torstai 31. maaliskuuta 2011

Putkinotko


Oikein harmittaa, että jouduin lukemaan Joel Lehtosen Putkinotkon tenttikirjana. Eli siis liian nopeasti ja raskaasti, yhtään makustelematta tai nauttimatta. Tosin pakko myöntää, että ilman tenttiä en ehkä olisi koskaan lukenut kirjaa loppuun asti, sillä ensimmäiset sata sivua vain ihmettelin, mistä on kyse ja tapahtuuko tarinassa yhtään mitään. Sen jälkeen totesin, että ilmeisesti ei ja päätin viihtyä Lehtosen eteeni maalaamassa absurdissa perheyhteisössä.


Putkinotko tuntui aluksi jotenkin poliittisesti epäkorrektilta. Suomalaisissa klassikoissahan suomalainen talonpoika on rehti, reipas ja tunnollinen. Torppareita ja muita tilattomia ei toisen maailmansodan jälkeen ole juuri esitetty muuten kuin olosuhteiden uhreina. Siksipä Juutas Käkriäisen suuri, haiseva ja laiska viinatrokarin olemus, puhumattakaan lukemattomien ihmistaimien kurittomasta ja kiroilevasta laumasta tuntui melkeinpä rienaavalta.

Käkriäisen pesueen ongelmat johtuvat pääpiirteissään heidän omasta asenteestaan. Heidän elämäänsä kuvaa hyvin Juuttaan tragikoominen jauhosäkin kanto: tyhmyydestä, itsepäisyydestä, turhasta ylpeydestä ja liiasta kiivaudesta harvoin seuraa mitään hyvää. Toisaalta työteliään ja perhettään kannattelevan Rosinan alituisesta säksätyksestä huolimatta tuntema syvä rakkaus liian suureksi paisunutta lapsikatrastaan kohtaan osoittaa, etteivät Käkriäiset pohjimmiltaan ole pahoja ihmisiä.

Sitä paitsi yhtä naurettavassa valossa Lehtonen kuvaa myös herrasväen: makealle person ja synnillisessä suhteessa elävän Aapeli Muttisen ja neiti-Lyygian, joiden vaahtokarkin imelä kuhertelu aiheuttaa lukijassa milteinpä sokeritautia.

Kirja kertoo Putkinotkon tapahtumat yhden päivän ajalta. Päivän aikana ehtii tapahtua joko hyvin vähän tai sitten hyvin paljon, riippuen näkökulmasta. Työtä vieroksuviksi ihmisiksi Käkriäiset ehtivät kyllä hommata hämmästyttävissä määrin, vaikka suurin osa ajasta ja energiasta kuluukin joko työnteon suunnittelussa tai sen välttelyssä. Sivumäärällisesti merkittävimpään asemaan nousee kuitenkin perheen sisäinen hulabaloo, jonka kuvauksessa kirjailija yltyy välillä suorastaan karnevalistiseksi. Yhtä elimellisesti tarinaan kuuluvat myös lukuisat maaseudun rauhaa ja heinäkuisen kesän luonnonkauneutta kuvaavat tyynet ja seesteiset lepohetket.

Lopussa Lehtonen paljastaa korttinsa. Putkinotko ei ole kertomus tyhmästä ja laiskasta, tilattomasta kansasta. Lehtonen nostaa lukijan eteen peilin. Kirjan alaotsikko: Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta, kertoo aika paljon. Millaiset herrat, sellainen kansa. Ei mikään merkityksetön kannanotto, kun otetaan huomioon, että Putkinotko ilmestyi vuosina 1919-1920.

JK. blogia puetaan nyt kevääseen, kuten kuvasta näkyy. Muutoksia saattaa vielä tulla. En ole aivan varma, miten suhtaudun gadgetteihin sekä oikealla että vasemmalla puolella, mutta kyllästyin rullailemaan sivun alalaitaan löytääkseni arkiston tai linkkilistan. Nyt niitten pitäisi olla vähän paremmin saatavilla.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Helkavirret


Tämä nyt on aivan turha postaus. Voisin kuitata sen kirjoittamalla, että luinpa Eino Leinon Helkavirsiä, enkä oikein ymmärtänyt mitään. Parempi olisi jättää koko juttu kirjoittamatta, niin vaikuttaisin vähän viisaammalta. Mutta koska blogi on myös henkilökohtainen lukupäiväkirjani ja koska olen huomannut, että ilman merkintöjä osa lukemastani kirjallisuudesta päätyy auttamatta aivoissani sijaitsevaan mustaan aukkoon (mihin muuten joutuu myös suurin osa katsomistani elokuvista, siksi olen alkanut kirjoittaa jotakin niistäkin ylös), kirjaan pitkällisen pohdinnan jälkeen lukufiilikseni ylös.

Keskeisin niistä on syvä epätoivo ja pelko, että tulevassa tentissä kysytään jotakin Helkavirsistä.

Olen tehnyt jo varmasti riittävän hyvin tiettäväksi, etten ole erityisen suuri runouden ystävä. Eino Leinosta sen sijaan yleensä ottaen pidän, niin kuin muutamista muistakin runoilijoista. Mutta olipa Leino millainen sanaseppä tahansa, kotimaisen kirjallisuuden opinnot ovat saaneet minut allergisoitumaan kalevalaiselle runomitalle ja siitähän Helkavirsissä on juuri kyse.

Koska selvisin edellisenkin tentin runoanalyysistä tukeutumalla itseäni viisaampiin tahoihin, tein ja teen samoin tälläkin kertaa. Helkavirret ovat kuulemma ainutlaatuinen yhdistelmä paitsi ikiaikaista kalevalaista viisautta myös modernia, individualistista eurooppalaista runoutta. Tämä luonnehdinta avasikin runoja minulle hieman paremmin. Ne näyttävät ja kuulostavat aivan muinaissuomalaisilta, mutta puettuna täsmällisempään ja alleviivatumpaan muotoon. Tarkoitan tällä sitä, että se yksilön tunne, mikä Kalevalan ja Kantelettaren runoissa on peitetympää, on Helkavirsissä selkeämmin sanoiksi puettuna, runon keskiössä. Mielestäni, ehkä.

Okei, en minä mitään tästä ymmärtänyt. Kertokaa te omia kokemuksianne Helkavirsistä! Muistia voi virkistää tai runoihin ensi kertaa tutustua vaikkapa täällä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä

Vaaran Arvolla on omituinen, sokeritopan muotoinen pää. Tarkkaan ottaen se on aivan kuin Taivalvaara pienoiskoossa, vaara, jonka juurella Arvon koti on. Poika, jolla on epämuodostunut pää, joutuu arvattavasti kiusatuksi. Pitkään Arvo vaikenee äitinsä ohjeiden mukaan, mutta lopulta hän keksii ryhtyä syvästi uskonnolliseksi, silloin eivät kylän pojatkaan uskalla häntä kiusata. Arvo on vähän haahuilijaluonne ja viihtyy omaa kotia paremmin enonsa talossa ja sen piiasta löytyy jonkinlainen sielunkumppanikin. Mutta kun eno päättääkin mennä piikansa kanssa naimisiin, painaa Arvo lakin epämuodostuneeseen päähänsä ja lähtee maantielle. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä kiertolais- ja huijarielämä, jonka aikana Arvo ehtii esiintyä niin Saarnamies-Lehikoisena, Amerikasta palaavana aviomies-Säppinä, metsänhoitaja Torniaisena kuin Aunuksen retkeltä palaavana sotilas Ossi Kankaanakin.

Taivalvaaran näyttelijä on kai tavallaan ammattihuijarista kertova veijariromaani.  Takakannen mukaan se on hersyvän hauskakin. Minusta kirja ei kyllä ollut hauska ollenkaan. Haanpää oletettavasti on halunnut nauraa aikansa yhteiskunnalliselle normistolle esittelemällä hahmon, joka elää tätä normistoa vastaan. Tai pikemminkin sen lainalaisuuksien puitteissa, mutta härskisti hyväksi käyttäen. Nykypäivän lukija ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, ettei Arvo varsinaisesti vaikuta huijarilta, vaan väkisinkin tulee mielikuva, että hän kärsii jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä tai vähintään harhaisesta suhtautumisesta todellisuuteen. Tätä taustaa vasten kirja on pikemminkin traaginen kuin hauska, kepeästä otteestaan huolimatta.


Haanpään psykologinen ote ei ole tarpeeksi terävä, joten lopulta lukijalle jää vähän hämmentynyt olo: miksi Arvo oli sellainen kuin oli, miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli? Selvästi Haanpää on yrittänyt tätä pohtia, sillä Arvon lapsuutta ja nuoruutta käsittelevä vaihe on kaikista pisin ja myös ansiokkain. Sen jälkeen, kun varsinainen huijariosuus pääsee käyntiin, en enää saanut päähenkilöstä otetta. Joskin eipä maata kiertävään Arvo Lehikoiseen saaneet otetta tarinan henkilötkään.

Oman ulottuvuutensa kirjaan tuo aikalaiskuvaus. Huijarielämä onnistuu, sillä missään ei kysytä henkilöpapereita, joka talossa tarjotaan kammari ja ylöspito satunnaiselle kiertävällä viskaalille, ihmiset luottavat toisiinsa. Jos sellainen lintukoto on joskus ollut olemassa, nyt ei ainakaan ole. Se on aika surullista, minunkin, ei pelkästään huijareiden mielestä.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Viikonlopun leffavinkki: Veljekset


Viikko sitten meille avautui mieheni kanssa harvinainen tilaisuus lähteä elokuviin kahdestaan. Valikoima oli hieman suppea, joten päädyimme lievää epäilystä tuntien Mika Kaurismäen Veljekset -ensi-iltaan. Mika Kaurismäki on minulle tuttu lähinnä arvostettuna dokumentaristina ja suomalaisten road trip-elokuvafanien (onko sellaisia?) kulttiohjaajana. Koska kuitenkin elokuvan esiintyjäkaarti oli vakuuttavista vakuuttavin: Esko Salminen, Kari Heiskanen, Timo Torikka, Pertti Sveholm, Mari Perankoski, Vesa Vierikko ja Liisa Mustonen, totesimme, ettei elokuva ihan huono voi olla. Lopulta elämys osoittautui viihdyttäväksi ja huumoriltaan mustaakin mustemmaksi perjantai-illan elokuvapläjäykseksi.

Kaurismäki on ohjannut saman porukan kanssa improvisaatioon perustuvan Kolme viisasta miestä -elokuvan vuonna 2008. Veljekset on löyhä jatko-osa sille ja ilmeisesti trilogiankin mahdollisuus on olemassa. Veljeksissä Esko Salminen esittää elähtänyttä ja despoottista elostelija-Paavoa, jolla on kolme poikaa kolmelle eri naiselle. Tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään ja yöhön, kun Torsti, Mitja ja Ivar kokoontuvat viettämään isänsä 70-vuotispäiviä. Perintöä kärkkyvien miesten juhlatunnelmassa on kuitenkin toivomisen varaa, kun isä ilmoittaa naivansa nuoren ja kauniin baarineidin.  Jos asetelmat tuntuvat teistä tutulta, johtuu se siitä, että elokuva on ottanut inspiraationsa Dostojevskin Karamazovin veljeksistä.

Veljekset on näkemistäni improvisaatiometodilla tehdyistä elokuvista ehdottomasti kaikista aidoin, niin hyvässä kuin pahassa. Kaurismäki näyttää jättäneen näyttämön taiteilijoiden vapaaseen käyttöön. Parhaimmillaan se näyttäytyy kohtauksissa, jonka tilannekomiikkaa ja hersyvää ajoitusta ei harjoittelemalla saa aikaiseksi. Pahimmillaan dialogi mynnähtää mitäänsanomattomaksi tankkaamiseksi. Toisaalta sekin on vain aitoutta: Hollywood on uskotellut meille, että todellisessa elämässä keskustelumme ovat nokkelia ja eteneviä. Kaurismäki on enemmän naturalistisella linjalla sallimalla myös "Mit..mit..siis..mithmää..aargh!"-tyyppiset repliikit.

Kaiken kaikkiaan Veljekset on mainiota kotimaista elokuvaviihdettä ja ennen kaikkea näyttelijätyön juhlaa. Hienoista suorituksista ehkä eniten ylitse muiden nousi Pertti Sveholm, joka tuntuu iän myötä aina vain paranevan. Plussaa myös komeasta visuaalisuudesta. Suomalaista kesäyötä kuvatessa on tietysti helppo olla tunnelmallinen, mutta kyllä tässä elokuvassa päästiin kuvien puolesta jo Ihmisiä suviyössä -osastolle.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Juha

The One and Only Juha: Eino Kaipainen v. 1956 T.J. Särkän ohjauksessa.



Olen lukenut Juhani Ahon Juhan ensimmäistä kertaa lukiossa. Muistikuvani on, että kävimme tuolloin erään pojan kanssa tiukkaa väittelyä Juhan perimmäisestä olemuksesta. Minusta Juha oli läpeensä ärsyttävä ja sinisilmäinen tyhmyri, enkä tainnut kovin ylistävää arviota esittää muistakaan hahmoista, vaikka kirjasta pidinkin. Kahdeksantoistavuotiaana abiturienttina oli niin helppo olla aina jotakin mieltä ja heitellä mielipiteitä ympäriinsä absoluuttisina totuuksina, että aivan kaiho tulee sitä muistellessa... ei vainiskaan, on ihan kiva huomata, että kymmenisen vuotta ovat tuoneet mukanaan melkoisen annoksen elämänkokemusta, sielun sivistystä ja kykyä asettautua toisten asemaan.

Juha on perinteinen kolmiodraama. Päähenkilö on selkeästi vaimoaan vanhempi, vaivainen mies. Marja taas on nuori, komea ja turhautunut. Kun taloon saapuu uljas ja vikkeläsilmäinen Shemeikka Karjalasta, joutuu Marja tämän pauloihin ja karkaa hänen mukaansa. Arki ei kuitenkaan yllättäen ole aivan sellaista kuin Marja on kuvitellut. Samaan aikaa kotona Juha kärsii sieluntuskia vaimonsa kohtaloa pohtiessaan.

Kiinnitin jo Rautatietä lukiessani huomiota Juhani Ahon kiinteään parisuhdekuvaukseen ja Juhassa se on hioutunut huippuunsa. Päähuomio on henkilöiden ajatuksissa, toiveissa, pettymyksissä, elämän kaikkinaisessa repivässä ristiriitaisuudessa. Moni näistä asioista meni varmasti abina ohitse, mutta nyt sellaisiin asioihin osaa jo kiinnittää huomiota. Tarinasta on vaikea osoittaa syyllisiä (vaikka Shemeikka on kyllä aika niljakas,ngh, mutta kasvatuksensa tuotos hänkin), häviäjiä löytyy sitäkin enemmän. En haluaisi kuulostaa ennakkoluuloiselta, mutta välillä en voi olla ihmettelemättä, miten Juhani Aho omana aikanaan on pystynyt havainnoimaan nyansseja ja kirjoittamaan ihmisten välisistä suhteista niin hienovaraisesti, kun monelle 2000-luvun miehellekin ne tuntuvat olevan täyttä hepreaa!

Oli myös mielenkiintoista huomata, että Kalevalan ja Kantelettaren runoista pystyy vetämään aika suoran linjan Juhaan. Marjan tarinahan on juuri sellainen, mistä kansa on laulaen varoitellut tyttöjä vuosisatojen ajan. Ehkä Juha onkin ollut niin suosittu ja inspiroinut teatterin, elokuvan ja oopperan tekijöitä siksi, että tarina on ikiaikainen ja suomalaiskansallisuudestaan huolimatta hyvin universaali.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Carita Forsgren: Jänistanssi

Aiemmat olivat kiiltäviä ja herkullisen punaisia, tämä on matta ja musta. Vaikka jänis kannessa ei ehkä olekaan kaikista pelottavin otus, on lukijalle kuitenkin selvää, että Carita Forsgren on Jänistanssissaan lähtenyt uusille linjoille.

Minulla oli epäilykseni asian suhteen. Forsgren oli Kolmen kuun kuningattarellaan ja Auringonkehrällään profiloitunut mielessäni niin voimakkaasti historiallisten romaanien kirjoittajaksi, että nykyaikaiseen animaatiostudioon sijoittuvan trillerin kirjoittaminen tuntui melkoiselta uhkayritykseltä. Ja että oikein jäniksiä, mitä ihmettä??

Jänistanssi kertoo Tiiasta, joka on kasvanut kiltistä tytöstä naiseksi, joka on joka suhteessa erittäin kunnollinen. Liiankin kunnollinen. Hän tuntee, ettei kelpaa omana itsenään sen paremmin poikaystävälleen, mummolleen kuin työkavereillekaan. Kaiken lisäksi häntä seurataan. Kaikki alkaa muuttua, kun hänen kimppuunsa hyökätään, hän tutustuu tosimuija-Mirjaan ja ex-poikaystäväksi muuttunut Samuli katoaa. Tiia päätyy tutkimusretkelle omaan itsensä: kuka hän todellisuudessa on, miksi hän toimii niin kuin toimii, mitä hän elämältään haluaa?

Olin syyttä suotta huolissani Forsgrenin puolesta. Hän on jo aiemmissa romaaneissaan osoittanut ehdottomaksi vahvuudekseen tarinankuljettamisen ja kerronnan, eikä aikakauden muutos ole vaikuttanut siihen millään tavalla.  Tarina ottaa mukaansa heti alusta pitäen ja pitää otteessaan loppuun asti. Ärsyynnyin itselleni siitä, kuinka täysillä näin punaista sovinisti-Samulin mietteitä lukiessa, niin kliseisiä ne paikoin olivat. Mutta ilmeisen hyvin kirjoitettuja, koska provosoiduin.

Jo aiemmissa kirjoissaan Forsgren on laittanut henkilönsä käymään dialogia keskenään tai käyttänyt useaa kertojaa. Jänistanssissa kertojia on peräti kahdeksan (Laskinkohan oikein? No, monta joka tapauksessa). Usean kertojan käyttäminen yleensä jakaa lukijoiden mielipiteet voimakkaasti, arvattavasti myös tämän teoksen kohdalla. Itse olen aina pitänyt tällaisista ratkaisuista, joten niin pidin nytkin. Lisäksi jokainen luku oli selkeästi nimetty kertojansa mukaan, joten sotkeutumisen vaaraan ei ollut.

Jos olet pitänyt Forsgrenin aiemmista, pidät varmasti tästäkin. ja mikäli et ole aiempia lukenut, voit aivan yhtä hyvin aloittaa myös Jänistanssista. Jäin kyllä edelleen kaipaamaan sitä kirjaan rakastumista, minkä koin Kolmen kuun kuningatarta lukiessa, mutta kaikkea ei voi saada, saatikka vaatia.

Ja ne jänikset, eivät ne olleet hassumpi valinta ollenkaan.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Rautatie, kännykkä ja sähköinen kirja

Tämä postaus vie tekniikan ihmeelliseen maailmaan. Ensimmäinen osa käsittelee Juhani Ahon Rautatietä, toinen kyseisen teoksen lukemista kännykällä. Kaikkeen sitä ihminen pystyy.

Halkoja syövä, lehmän katkaiseva masiina Matin ja Liisan asemalla Lapinlahdella. Kuva otettu sillä uudella kännykkämasiinalla.

Rautatie

Postaustahtini on ennen viimeistä kirjatenttiäni normaalia kiivaampi. Se johtuu puhtaasti siitä, että joudun lukemaan kirjoja liukuhihnalla ja haluan myös merkitä fiilikset muistiin mahdollisimman nopeasti. Se ei ehkä näyttäydy teille erityisen ansiokkaina arvioina, joten anteeksi siitä, mutta koittakaa kestää.

Juhani Ahon Rautatie äimistelee hyväntahtoisesti maailman muuttumista. Tarkastelu tapahtuu savolaisen mökkiläispariskunnan, Matin ja Liisan silmin. He kuulevat kerrottavan rautatiestä ja ihmeellisestä, halkoja syövästä masiinasta ja päättävät lopulta lähteä moista ihmettä Lapinlahdelle katsomaan. Jännitystä täynnä oleva matka huipentuu, kun pariskunta uskaltautuu junan kyytiin. Matti kuitenkin sortuu muutamaan rohkaisuryyppyyn liikaa ja kotimatka onkin sitäkin ankeampi.

Aho onnistuu loistavasti kuvaamaan sitä, millainen tekninen harppaus rautatie aikalaisille oli. Nykylukija pystyy samaistumaan hyvin siihen, kuinka huonosti aikataulujen mukaan kulkeva, kiiltävä metallihirviö sopii heidän lypsyjen ja rospuuttojen mukaan jäsentyvään maailmaansa. Vaikka Ahon kuvaus on veijarimaista, on se hyväntahtoista. Lukija ei tunnekaan itseään yhtään päähenkilöitä viisaammaksi, vaan sympatiat ovat heidän puolellaan.

Teknisen harppauksen lisäksi Aho kuvaa herkullisesti toisiinsa tottunutta, iäkkäämpää ja lapsetonta pariskuntaa. Perisuomalaiseen tapaan tunteita: uteliaisuutta, pelkoa, rakkaudesta puhumattakaan, ei toiselle näytetä, mutta ei tarvitsekaan: yhteenliimautunut pari tuntee toisensa kuin omat taskunsa.

Verrattuna esimerkiksi Sillanpäähän, en voi olla ihailematta Ahon kieltä, jota ajan ruoste ei vaivaa. Aluksi jatkuva ajatuspisteiden käyttö häiritsi hieman, mutta toisaalta se kävi hyvin teoksen ihmetystä huokuvaan fundeeraukseen.

Kaiken kaikkiaan Rautatie on lukukokemuksena nopea, kepeä ja helppo, savolaiselle mukavan kotoinen ja sympaattinen, kuitenkin ajatuksia herättävä. Mutta mitähän Matti ja Liisa olisivat mahtaneet tuumia sähköisistä kirjoista???

Blogikänny ja sähköinen kirja

Jokin aika sitten päätin uusia matkapuhelinkalustoni. Olin tykästynyt kosketusnäytölliseen puhelimeen ja nettiselailuun sillä, mutta blogikäyttöön puhelimessani ei riittänyt kapasiteettia. Yritin etsiä netistä bloggaajien kokemuksia tueksi kännykkävalinnalleni, mutta en löytänyt. Siksi kirjoitan jotakin siitäkin, jos jollakin muulla sattuu olemaan samoja pohdintoja.

Tästä eteenpäin mainitsen tuotemerkkejä, mutta kyseessä ei ole maksettu tai edes tarkoituksellinen mainos, vaan epäkaupallinen vinkki sitä tarvitseville. Aika pikaisen käyttövertailun perusteella päädyin hankkimaan HTC Desiren, joka tuntui käteeni sopivammalta ja Android-käyttöliittymä loogiselta ja helppokäyttöiseltä. Parin viikon käytön jälkeen valintaa ei ole tarvinnut katua. Näyttöä ja jenkua löytyy riittävästi myös bloggailuun. Postauksia en sentään ole vielä kirjoittanut, mutta olen lukenut toisten blogeja ja kirjoitellut lyhyitä kommentteja. Omaan blogiin tulevat kommentit on helppo tarkastaa ja hyväksyä, olipa kotona tai liikenteessä.

Liittymän vaihdon yhteydessä myyjä ylipuhui minut liittymään Elisa Kirjaan. Tähän asti olen ajatellut pysyväni visusti vanhassa kunnon musteessa ja paperissa, mutta kun myyjä näytti minulle, että palvelusta löytyi ilmaiseksi liuta vanhoja suomalaisia klassikkoita (puolet tenttikirjoistani!) oli ylipuhuminen aika helppoa. Rautatien päädyin lukemaan puhelimesta siksi, että se oli riittävän lyhkäinen ensikokemukseksi, mikäli kokeilu olisi osoittautunut katastrofiksi.

Täytyy sanoa, että kokemus oli positiivinen yllätys! Lukeminen isolta näytöltä oli yllättävän miellyttävää ja toimiva kirjanmerkkisysteemi teki keskeytyneen lukemisen jatkamisen helpoksi. Jos elämänvaiheeni olisi toinen (paljon bussipysäkillä tai junassa istuskelua, luentojen alkamisen odottelua tms.) tulisin varmaan harrastamaan e-kirjailua enemmänkin. Valinnan varaa e-kaupassa näyttää myös olevan, mutta on myös sanottava, että yli kahdenkympin hinta matkapuhelimelle ladattavasta datasta on minulle liian suolainen hinta. Sen sijaan palvelusta löytyviä äänikirjoja olen ajatellut jossakin vaiheessa testata ja maksukynnyksenikin on niiden kohdalla matalampi.

Matin ja Liisan esimerkin innoittamana olen siis itsekin tehnyt seikkailun uuteen ja ihmeelliseen tekniikan maailmaan. Aika pitkälle on tultu sitten rautatien, mutta loppujen lopuksi ihminen on muuttunut yllättävän vähän. Aivan yhtä metsäläiseksi sitä välillä tuntee itsensä urbaani 2000-lukulainenkin.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Nuorena nukkunut

Aluksi maakunta-asiaa: Monet ovatkin ilmoittaneet tarkemmat sijaintitietonsa, kiitos! Olemme näköjään levittäytyneet hyvin tehokkaasti: Turusta Ouluun, Joensuusta Seinäjoelle ja niin edelleen. Tilanne näyttää sanoisinko, haastavahkolta, mutta eiköhän tässä jotain keksitä. Muutamat ovatkin keksineet ilmoitella, mistä päin Suomea heiltä löytyy majapaikkoja, joten jos jollakin on mummola, kummila tai muu vakituinen visiteerauskohde jossakin, senkin saa ilmoittaa. Varmasti blogitapaaminen täytyy järjestää pitemmän tähtäimen suunnittelulla, koska kaikki ovat vähän eri puolilla, joten ei hätää, ensi viikonlopuksi ei tarvitse hommautua mihinkään! Samaten, jos teillä on ideoita tapaamisen ajankohdasta, paikasta, tapahtumasta, vierailupaikasta tms,, ideat kehiin!

Mutta sitten klassikkomaailmaan. 
 
Kas niin. Moraalinen dilemma. Saako Suomen ainoaa kirjallisuuden nobelistia haukkua, vai onko se sama kuin laittaisi Suomen lipun ruokapöydän liinaksi?

Eipä sillä, onhan Nuorena nukkunut paikoitellen komeaa luettavaa. Kun F.E. Sillanpää kuvailee suomalaista luontoa ja maisemaa, ei hänen vertaistaan liene kirjallisuushistoriassamme montaa. Väkisinkin tulee isänmaallinen olo. Ja mieleen elävästi jokin aika sitten luettu Runebergin Hanna.

Mutta kun Taata on niin kovin monisanainen ja jaarittelevainen. Paikoitellen lukiessa vastaan tuli ihan oikeasti lauseita jotka alkoivat jostakin asiasta ja päättyivät monen mutkan kautta johonkin aivan muuhun, eikä minulla ollut  aavistustakaan, mistä oli kyse. Sillanpään elämää syvällisesti luotaava tyyli on kyllä aika hienoa ja filosofista, mutta valitettavasti hänen kielensä ei ole kestänyt yhtä hyvin aikaa kuin vaikkapa Minna Canthin. Niinpä hienotkin ajatukset jäivät ainakin minulla monesti kapulakielen varjoon.

Mutta kieleenhän tottuu, vaikka se paikoin olisikin kökköä. Kaikista eniten minua häiritsi itse Silja. En saanut hänen henkilööstään minkäänlaista otetta. Ilmeisesti Silja oli kovin unelmoiva, elämänsä läpi nukkuva (=nuorena nukkunut) tyttö ja nainen, joka aina välillä minulle tuntemattomasta syystä "heräsi" ja sitten taas vaipui samaan haahuilevaan apatiaan, ajelehtimaan elämäänsä eteenpäin ilman sen kummempaa itseohjausta. Käsittääkseni ainakin aikalaiset ovat kehuneet Sillanpään nuoren naisen kuvausta, mutta minusta se ei kyllä ole kovinkaan kummoista. Tekisi mieleni sanoa, ettei Sillanpää ole tiennyt nuoren naisen sielunelämästä yhtään mitään. Uskallan sanoa näin, koska kuitenkin olen itse (ainakin suht) nuori nainen, mitä Sillanpää taas ei ollut. Käsitystäni tukee mielestäni se, että kirjan ensimmäinen osa, joka käsittelee Siljan isää Kustaata, on mielestäni huomattavasti jälkimmäistä korkeatasoisempi ja uskottavampi. Kustaan, elämässään pettyneen miehen, mutta rakastavan isän, henkilökuva oli aidosti koskettava.

Olen lukenut Sillanpäältä aiemmin Hurskaan kurjuuden. Sinänsä hauskana anekdoottina mainittakoon, että Sillanpää on kirjoittanut sen päähenkilön Jussi Toivolan vilahtamaan myös Nuorena nukkuneessa. Kiitos iskälle tästä tiedonjyväsestä, joka olisi muuten varmasti päässyt lipsahtamaan ohitse!


Jk. Hmph, jälleen kerran kirjoitin kovasti Amman mietteitä, mutta itse tarinasta en sitten sanonutkaan
juuri mitään. Koittakaa kestää, yritän kehitellä taas joskus jotakin terävää ja objektiivista.

torstai 17. maaliskuuta 2011

"Maakuntabloggaajat", huomio!

Kot'ranta Kallavesj'

Synttäreitään viettävän Susa P:n kanssa totesimme, että on harmillista, että monet kirjablogi-, kustantaja-, ym. tapahtumat tapahtuvat pääkaupunkiseudulla. Täältä maakunnista on hankalaa, kallista ja aikaa vievää osallistua tapaamisiin. Kuitenkin olisi kiva tutustua toisiin kirjabloggaajiin ja tavata ihan livenä aina silloin tällöin. Koska muistelen aika ajoin toistenkin bloggaajien valitelleen samaa, olisi varmasti syytä järjestää kokoontumisajot myös täällä "maalla".

Täten: kaikki maakuntabloggaajat tai sellaisiksi itsensä tuntevat, satunnaista maakuntamatkailua harrastavat tai sellaisesta unelmoivat ilmoittautukaa! Kartoitetaan aluksi, missä päin kukin vaikuttaa ja mietitään sitten, missä, miten ja milloin tapaaminen olisi mahdollinen. Korostan siis, että kaikki ruuhka-Suomen bloggaajat ovat aivan yhtä tervetulleita ilmoittautumaan ja osallistumaan keskusteluun sekä mahdolliseen tapaamiseen.

Mikäli joku ei halua paljastaa asuinpaikkaansa julkisesti kommenttiboksissa (minkä varsin hyvin ymmärrän), minulle voi ilmoittautua myös sähköpostitse: ammanblogi (at)gmail.com. Keräilen tietoja yhteen ja yritän haarukoida, missä päin sijaitsee maantieteellinen kasaantuma tai keskipisteemme :)

Aloitan listauksen omalta osaltani: asun Siilinjärvellä, aivan Kuopion kupeessa.

Jännittyneenä koordinaattejanne odotellen,
Amma

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Järnefelt: Isänmaa (kuukauden yllättäjä)

Minä olin niin nuori ja kiihkeä,
miten saattaa kaivatakaan
se nuoruus, jolla on nälkä
ja turmelus suonissaan.
Ja punaiset lyhdyt loisti
ja viulut ja saksofonit soi,
bulevardien liekkimerta
kadun asfalttipinta joi.


Minä tuijotin yöhön räikeään
käsin, kasvoin palavin.
Yön hurma sai minut vapisemaan
niin että huohotin.
Kadun liekkimeressä loisti
pedonsilmät autojen,
minä olin niin kipeän nuori
ja yksinäinen.


Minä itkin joskus salaa,
kuten nuoruus itkeä voi,
kun punaiset lyhdyt loisti,
ja viulut ja saksofonit soi.
Yön suurissa tanssisaleissa
hien tuoksu ja puuterin
oli sairaan kiihkeä niinkuin
minun sielunikin.


Minä olin niin nuori ja kiihkeä
ja kuumasilmäinen.
Bulevardeilla kiilsivät katseet
silmien maalattujen.
Kipein, ihanin nuoruuteni,
- niin katkerana nään -
miten hukkui se pimeän hotellin
porraskäytävään.

- Mika Waltari -
Pakko myöntää, etten tarttunut Arvid Järnefeltin Isänmaahan riemusta kiljuen. Odotin taas yhtä sopivasti tragiikkaa ja yhteiskunnallista analyysia sisältävää maalaisromanttista kyläyhteisön kuvausta. Yllätyin ehdottoman positiivisesti.

Isänmaa on kehityskertomus, joka kertoo Heikki Vuorelan tarinan. Heikki on talollisen poika, tuleva tilanomistaja, joka kuitenkin lähetetään Helsinkiin kouluun. Ylioppilaitten riennot ja kansallinen herätys vievät kiihkeää miestä mukanaan, eikä laimea ja yksitoikkoinen maanviljelijäelämä kaukana kaikesta tunnu ollenkaan houkuttelevalta. Heikki käy kokeilemassa nuoren isännän hommia kotonaan, mutta lopulta suuren maailman kutsu käy liian voimakkaaksi ja mies palaa kaupunkiin. Järnefelt kuvaa tarkasti, kuinka Heikki tuntee itsensä vieraaksi niin maalla kuin kaupungissa. Hänessä elää kaksi eri puolta: maalaispoika ja kaupunkilaismaisteri, eikä hän oikein istu kumpaankaan rooliin. Lukija seuraa, kuinka Heikki pikku hiljaa kovettaa itsensä, herkeää "kaupunkilaiseksi" ja luopuu yksi kerrallaan hänelle ennen niin tärkeistä asioista. Heikistä tulee kyyninen ja kylmä, koska hän huomaa sellaisten ihmisten pärjäävän kaikista parhaiten.
Järnefeltin luoma henkilökuva on upea. Heikki Vuorelan hahmo on kaikkea sitä, mitä romaanihenkilön kuuluukin olla: koskettava, inhimillinen, helposti samaistuttava, uskomattoman naiivi ja ärsyttävä.

Kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta minun oli helppo samaistua Heikkiin. Maalaistyttönä kaupungissa tulin opiskeluaikoina pohtineeksi monia samantapaisia asioita kuin Heikkikin. Oikeastaan oli varsin yllättävää, että tietty maaseutu-kaupunki-, urbaani-agraari- ja pohjoinen-etelä-vastakkainasettelu, mitä Järnefelt kuvaa 1800-luvun lopussa, on olemassa yhä tänäkin päivänä: väki maalta katoaa koulutuksen myötä kaupunkeihin ja maaseutu-Suomen todellisuus ja näkemykset ovat hyvin kaukana ruuhka-Suomen vastaavista.

En ole vielä maininnut sanallakaan Järnefeltin syvää filosofista ja aatehistoriallista otetta. Niin Snellmanin isänmaallinen agenda kuin Tolstoin ajatukset ovat teoksessa vahvasti läsnä. Tuntuukin, että tätä teosta on aivan mahdotonta kattavasti kuvata, niin paljon siitä löytyy ulottuvuuksia.  Siksipä suosittelen sitä aivan jokaiselle omakohtaisesti luettavaksi ja koettavaksi. Itse en kuitenkaan nostaisi romaania luokkaan "maailmanimullistava", mutta ehdottomiin suomalaisiin suosikkiklassikkoihini se ampaisee vakuuttavasti.

Eino Leino sen on niin hyvin sanonut:
"Koko maan, koko aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille yhdellä yrittämällä... Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt... Se on yhä edelleenkin meidän paras kulttuuriromaanimme, pään ja sydämen kulttuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä."

                         Waltari kirjoitti jotakin Heikki Vuorelan sielunmaisemaan sopivaa ja niin kaunista...

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Paholainen pukeutuu Pradaan

Tässä viimein lupaamani naisasiaviikon päätös: Paholainen pukeutuu Pradaan. Kun viikkoni teemaksi tuntuu nousseen huomaamatta vahvat naiset (ja sellaiseksi pyrkiminen joogaamalla!), sopii tämä kirja päätökseksi kuin kirsikka kakun päälle. Sillä Lauren Weisbergerin kuvaama Miranda Priestley todellakin on vahva nainen, joskaan ei ehkä kovin hyvällä tavalla.

Minulla oli aluksi pieniä käynnistymisvaikeuksia, eikä solahtaminen New Yorkin päättömään muotimaailmaan käynyt mitenkään vaivattomasti. Syynä oli ehkä teos, jonka lopetin juuri tätä ennen ja joka oli niin vaikuttava, että muotilehti Runwayn yltiöpinnallinen todellisuus tuntui suorastaan pyhäinhäväistykseltä (siitä kirjasta lisää ensi viikolla). Ironisesti pääsin lukemisessa vauhtiin vasta käsi kädessä television suoltamien Japanin katastrofiuutisten kanssa. Kyse lienee siitä, että kirja tarjosi oivallisen pakopaikan pahasta todellisuudesta.

Mutta asiaan.

Andrea on vastavalmistunut kirjallisuudenopiskelija, joka haluaa päästä toimittajaksi varteenotettavaan lehteen. Hänelle kuitenkin tarjoutuu mahdollisuus päästä muotimaailman vaikutusvaltaisimman naisen assistentiksi, jonka pitäisi aukaista ovet mihin tahansa asemaan missä tahansa lehdessä. Siispä muodista piittaamaton, fiksu ja kokoa 36 (ai kamala!) oleva nainen löytää itsensä absurdista peilitalosta, jossa todellisuus on vääristynyt mitä ihmeellisempiin muotoihin. Pomo on epäinhimillinen, työyhteisö hermoheikkoa ja anorektista. Pikku hiljaa Andrea uhkaa menettää itseluottamuksensa, todellisuudentajunsa ja läheisensä.


Pidin aikoinani elokuvaversiosta, ei vähiten aina-niin-upean Meryl Streepin ansiosta. Kirjaa lukiessa ärtymys elokuvaa kohtaan alkoi kuitenkin nousta. Voi olla, että muistan väärin, mutta elokuvaversiossa muotimaailma kuvataan lopulta paljon myönteisemmässä valossa kuin kirjassa. Itse ainakin tunsin leffaa katsoessani pientä kaihoa jetset-elämää kohtaan. Kirjaa lukiessa tällainen ei käynyt mielessäkään. Weisberger ei jätä (ilmeisen omakohtaisesti koettua) näkemystään epäselväksi. Andrean elämänotteen höltyminen ja työn vaikuttaminen psyykeeseen on karua seurattavaa. Miljoonien dollarien pyöriminen design-rättien ympärillä kuvataan juuri niin omituisena kuin mitä se onkin.

Kantaaottavuudesta huolimatta Paholainen pukeutuu Pradaan on kuitenkin lähinnä mukavaa välipalaviihdettä ja teksti sisältää makuuni vähän liian paljon teinimäisiä "upeita", "mahtavia", ja "fantastisia" superlatiiveja.  Kovin syvällisiä pohdintoja kirja ei herätä. Lähinnä ainoastaan tuskallisen tietoisuuden siitä, että tuhannet ihmiset oikeasti käyttävät aikansa niinkin tyhjänpäiväiseen asiaan kuin muotitrendeihin.

Mutta hei, minä olenkin kirppari- ja ellos-tyttö.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Joogaa jokaiselle

Kappas, minulla tuntuu olevan paikoitellen ihan oikeaakin sosiaalista elämää (ei sillä, että väheksyisin teitä, blogiystäväni!). En ole nimittäin ehtinyt lukea loppuviikosta ollenkaan. Ja meneillään oleva teoshan on niinkin raskas kuin Paholainen pukeutuu Pradaan! Toivon, että lukemattomuus johtuu vain kiireestä, eikä siitä, että minusta on tullut niin kulddurelli, ettei chic lit jaksa stimuloida hienostuneita lukutottumuksiani. No, tuskinpa siitä on pelkoa.



Onneksi minulla on takataskussani naisteemaviikkoon sopiva yllätyskortti, nimittäin Ursula Karvenin  Helppoa joogaa aamusta iltaan. Kiitokset Leenalle tästä vinkistä!

Olen haaveillut jo vuosikausia joogatunneilla käymisestä, mutta aina se on hautautunut muiden mukatarpeellisten kiireiden alle. Olen vannonut itselleni, että jahka pääsen kesällä tästä rantapallostani eroon, aloitan joogaamisen. Mutta kas, ehkä sitä voikin aloittaa lämmittelyt jo tässä vaiheessa! Helppoa joogaa aamusta iltaan on juuri sitä, mitä otsikko lupaa ja joogakirja minun makuuni. Harjoitukset ovat yksinkertaisia, nopeita ja sopivat myös meille, joiden elastisuus on virttyneiden verkkareiden kuminauhan luokkaa. Lyhyitä harjoituksia voi tehdä sängyssä, suihkussa, autossa, työpaikalla, ruokaa laittaessa, televisiota katsellessa ja niin edelleen.

Lisäpisteitä tulee myös hauskasta piirroskuvituksesta. Itse asiassa kuvissa on minusta paljon juuri chic lit-tyyliä. On virkistävää katsella sellaisia joogakuvia, jotka liittyvät arkisiin tilanteisiin. Ei merenrantaa, joogamattoa, kirkkaankeltaisia joogavaatteita tai meditatiivista musiikkia. Ei tunnin pakollista ulkoilukomennusta aviomiehille ja taaperoille. Me like.

Vielä kun saisin raivattua yöpöytäni tenttikirjoista ja korvattua ne ainoastaan tällä opuksella. Haluan ehdottomasti illalla viimeiseksi tutustua liikkeisiin ja hengitellä kaikessa rauhassa. Haluan hävittää selkärankani paikalla sojottavan rautakangen kerta kaikkiaan! Tämän kirjan avulla se varmasti on myös mahdollista.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Lisää vahvoja naisia: Minna Canth ja Anna-Liisa

Lukupiiri-blogi valitsi erinomaisesti naisten- ja Minna Canthin -päivän kunniaksi luettavaksi Canthin viimeisen näytelmän Anna-Liisan. Käy kurkkaamassa siellä viriävää keskustelua täällä!

Olen todella innoissani tästä, sillä Anna-Liisa kuuluu myös tenttilukemistooni.

Tarina lienee useimmille tuttu, mutta lyhykäisesti se tulee tässä: Anna-Liisa on hyvämaineinen talon tytär, joka on menossa naimisiin yhtä hyvämaineisen Johanneksen kanssa. Anna-Liisalla on kuitenkin salattu menneisyys: hänellä on liki tyttösenä ollut suhde talon rengin Mikon kanssa, josta on syntynyt lapsi, jonka Anna-Liisa on hätäpäissään surmannut. Tapahtuneesta tietävät vain Mikko ja hänen äitinsä, jotka nyt haluavat estää Anna-Liisan naimapuuhat. Lopulta Anna-Liisa itse paljastaa itsensä virkavallalle, koska haluaa sovittaa tekonsa.

Vaikka en ole näytelmää aiemmin lukenut (tai nähnyt), on se minulle  entuudestaan tullut tutuksi lukuisista opiskeluyhteyksistä. Anna-Liisa on nähty loistavana esimerkkinä agraarisen maalaiskulttuurin ahdasmielisestä sosiaalisesta normistosta sekä naisen alisteisesta asemasta: Mikkohan pääsee tapahtuneesta kuin koira veräjästä. En kiistä sitä, etteikö tämä tematiikka olisi hyvin voimakkaasti Canthin tekstissä esillä. Itselleni se kuitenkin tuntui sen verran loppuun ajetulta aiheelta, että halusin etsiä jotakin uutta näkökulmaa.

Huomioni kiinnittyikin Anna-Liisaan itseensä. Siihen, että hän loppujen lopuksi on tarinan itsenäinen toimija, jonka mahdollisuuksia elämänsä suunnan valitsemiseen toki koko ajan horjutetaan, mutta joka kuitenkin pääsee lopulta itsensä herraksi (tai tässä tapauksessa olisi kai korrektia sanoa rouvaksi). Anna-Liisalla on ollut rohkea ja epäsäätyinen salasuhde, hän on salannut raskautensa vielä sittenkin, kun petollinen rakas on häipynyt, hän on synnyttänyt yksin lapsensa ja surmannut tämän ja vaikka hän on saanutkin ruumiin hautaamiseen apua Mikon äidiltä, on hän yksin kantanut surun ja syyllisyyden taakkaa vuosikaudet harteillaan ja päässyt siihen pisteeseen, että on valmis avioon. Sitten kaikki kaatuu ja Anna-Liisasta tulee hetkeksi levoton ja lamaantunut hermokimppu, kunnes hän lopulta ottaa itseään niskasta kiinni ja tunnustaa tekonsa, vaikka voisi pelastaa nahkansa menemällä vastentahtoisesti Mikon kanssa naimisiin.

Kaiken edellä mainitun jälkeen Anna-Liisan kuvaaminen  yksinomaan uhrina on yksipuolista ja vähättelevää. Todellisuudessa Anna-Liisassa on paljon salattua voimaa ja itsenäisyyttä. Loppujen lopuksi minulle jääkin vähän hämmentynyt olo: kumpi on  pahempaa naisen esineellistämistä: Anna-Liisan karu elämänkohtalo vai hänen leimaamisensa vailla omaa tahtoa elämän tyrskyissä ajelehtivaksi uhriksi?

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Jotunin Arkielämää/ Amman blogielämää

Keväistä ja aurinkoista viikkoa kaikille! Tämä on blogihistoriani 100. postaus. Aloitin blogin jo yli vuosi sitten ja pitkään tahtini oli harva (ehkä myös laadullisesti tasokkaampi?), mutta syksystä lähtien olen huomannut kietoutuneeni tänne blogisfääriin entistä tiiviimmin. Erityisen hauskaa on, että samalla myös kävijöiden, lukijoiden ja kommenttien määrä on tasaisesti kasvanut. Vuorovaikutus on kuitenkin se juttu, mikä tekee tästä hommasta niin hienoa. Lämmin kiitos siis jälleen ilmestyneille uusille lukijoille ja yhtä lailla vanhoille tutuille, joista osa on pysynyt mukana aina ammoisista ajoista asti! Olisi selvästi arvonnan paikka, mutta siirrän sen tuonnemmaksi, kunnes pyöreät kävijämäärät ovat täyttyneet ja kirjallisuuden perusopinnot kunniakkaasti paketissa. Arvotaan sitten oikein rytinällä!

Siksipä onkin syytä aloittaa viimeinen tenttiurakkani. Aloitus ainakin on komea, nimittäin Maria Jotunin Arkielämää. Huomisen naistenpäivän kunniaksi tällä viikolla esitelläänkin pelkästään naisten tuotoksia. Hyvää naistenpäivää siis, kaikki arvon naiset!



Arkielämää kertoo juuri siitä, mitä nimi lupaa: eräästä arkisesta heinäntekopäivästä eräässä maalaistalossa. Koppelmäkeen saapuu kiertelevä kulkija, "pappi" Nyman ja siellä hän kohtaa talonväen lisäksi melkoisen joukon päivätyöläisiä ja muita kyläläisiä. Kuten tapoihin kuuluu, kylän kuulumiset käsitellään laveasti ja koska pappi on lukutaitoinen ja  kouluja käynyt mies, on väellä kaikenlaisia tehtäviä taitavalle miehelle ja samalla keskustelut päätyvät hyvinkin filosofiselle tasolle. Tarinassa on vähän rintamäkeläinen (loistava tv-sarja muuten) tunnelma: työnteosta puhutaan enemmän kuin sitä näytetään.

Jotunin kerronta on todella monipuolista ja rikasta. Pääpaino on vivahteikkaassa ja tarkassa miljöö- sekä ajatusten kuvauksessa dialogin ollessa välillä jopa painostavan niukkaa. Mutta kun kielenkannat heltiävät ruokapöydässä tai viinaryypyn äärellä, paljastuu oppimattomankin kansan elämänviisaus ja mieltymys elämää suurempien asioiden pohdiskeluun.

Tarinassa parasta on sen lopetus. Yleensähän ajatellaan (tai minä olen ajatellut, ehkä toiset ovat fiksumpia), että hyvä lopetus on ytimekäs ja tarinan teeman hyvin kiteyttävä, ajatuksia herättävä kohotus. Arkielämää luettuani olen kuitenkin sitä mieltä, että loistelias lopetus on sellainen, joka avaa jotakin aivan uutta niin tekstissä, lukijan mielessä kuin sydämessäkin. Jotuni on kirjoittanut juuri sellaisen lopetuksen. Muutenkin Jotunin tapa tarkastella henkilöitään on hyvin inhimillinen ja rakastava, vaikka hän kuvaa ajan moraalisella mittapuulla uskaliaita ihmisratkaisuja. Silti ymmärrystä riittää kaikille. Lukiessa olikin välillä sellainen olo kuin pappi Nymanin armahtava Jumala olisi tarkastellut rakastavasti ja ymmärtäväisesti epätäydellisiä lapsiaan.

------------

Joskus, ei aina, jotakin teosta lukiessa mielessäni alkaa itsepintaisesti soida tietty kappale tai tietynlainen musiikki. Olen jo pitkään pohtinut musiikin linkittämistä tänne, mutta olen tapellut tutkaintani vastaan, sillä päässäni soivassa musiikissa ei luonnollisestikaan ole mitään logiikkaa. Nyt soitanto on kuitenkin niin itsepintaista, että on pakko antaa periksi. Ehkä tekin pääsette samaan paahtavan helteisen heinäkuun päivän tunnelmaan, pölisevälle hiekkatielle, tuoreen heinän tuoksuun.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Kulinaristin kuolema

Kokkasin eilen niinkin proosallista ruokaa kuin munakasrullaa ja (omatekoista) riisifruttia. Siinäkin oli  kulinaristista hohtoa, kiitos Kulinaristin kuoleman. Siilin eleganssin kirjoittajan, Muriel Barberyn esikoinen on ollut kovasti esillä eri blogeissa viime päivinä. Kannan korteni kekoon minäkin.

Ymmärrän  hyvin kustantajan ratkaisun julkaista Siilin eleganssi ennen Kulinaristin kuolemaa. Jälkimmäinen ei ole niin helppo ja avautuva kirja kuin edellinen. Kuitenkin harmittaa, että tällä julkaisujärjestyksellä suomenkieliset lukijat eivät voi kokea Kulinaristin kuolemaa sellaisena kuin kirjailija on sen tarkoittanut: fragmentaarisena kertomuskokoelmana kuuluisan ruokakriitikon viimeisistä päivistä ja tunneista. Lukija, joka on lukenut Siilin eleganssin, tietää koko ajan kirjan kertojaa enemmän ja se auttamatta pilaa osan kirjan viehätyksestä.

Jos pitäisi valita, olen enemmän niitä ihmisiä, joiden mielestä ruoka on yksinkertaisesti hyvää, ei taivaallisen pirskahtelevaa ja muhevuudessaan muistumia lapsuudesta tuovaa hengenravintoa. Siksi Pierre Arthensin pitkälliset muistelut ruokien valmistamisesta ja maistelusta tuntuivat välillä menevän hitusen yli hilseen. Kuitenkin nautin kirjasta paljon sen peruslähtökohtansa vuoksi. Kuolemaa tekevä mies etsii viimeisinä hetkinään muistojensa kätköistä yhtä makua, jonka hän on unohtanut. Tämä maku symboloi elämän tarkoitusta. Arthensin tunteneet ihmiset puolestaan mietiskelevät omaa suhdettaan kuolevaan. Henkilöt ovat pysähtyneet miettimään päättyvän elämän lopullista merkitystä ja etsivät vastausta kysymykseen, jota ei oikein voi edes sanoin muodostaa. Arthensin maun metsästys, niin triviaalilta kuin se kuulostaakin, on itseasiassa mainio metafora elämän katoavaisuudesta ja onnen hetkien ohimenevyydestä. 

Siitä huolimatta, että olen todennäköisesti aivan väärässä, haluan vetää Kulinaristin kuolemasta suoran linjan ranskalaiseen novelliklassikkoon, Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia -teokseen (voi pojat, minä niiiiin pidin tästä kirjasta...!) Queneau kertoi kirjassaan saman tapahtumasarjan 99 eri tavalla. Muriel Barbery tavallaan toistaa elämän merkityksen etsimisen teemaa jokaisessa 29 luvussa.

Kirjoitin viime viikolla kirjaesseen Siilin eleganssista ja tarkastelin sitä mm. feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Olenkin aivan ekstaasissa siitä, että olin löytävinäni Kulinaristin kuolemasta selkeästi niitä teemoja, mitä kaivelin esseeseen omasta mielikuvituksestani.

No niin, tämä kirjallisuudentutkimus alkaa selvästi nousta hattuuni (enää yksi tentti jäljellä, koittakaa kestää), joten paras lopetella. Yhteenvetona voisin sanoa, etten rakastunut kirjaan lukuelämyksenä, mutta kirjan käsittelemistä teemoista pidin paljon. Kissanomistajana Rickin puheenvuoro sulatti sydämeni erityisesti.

JK. Sivupalkkiin on lisätty maaliskuun kirjavinkit. Valitsin tällä kertaa vähän jokaiselle jotakin: historian, politiikan ja elämäkertojen ystäville Risto Ryti-elämäkerta (tosiaankin suosittelen!), dekkaristeille Maria Kallion uusimmat vaiheet sekä kaikille muille, noh, Siilin eleganssi :)

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Lumikko ja yhdeksän muuta

Amma vuotaa.


Hyvä lukija, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran Peli-perinteitä kunnioittaen kirjoitan tämän arvion vuotamalla, sillä en oikeasti järjellä ajateltuna tiedä, mitä tästä kirjasta pitäisi ajatella. Uskon kuitenkin selviäväni ilman keltaista.

Harjukaupungin salakäytävien jälkeen odotukset olivat pakostakin korkealla. Enkä ollut vielä toipunut Siilin eleganssistakaan, vaikka välttelin tämän aloittamista pari päivää. Pakko sanoa, että minua harmittaa, etten lukenut tätä kirjaa ennen salakäytäviä. Jos olisin lukenut tämän ensiksi, olisin saanut yllättyä siitä suomalaiselle kirjallisuudelle harvinaisesta maagista trillerityylistä, mitä nyt osasin jo odottaa. En osaa sanoa, onko kerronta Harjukaupungin salakäytävissä jäsentyneempää ja parempaa, vaiko vain populaarimpaan muotoon pakattua, mutta minua se viehätti kuitenkin enemmän.


Kirjassa minua häiritsi kaksi seikkaa. Ensimmäinen, se, etten kaikistellen oikein tajunnut, mistä oli kyse, ei ole vakavaa. Oletan sen olleen tarkoituskin. Toinenkaan minua vaivannut asia ei välttämättä ole huonon kirjan merkki: heti ensimmäiseltä sivulta lähtien kirja ahdisti liikaa. Siitä huokui kalmanhaju jo kauan ennen kuin kaikki meni omituiseksi. Vaikka Harjukaupungin salakäytävät (tunnun nyt vertailevan näitä koko ajan keskenään, anteeksi) ei sekään varsinaisesti huokunut "My Little Pony-tunnelmaa", ei se saanut aikaiseksi tällaista painostavaa tunnetta sydänalaan.

On myös paljon asioita, joista pidin. Peruslähtökohta: maailmankuulu lastenkirjailija Laura Lumikko ja hänen perustamansa seura, jossa lahjakkaista lapsista kasvatetaan menestyskirjailijoita, on herkullinen. Varsinkin, kun seuran uuden tulemisen kynnyksellä kirjailijatar katoaa salaperäisesti. Pidin myös Jääskeläisen kielestä, joka on aina yhtä raikasta ja sujuvaa. Kaikista eniten pidin kirjan lopusta. Se on upea ja toi lukijalle vapahduksen. Menneisyyden painostavat haamut paljastuivat kuvitelmiksi: epävarmuudesta, peloista, kateudesta, katkeruudesta ja alemmuudentunteesta, niistä on kummitukset tehty. Kun sen huomaa, niin pufff! ne katoavat ja jäljelle jää lumimyrskyn mukanaan tuoma, kaunis ja armelias lumivaippa.


JK. Kuten vuotamisessa usein käy, lopputulos on täydellinen, mutta kovin subjektiivisella tavalla. Huomaankin, että olen kertonut sen, mitä kirja minussa herätti, en mitään siitä, mitä siinä tapahtuu. En ole siitä erityisen ylpeä. Tuskin kuitenkaan nukun rikkinäisenä kovin montaa päivää, kuten Ella Milana. Todennäköisesti kuitenkin ne, jotka ovat tämän kirjan lukeneet, ymmärtävät kirjoitukseni, ne jotka taas eivät, eivät ymmärrä juuri mitään. Ei hätää, käykää lukemassa esimerkiksi Lumiomenan, Sallan, Susan, Sadun tai Reeta Karoliinan arviot. He pääsivät ylitse siitä, mistä minä en.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...