sisar


Eletään vuotta 1918. Helsingin valtauksen jälkeisinä sekasortoisina päivinä Diakonissalaitokselle ilmestyy pahoin loukkaantunut nainen, joka muistaa elämästään vain välähdyksiä. Koska hänellä ei ole paikkaa mihin mennä, hän jää auttamaan diakonissoja loputtomassa työssään punaorpojen ja -leskien täyttämässä kaupungissa.

Elisabet Ahon Sisar on jaettu kolme osaan: ensimmäisessä päähenkilö Ellen yrittää päästä jaloilleen, samoin olemassaolostaan taistelee keskenkasvuinen Kristiina pikkusiskonsa kanssa vanhempien ollessa vankileirillä.  Toisessa osassa palataan takaumassa Ellenille avautuviin muistoihin sotaa edeltävistä, yhä kireämmiksi käyvistä kuukausista kiihkeän sosialistin, Selman huonetoverina ja kolmannessa seurataan Ellenin sekä Selman miesystävän, kamreeri Hermansenin asteittaista toipumista ja tulevaisuudenuskon löytymistä.

Aho kirjoittaa jouhevasti, lukuunottamatta muutamia dialogiin lipsahtaneita nykykielisiä ilmauksia. Myös tarina vie hivenen hitaan alun jälkeen mukanaan. Suomessa on paljon naiskirjailijoita, jotka ovat kuvanneet lähihistoriaa naisen näkökulmasta ja mielestäni Aho sopii Hirvisaaren, Mustosen, Kähkösen ja kumppaneiden rinnalle mainiosti. Tämä on toisaalta myös kirjan heikkous: se ei nouse mitenkään erikoisesti lukuisien sukulaistensa joukosta esiin. Toki on mielenkiintoista, mutta ei ainutlaatuista, lukea ensin vallankumouksen keskuksen, sitten sekasortoisten taistelujen täyttämän pääkaupungin kuvausta. Vähän yllättäen sotahistoriaa mielenkiintoisemmaksi anniksi nousevat kuitenkin puhelinkeskusneitien ja diakonissojen työnkuvaukset. Käsikäyttöiset puhelinvaihteet ovat 2000-luvun näkökulmasta lähes arkeologiaa, eikä nykypäivän vinkkelistä tule ajatteeksi, kuinka merkittävä asema diakonissoilla oli köyhäinhuollossa ennen hyvinvointivaltion syntyä. Tai kuinka paljon tavallista ammatinvalintaa merkittävämpi päätös diakonissaksi ryhtyminen tuolloin oli. Kyse oli käytännössä entisestä elämästä, perheestä ja omaisuudesta luopumisesta ja oman elämän vihkimisestä toisten palvelemiselle. Toisaalta diakonissaksi ryhtyminen saattoi olla naimattomalle naiselle varteenotettava tapa luoda oma "ura".

Kamreeri Hermansenia lukuunottamatta tapahtumia tarkastellaan naisten näkökulmasta. Naiseuden lisäksi myös sisaruus (kuten nimestäkin voi päätellä) on keskeisessä asemassa. Kirjan nimi viittaa luonnollisesti diakonissoihin, mutta toisaalta myös naisten väliseen ystävyyteen ja toinen toisensa tukemiseen. Todellista sisaruutta kuvataan myös Kristiinan ja Lempin sivutarinassa. Keskeinen viesti on se, että sisaruutta, lähimmäisenrakkautta, toisen auttamista, mutta myös inhimillistä heikkoutta ja erehtyväisyyttä esiintyi yhtä hyvin punakaartissa kuin diakonissojen keskuudessakin. Lopulta yhteistä molemmille oli usko siihen, että maailman voi muuttaa paremmaksi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli miellyttävä lukea ja Aho oli tehnyt suururakan kirjaa taustoittaessaan. Mitään suuren suurta jälkeä romaani ei kuitenkaan jättänyt sen paremmin sydämeen kuin mieleenkään, mutta historiallisten romaanien ystäville tämä on taattua kesälukemista. Kirjaan ja sen keskeiseen tapahtumapaikkaan, diakonissalaitokseen, voi tutustua myös tämän kirjavideon avulla.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Pörrö-Nallen Piplia

Lupasin teille hämmentävän lastenkirjan ja tässä se tulee, pyhäpäivän kunniaksi: Pörrö-Nallen Piplia! Kyseessä on siis taaperoikäisille tarkoitettu oma Raamattu, jossa Pörrö-nalle seikkailee Raamatun hahmojen seassa.

Kaikki alkoi ihanasta seurakunnan kerhosta, jossa kävimme esikoisen kanssa koko talven. Toistaiseksi tätien kertomat kertomukset Jeesuksen elämästä menivät pojaltamme toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta en voinut olla pähkäilemättä, millaisilla kysymyksillä muutaman vuoden päästä vanhempia pommitetaan. On sanottava, että useamman vuoden teologian opiskelu (josta pidin suunnattomasti) ei juurikaan antanut välineitä siihen, miten leikki-ikäiselle pitäisi kertoa kristinuskosta tai muista uskonnoista. Miten tutustuttaa lapsi hellävaroen omaan uskonnolliseen perinteeseen (johon liittyy paljon hämmentäviä ja ahdistaviakin kertomuksia) ja toisaalta myös toisiin uskontoihin?

Siispä aloitin valmistautumisen hankkimalla Pörrö-Nallen Piplian. Kirja sisältää kymmenen lyhyttä runomuotoon puristettua Raamatun kertomusta asianmukaisilla, värikkäillä kuvilla varustettuna. Tarinan sanoma on vielä esitetty tiivistettynä Pörrö-Nallen avulla. Koska meillä kognitiiviset taidot eivät vielä riitä kovin syvälliseen uskonnollis-filosofiseen pohdintaan, en osaa arvioida, kuinka hyvin kirja toimii. Mutta ihanan pörröiset kannet ja värikkäät kuvat ainakin houkuttelevat selaamaan kirjaa ihan aikuisia myöten.

Tavallaan kirja on tosi kiva, mutta vähän ihmettelen, millä perusteella kertomukset on valittu. Maailman luominen ja Jeesuksen syntymä ovat tietysti mukana. Mutta miksi mukaan on otetty kertomus Daavidista ja Goljatista? Pieni voittaa ison, ymmärrän. Mutta kun itse kiellän omaa lastani useita kymmeniä kertoja heittämästä kiviä pihalla, hypätään tämä tarina meillä yleensä nopeasti yli...

Vaikka oma suhtautumiseni on hieman kaksijakoinen, olen kuitenkin tyytyväinen hankintaani. Tämä on hyvä lisä lapsiperheen kirjavalikoimaan, mikäli oma uskonnollinen vakaumus sen kestää. Jonkin mielestä Piplia voi tietysti olla ärsyttävän tuputtava, hyvin uskonnollisen henkilön vakaumusta tällainen viihteellistetty pörröversio saattaa jopa loukata. Mutta keskivertoperheeseen tämä varmasti sopii.

Tässäpä hyvä vinkki myös kummilahjaa pohtiville!

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Lukunurkka ja hymyilyttäviä löytöjä

Lukuisat (sekä määrällisesti että harrastuksensa puolesta, heh) bloggaajat ovat esitelleet Jennin haastamana oman lukunurkkauksensa.


Tällä hetkellä minä olen pesiytynyt makuuhuoneeseen. Koska valtaosa päivistä ja öistä kuluu imetyspuuhissa, olen siirtänyt vapaa-ajan toimintani eli lähinnä lukemisen, bloginpidon ja -seuraamisen sänkyymme. Myös esikoisen leikit kulkeutuvat yhä useammin samaan osoitteeseen. Toinen lempilukupaikkani on olohuoneen sohva. Kesäisin luen paljon myös ulkosalla, mutta koska ulkoilu on tänä keväänä ollut hyötypainoitteista puutarharakentamista, en ole vielä ehtinyt lueskelemaan muuta kuin päivän lehden muutaman kerran.

Pistäydyin tänään kirjastossa. Niin kuin yleensä: "Ei mulla ole mitään asiaa, mutta minä vain pistäydyn nopeasti". Osoittautui, että tuntia aiemmin oli alkanut poistomyynti ja minä satuin tuoreeltaan paikalle! Tällä kertaa kartutin lastenkirjavarastoa (Puppe saa pikkusiskon tuntui aika ajankohtaiselta), mutta mukaan lähti myös Vernen Matka maan keskipisteeseen ja Puzon Kummisetä jota mieheni on etsiskellyt jo jonkin aikaa (ja jolla arvelin saavani anteeksi sen, että viivyin kirjastossa hitusen oletettua pitempään, sillä aikaa kun mieheni viihdytti takapenkillä kitiseviä poikasia kirjaston parkkipaikalla. Olin oikeassa!) Koko läjän arvoksi tuli kokonaiset kaksi euroa!

Joten syytä hymyyn on.

Seuraavaksi tarkoitukseni on esitellä lastenkirja, joka on vähän hämmentävä. Sitä ennen, iloista ja aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoille, vietittepä sitä sitten kevään juhlissa tai arkisemmissa askareissa!
Amma

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Arvonnan voittajat (ja kirjavinkkejä)!



Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja tervetulotoivotus uusille lukijoille!

Amman legendaarinen enttententten-arvontakonejärjestelmä on arponut kolme onnellista voittajaa:

Kahdenkymmenen euron arvoinen Elisa Kirja-lahjakortti menee

Villiviinille! 

Laitatko sähköpostiosoitteesi minulle tulemaan, niin saat lahjakortin ja ohjeet sinne.

1. lohdutuspalkinnon, Mikko Savolaisen valokuvateoksen saa puolestaan

Susa :)

ja 2. lohdutuspalkinto, Tuija Lehtisen kesäromantiikkaa menee

Saralle (tämä ei ollut sopupeliä, vaikka juuri Saran arvonnassa voitinkin!)

Susa ja Sara, ilmoitelkaa minulle osoitteenne, niin laitan kirjat tulemaan.

Paljon onnea kaikille voittajille :)


Niin uskomatonta kuin se onkin, se on sitten kesäkuu.Vasemmalta vinkkipalstalta löytyvät linkit yöttömän yön lukuvinkkeihin:

dekkarien ystäville Marko Kilven Elävien kirjoihin,

viimeisimpänä lukemani ja toukokuun luettujen kohokohta, Hanna Tuurin Orapihlajapiiri

ja juhannukseksi kaiken juhannusproosan äiti; J.L. Runebergin Hanna. Käykää tutustumassa ja pistäkää vinkkiä, mikäli luette :)

Aurinkoa ja kielon tuoksua (onpas meillä ryppyinen liina) jokaiselle!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...