sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kuninkaan puhe


Kun kuulin ensimmäisen kerran Kuninkaan puhe-elokuvasta, tiesin haluavani katsoa sen mitä pikimmin. Colin Firth ja brittihovi on sellainen yhdistelmä, joka vetää Ammaa puoleensa kuin siirappi mehiläisiä. Mitään tämän jälkeen kirjoittamaani ei kannatakaan ottaa erityisen vakavasti, sillä en keksisi ikinä mitään negatiivista sanottavaa Colin Firthistä.

Onneksi se ei ole tämän elokuvan kohdalla tarpeellistakaan.

Kuninkaan puhe kertoo kuningas Yrjö VI:sta, tutummin Bertiestä (nykyisen kuningatar Elisabetin isästä), joka joutuu vasten tahtoaan kuninkaaksi veljensä Edvard VIII:n luovuttua kruunusta skandaalinkäryisesti, tämä kun ei voinut naida rakastamaansa, eronnutta Wallis Simpsonia. Sen lisäksi, ettei Bertie hamua valtaa, hän kärsii pahasta änkytyksestä. Ajat ovat monarkille kovat: enää ei riitä, että on hyvä sotilas ja pysyy satulassa, nyt pitää myös osata puhua vakuuttavasti. Arvovaltaisten aatelistohtorien puoskarointiin kyllästyneenä hänen vaimonsa (Helena Bonham Carter), tuleva kuningataräiti, järjestää tapaamisen australialaisen Lionel Loguen (Geoffrey Rush) kanssa. Lionel on metodeiltaan epäsovinnainen, eikä suostu pokkuroimaan Bertien edessä, mutta myrskyisä hoitosuhde on myös tuloksekas.

Ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen olin kieltämättä vähän jännittynyt ja mietin, näinköhän tarinassa riittäisi aineksia kokopitkään elokuvaan. Kyllä sitä riitti. Ohjaaja Tom Hooper ja Colin Firth onnistuvat tuomaan raastavasti esille sen, millaista on olla Iso-Britannian kuningas ja koko imperiumin hallitsija, jos sydämessään tuntee olevansa viisivuotias jalkatukia käyttävä, änkyttävä ja vaille rakkautta jäänyt pikku poika. Kaikista elämäni aikana katsomistani kuninkaallisia käsittelevistä dramatisoinnista Kuninkaan puhe esittää päähenkilönsä paljaimmillaan ja riisutuimmillaan. Kun Bertie joutuu pompöösissä seremonia-asussaan lausumaan hallitsijavakuutuksensa kuningaskunnan vaikutusvaltaisimmalle joukolle, meinaa sydän pakahtua myötäelämisestä.

Ikään kuin Englannin kuninkuus ei olisi ollut riittävän paha juttu, osui Yrjö VI:n valtakausi vielä toisen maailmansodan synkkiin vuosiin. Elokuva huipentuu kuninkaan pitämään hengennostatuspuheeseen radiossa, joka onnistuu Lionelin ansiosta loistavasti. Kuninkaan puheet olivatkin ilmapommitusten keskellä kansan taistelutahdon kannalta keskeisessä asemassa.

Olen aiemmin lukenut, ettei kuningataräiti antanut koskaan anteeksi langolleen ja tämän vaimolle sitä, että hänen miehensä joutui kuninkaaksi. Tämä kun ajautui hänen mukaansa kuninkuuden rasitusten vuoksi ennenaikaiseen hautaan vuonna 1952. Elokuvan katsottuaan asia on helppo uskoa. Jos kuitenkin jotakin negatiivista haluaa lausua, olisi kuninkaasta voinut tehdä vähän särmikkäämmänkin hahmon: elokuvassa hänen ainoa kunnon vikansa liiallisen ujouden lisäksi on kiivaus (jolloin hän jopa saattaa oikein hurjaksi heittäytyessään lausua F-sanan), pehmeään perheenisä-imagoon en myöskään Englannin kuningashuoneen perinteet huomioon ottaen jaksa oikein uskoa. Mielestäni hänen tarinansa olisi kestänyt sen, että kuninkaan kuvaan olisi tullut enemmän ristiriitaisuutta. Mutta nämä ovat jo enemmän makuasioita.

Kuninkaan puhe on tänään pidettävässä Oscar-gaalassa ehdolla kaikkiaan 12 kategoriassa. Minulla ainakin on kaikki sormet ja varpaat pystyssä Colin Fir... koko elokuvan puolesta!

perjantai 25. helmikuuta 2011

Gorgeous!

Kaikki on aika gorgeous juuri nyt. Blogifilosofiakeskustelu jyllää suurena ja kauniina. Ostin eilen keittiönpöydälle aikomieni tulppaanien sijasta muurikellon. Epäpuutarhuri yrittää säilyttää sen kevääseen ja istuttaa tulevan puutarhan ensimmäiseksi asukkaaksi. Kävin eilenkin elokuvissa, jo toista kertaa kahden viikon sisällä! Erittäin gorgeous (elokuvasta lisää myöhemmin, ehkä viikonloppuna). Ja lisäksi sain vielä mahtavalta blogi-idoliltani Lumiomenalta tämän tunnustuksen. KIITOS!



Tunnustuksen mukana seurasi joukko kysymyksiä:

1) Milloin aloitit blogisi?

Uudenvuoden aattona 2009. Elämäni ensimmäinen ja tosiaankin paras uudenvuodenpäätös :)

2) Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Pääasiassa kirjoista, yleisemmin kirjallisuudesta (kirjallisuusopintojen kautta erityisesti) ja blogimaailmasta. Pilkahduksittain vähän kaikesta mahdollisesta.

3) Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?

Muut osaisivat varmasti sanoa paremmin. Haluaisin ajatella, että ehkä valtavirrasta hitusen poikkeavat kirjavalinnat ja rempseä kirjoitustyyli.

4) Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Minulla oli jo jonkin aikaa ollut työn alla klassikkoprojekti ja ylipäänsä mahdollisimman monentyyppisen kirjallisuuden lukeminen. Se, ettei lukukokemuksista voinut oikein keskustella kenenkään kanssa, vaivasi. Lisäksi halusin pitää yllä kirjoitustaitoa. 

5) Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Välillä mietin, pitäisikö laajentaa repertuaaria, mutta tällä hetkellä olen tyytyväinen näin. Kärsin myös kroonisesta blogisisustamisen ja ulkoasun muuntelun tarpeesta.

Lähetän tunnustuksen edelleen seuraaville mahtaville bloggareille:

Morre
S
Jenni
Satu
Booksy

Säätiedotus näyttää niin hyvältä, että tavoitteeni on nautiskella kevättalvesta ulkoilmassa. Toivotan kaikille nautinnollista viikonloppua!

JK. Keskustelu on avoinna edelleen!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Käytännön blogifilosofiaa 6: IHAN(A) KAMALA INTERNET

         

Oikeastaan minun piti jatkaa keskustelusarjaa aivan toisenlaisella, lukemiseen liittyvällä aiheella, mutta toisin kävi. Viime aikoina internet on nimittäin mietityttänyt ja puhuttanut itseäni ja muita bloggaajia. Muutama viikko sitten useat meistä huomasivat blogeissaan ahkeran puolalaisen vierailijan, joka sivustonsa kuvamateriaalin perusteella ei varmasti ollut ainakaan kirjallisuudesta kiinnostunut. Reaktiot vaihtelivat ärtymyksestä ja huolesta paniikkiin: mitä vierailujen takana on? Voidaanko blogini kaapata hämäriin tarkoituksiin? Saako blogini viruksia ja muita pöpöjä? Viekö blogini googlehaku pian aikuisviihdesivustoille?

Parin viikon kuluttua Amman lukuhetken kohdalla tilanne on tämä: vierailupommitukset ovat loppuneet, en ole huomannut sivuilleni ilmestyneen mitään epämääräistä ja google-hautkin vievät oikeaan osoitteeseen. Vaikuttaa siis siltä, että selvisin(mme) säikähdyksellä. Kaikesta jäi kuitenkin jäljelle halju olo. Kuten varashälyttimemme myyjä aikoinaan sanoi: asuntomurrossa pahinta ei ole se, että jotakin on viety, vaan se, että kodissa on käyty ja yksityisyys rikottu. Sama pätee internetiinkin, jopa vielä kotiakin paremmin. Internetissä tapahtuva rikollisuus, spämmäys, hakkerointi ja silkka kiusanteko on saanut niin moninaisia ja vaikeasti jäljitettäviä muotoja, ettei alan asiantuntijoidenkaan ole helppoa pysyä perässä, tällaisesta harrastelijabloggarista puhumattakaan. Omaa neuvottomuuden tunnetta ei yhtään helpota se, ettei iso-B (jos nyt isäntää uskaltaa haukkua) ole tehnyt lähestymistä ja avunsaamista kovinkaan helpoksi tällaisissa asioissa.

Jos pystyykin luottamaan siihen, että palomuurit sun muut systeemit pitävät blogin ja kotikoneen suojassa inhoilta kasvottomilta hyökkääjiltä, on bloggarilla vastassa muitakin uhkia. Itse olen vastaanottanut lähiaikoina (varoituksena muillekin) kommentteja, jotka vaikuttavat päällisin puolin järkeviltä, mutta tarkemmin luettuna eivät liity ko. postaukseen mitenkään ja sisältävät vielä linkkejä muihin sivustoihin. Luku erikseen ovat törkeyksiä viljelevät anonyymit kommentoijat, jotka eivät tosin ole ainakaan vielä löytäneet tietään tänne, mutta ovat todellisia riesoja muoti- ja tyyliblogien puolella. Ilkeää kommentointia tapaa myös internetin suosituimmilla keskustelupalstoilla (muutama viikko sitten ilkeilijöiden hampaissa näyttivät olevan omaa blogia pitävät "teini"- tai nuoret äidit... melko reilua!!)

Kaiken tämän seurauksena alkaa välttämättä miettiä omaa anonymiteettiään bloggaajana. Aina välillä alan pelätä, että jokin ilkeä identiteettivaras kerää niitä tiedonmurusia, joita itsestäni kirjapostausten yhteydessä ripottelen. Omaa nimeäni ei löydy enää blogistani (joskaan en sitä erityisesti salailekaan), perheeni  nimistä tai kuvista puhumattakaan. Asuinpaikastani olen antanut viitteitä, mutta tarkkaa sijaintia en ole paljastanut. Ylireagointiako? Kenties, toivottavasti. Toisaalta korviini on kantautunut, että kirjabloggaritkin ovat saaneet vastaanottaa uhkaavansävyistä kommentointia. Tuskinpa huonoista arvosteluista suivaantuneilta kirjailijoilta sentään (!), mutta random-sekopäitä internetin ihmemaassa tuntuu pyörivän sitäkin enemmän. Anonyymit kirja-arvostelut voivat vaikuttaa epäreiluilta, mutta onko anonyymiys pelkuruutta vai bloggaajan perusoikeus?

Toisaalta on vuodatuksen jälkeen muistutettava, että internet on tämän kaiken hienon mahdollistaja. Samanhenkiset ja samoista asioista kiinnostuneet ihmiset löytävät toisensa asuinpaikasta, sosiaalisesta statuksesta ja muista arjen rajoituksista huolimatta, tutustuvat, vaihtavat ajatuksia ja tuovat sisältöä toistensa elämään. Eihän koko blogiyhteisöä olisi olemassa ilman internetin vapaata ja rajatonta temmellyskenttää! 

Phuuh, olen suoltanut ruudulle kaikki viime aikoina mielessäni velloneet mietelmät. Nyt on teidän vuoronne, tuokaa vähän järjestystä tähän sekamelskaan tai hämmentäkää lisää!

Miten te muut olette internetin luonteen kokeneet? Mietittekö uhkia ja otatteko ne huomioon omissa blogeissanne tai kommentoidessanne blogikirjoituksia?  Onko kaikille avoin keskustelu ylipäänsä hedelmällisen keskustelun kannalta välttämätöntä, vai olisiko parempi vetäytyä bittiavaruudesta salasanojen ja suojamuurien suojaan? Pohtikaa, keskustelkaa, haastakaa!

JK. Uusia lukijoita on ilmaantunut, tervetuloa! Tällaista täällä on: välillä vähän paatosta ja pohdintaa, yleensä ei kovin haudanvakavaa kuitenkaan :)

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Aristokraattista Siilin eleganssia

Loppujen lopuksi sitä huomaa aika harvoin lukevansa aidon älykästä kirjaa. Sellaista, että parin sivun jälkeen pysähtyy ihan hengähtämään: "onpas syvällistä ja viisasta tekstiä!" Vielä harvinaisempaa on löytää sellainen kirja, joka olisi sekä älykäs että kepeästi kirjoitettu. On nimittäin hirveän vaikeaa olla yhtä aikaa syvällinen ja kepeä. Kepeys ei tarkoita tässä tapauksessa vitsikkyyttä, vaan tekstin sujuvuutta, lennokkuutta. Sitä, että teksti soljuu silmien kautta tajuntaan kevyesti leijaillen kuin putoava höyhen.

Jos tällaisen kirjan onnistuu löytämään, voi pitää itseään onnekkaana. Mutta voi ei! Joskus lukijaa kohtaa vielä pahempi pettymys: kirja alkaa ärsyttää. On nimittäin olemassa sellaisia kirjoja, jotka ovat kyllä älykkäitä, mutta eivät sydämeltään sivistyneitä. Joskus älykäs ja lahjakas kirjailija onnettomuudekseen huomaa kirjoittavansa älykästä kirjaa ja sortuu omaan näppäryyteensä. Tiedättehän tällaiset kirjat: "Lisään tähän nyt sanskriitin kielisen lainauksen ilman käännöstä merkiksi siitä, kuinka älykäs olen ja alleviivatakseni tavallisen tusinalukijan tietämättömyyttä." Sellaiset kirjat tuottavat yleensä aina pettymyksen, sillä ne eivät lopulta hengikään älykkyyttä ja sivistystä, vaan pikkusieluisuutta.

Joskus, jos oikein hyvä tuuri käy, ehkä yhtenä kertana sadasta, voi löytää sellaisen kirjan, joka onnistuu välttämään kaikki nämä karikot.

Ja Muriel Barberyn Siilin eleganssi on epäilemättä sellainen kirja.

Huomaatte pitkästä johdatuksesta, että olen rakastunut. Henkilökohtaisen vuodatuksen lisäksi siihen kuitenkin kiteytyy myös jotakin olennaista itse kirjasta. Siilin eleganssi kertoo ensinnäkin niistä ihmisistä, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä ja muita parempia. Ja ennen kaikkea se kertoo muutamasta ihmisestä, jotka oikeasti ovat älykkäitä ja muita parempia. Kuten Renée luonnehtii ystäväänsä Manuelaa, sydämen aristokraatteja.

Iäkäs ja älykäs Renée on hienostotalon ovenvartija, joka on suurimmalle osalle talon asukkaita välttämätön ja ruma oheiskaluste. Tällaisessa roolissa Renée mielii myös pysyä ja salaa todellisen viisautensa tarkasti. Kirjan toinen päähenkilö taas on rikas 12-vuotias tyttörukka Paloma, joka viisautensa lisäksi salaa myös sen, että aikoo tehdä 13-vuotissyntymäpäivänään itsemurhan ja sytyttää kotinsa palamaan. Arkisen harmauden ja näköalattomuuden keskelle saapuu kuitenkin japanilainen charmantti herrasmies Kakuro, joka on valmis näkemään muutakin kuin siilin piikit.

Kirja on samanlainen kuin itse Kakuro-herra: innostunut, terävänäköinen ja avarakatseinen. Niin harvinaista kuin sellainen yhdistelmä on ihmisissä, on se sitä myös kirjoissa.

Lukuisat  kirjabloggaajat ovat käsitelleet kirjaa jo aiemmin, joten en nyt linkitä kehenkään erityisesti. Oikeastaan olen tähän asti päättäväisesti pyrkinyt välttämään toisten arvioita, jotta saisin muodostaa rauhassa oman mielipiteeni. Nyt aion kuitenkin lähteä kierrokselle. Tarkoitukseni on kirjoittaa kirjallisuustieteen perusteisiin kuuluva kirjaessee Siilin eleganssista ja yksi tarkastelukulma on sen saama vastaanotto kirjablogeissa. Olisin siis suunnattoman kiitollinen, mikäli kommentoisitte ahkerasti omaa lukukokemustanne ja vinkkaisitte omista postauksistanne (ja suora linkki olisi tosi let's go ;)), mikäli katsotte haluavanne antaa hengentuotteenne "tutkimuskäyttöön". Ainakin melkein varmasti lupaan jakaa kanssanne valmiin hengentuotteeni, mikäli sellaisen saan suunnitelmien mukaan valmiiksi.

Nyt alan nautiskella miellyttävän lukukokemuksen jälkitunteesta ja sen jälkeen suuntaan huonekaluostoksille (kenties Kakuron hengessä?). Keittäkää tekin kupposet teetä, nauttikaa hyvästä leivoksesta ja pienestä aristokraattisesta hetkestä lepopäivän ratoksi!

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Sata vuotta - sata elokuvaa - ja niistä 15 valittua


Viimeksi lupasin pitäytyä suomalaisista klassikoista vähäksi aikaa. No, pikkuisen puijasin, mutta taidelaji sentään vaihtuu! Kotimaisen elokuvan fanina olin onneni kukkuloilla löytäessäni alennusmyynneistä suomalaisen elokuvan 100-vuotisjuhlakirjan Sata vuotta - Sata elokuvaa. Kirjan on kirjoittanut Sakari Toiviainen ja SKS julkaissut sen juhlavuonna 2007.

Kuten nimestäkin voi päätellä, Toiviainen on valinnut kaikkiaan reilusta tuhannesta säilyneestä suomalaisesta elokuvasta sata parasta. Teos aloittaa aivan ensimmäisistä mykkäelokuvista  ja päätyy Suomi-filmin kulta-aikojen kautta 60-70-lukujen lamaan ja uuteen nousuun parina viime vuosikymmenenä. Noin aukeaman mittaiseen esittelyyn on saatu mahtumaan yllättävän paljon niin nippelitietoa kuin aitoa elokuvatulkintaakin. Ehkä todelliselle hc-harrastajalle kirjassa ei tule paljoakaan uutta tietoa, mutta itse katson kyllä sivistyneeni kirjaa lukiessa huomattavasti. Kirja toimii hyvin niin tietokirjana kuin visuaalisena selailuelämyksenäkin - elokuvista poimituilla kuvilla on kirjassa keskeinen asema.

Tietysti lähtökohta: valitaan tuhannesta elokuvasta sata jonkun mielestä parasta, on itsessään ongelmallinen. Jokaisella harrastajalla ja ammattilaisella kun varmasti on oma näkemyksensä sadasta parhaasta. Toiviainen on pyrkinyt monipuolisuuteen siinä mielessä, että taiteellisten ansioiden ja yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi mukaan on päässyt myös Rovaniemen markkinoilla- elokuvan tapaisia kansan suosion saaneita leffoja. Kronologian edetessä Toiviaisen linja kuitenkin mielestäni murenee ja kriteerit muuttuvat elitistisemmiksi. Kirja loppuu vuoteen 2006, joten jouduin ilokseni huomaamaan, että viidessäkin vuodessa on tehty monta sellaista hienoa elokuvaa, joka tästä kokoelmasta jää uupumaan.

Koska lista jätti mielestäni jurnuttamisen varaa, mieleni olisi tehnyt koota oma satasen listani, mutta en nyt kuitenkaan lähtenyt siihen. Sen sijaan nostan teille esille viisitoista elokuvaa Toiviaisen satasesta. Monta hyvää elokuvaa ei mahtunut näihin viiteentoista, koska pidin tiukasti kriteerinäni sitä, ettei pelkkä hyvä elokuva riittänyt. Kaikki 15 ovat vaikuttaneet minuun voimakkaasti ja jollakin tapaa muuttaneet käsitystäni elokuvasta viihteenä ja taiteena.

Niskavuoren naiset 1938. Hella Wuolijoen ensimmäinen näytelmäfilmatisointi. Niskavuoret kuuluvat suomalaiseen sielunmaisemaan samalla tapaa kuin Linnan Täällä pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Näin elokuvan ensimmäisen kerran reilusti alle kouluikäisenä ja ihastuin Aarneen, jonka myöhemmin opin tuntemaan Tauno Palona. Myöhemmin olen huomannut, ettei Aarnessa välttämättä ole ainesta ihannemieheksi.

Kulkurin valssi 1941. En ole oikeastaan tähän elokuvavalintaan oikein tyytyväinen, mutta se saa nyt edustaa Tauno ja Ansa -ilmiötä, sillä Toiviainen oli tylysti tiputtanut listaltaan Vaimokkeen, joka muuten olisi tullut ehdottomasti listallani. Tauno ja Ansa ovat ensimmäinen muistumani elokuvallisesta romantiikasta, sekin jo alle kouluiältä. Ensimmäisellä kertaa homman pointti tosin taisi mennä vähän ohi: minusta Ansa oli hääkohtauksessa aivan ihastuttavan näköinen  ja olin ihan järkyttynyt kun hän lähti Taunon esittämän hampuusin (oikeasti toki aatelisen) mukaan!


Gabriel, tule takaisin 1951. Jos Tauno Palo oli ensimmäinen suosikkinäyttelijäni, on Tarmo Manni viimeisin. Vasta viime vuosina olen oppinut arvostamaan Mannin hulvatonta tyyliä. Hän tosin ehkä yleensä esittää lähinnä itseään, sen verran voimakkaat ovat maneerit, mutta tiettyihin rooleihin se sopii. Yksi ehdottomista tähtihetkistä on Gabriel, tule takaisin, jossa auervaaramainen Gabriel naruttaa keski-ikäisiä yksinäisiä naisia. Elokuva ei sinänsä ole hauska, ennemminkin tragikomedia, mutta viihdyttävä se on joka tapauksessa.

Valkoinen peura 1952. Jos vanha Suomi-filmi edustaa sinulle lähinnä tönkköä lavastehupailua, suosittelen katsomaan Valkoisen peuran. Itse asiassa, jos pitäisi valita yksi suomalainen vanha elokuva, jota suosittelisin genreä tuntemattomalle, se olisi tämä. Valkoiseksi peuraksi muuntuvasta Piritasta ja tämän takaa-ajajasta kertova elokuva on saanut myös kansainvälistä huomiota. Täynnä Lapin luonnon taikaa ja mystiikkaa oleva elokuva on pakahduttavaa katsottavaa.



Tuntematon sotilas 1955. Tarvitseeko tätä erikseen perustella? Jo Linnan romaani on tapaus sinällään. Elokuvan nostaa kuitenkin keskikastia korkeammalle tasolle huikeat näyttelijäsuoritukset, joista on kiittäminen paitsi näyttelijöitä myös ohjaaja Edvin Lainetta, jonka pätevyys juuri henkilöohjaajana on kiistaton. Se, että Tuntematon sotilas näytetään televisiossa joka itsenäisyyspäivä, ei ole sattumaa. Tarina ei kerro pelkästään sodasta, se kertoo meistä suomalaisista.
Komisario Palmun erehdys 1960. Olen tainnut ennenkin mainita olevani Komisario Palmu-fani. Palmujen myötä minusta on tullut myös ohjaaja Matti Kassila-fani. Kassila muuten sai taannoin Jussi-gaalassa elämäntyöstään betonijussin, eikä syyttä. Monta Kassila-elokuvaa, jotka minä olisin nostanut ilman muuta sataseeni, oli jäänyt kirjasta pois. Tämä elokuva siis edustakoon paitsi Palmu-dekkareita, myös Kassilaa. Komisario Palmun erehdys on aika perinteinen suljetun tilan murhamysteeri, mutta erittäin taitavasti toteutettu. Mukana on myös perinteistä jermumeininkiä, kun vallasväen uhriksi joutunut poliisikolmikko karkaa kesken työpäivän kostealle lounaalle.

Pähkähullu Suomi 1967. Tämä elokuva on mielestäni Spede Pasasen paras. Metaelokuva kertoo mainoselokuvan teosta, kun köyhään 50-vuotiaaseen Suomeen saapuu suomensukuinen hiusöljymiljonääri. Elokuvan yhteiskunnallinen kritiikki ja suomalaisten tabujen kustannuksella hupailu on tarkkasilmäistä ja viiltävää ja muutenkin road trip-tyylinen elokuva on aidosti hauska.
Täällä pohjantähden alla 1968. Epäröin hieman tämän  kohdalla, mutta koska pätkät leffasta kuuluvat vakiokalustooni opetustyössä, on se muodostunut hyvin läheiseksi. Ja oma osansa on ehkä Akselin ja Elinan häävalssilla, joka soi myös meidän häissämme. Jälleen kerran Edvin Laine on ollut ohjaaja paikallaan.



Jäniksen vuosi 1977. Tämä elokuva pääsi aikoinaan kaikkien aikojen elokuvalistalleni. Toiviainen nimittää Jarvan testamentiksi jäänyttä teosta aikuisen saduksi ja sitä se varmasti onkin. Yhteiskunnan oravanpyörään ja massahysteriaan kyllästynyt Vatanen karkaa luontoon ja ystävystyy jäniksenpoikasen kanssa. Jos teemat olivat ajankohtaisia 70-luvun lopulla, 2010-luvulla ne tekevät suorastaan kipeätä.

Talvisota 1989. Talvisotakin pääsi kaikkien aikojen listalleni. Pekka Parikan ohjaama Talvisota sai minut alle kymmenvuotiaana kiinnostumaan historiasta ja määritti näin voimakkaasti tulevaisuuteni suuntaa. Talvisodan myötä tutustuin ensi kertaa myös toiseen suureen suomalaisen elokuvan sankariini (Tauno Palon ohella) Taneli Mäkelään.                                                                                                        
Kivenpyörittäjän kylä 1995. Markku Pölösen pohjois-karjalaisessa nostalgiassa on jotakin äärimmäisen tuttua ja rakasta, vaikka eri sukupolvea edustammekin. Heikki Turusen romaaniin perustuva elokuva kertoo kylän viimeisistä yhteisistä häistä 70-luvulla ja Martti Suosalon esittämästä henkilöstä, joka tulee perheineen Ruotsista kotikyläänsä lomalle. Suomalainen kesäluonto, sauna, paplarit ja tango - siinäpä se.

Sairaan kaunis maailma 1997. En ole katsonut tätä  varmaan liki kymmeneen vuoteen. Pitäisi ehkä katsoa, en tiedä vaikuttaisiko se enää niin voimakkaasti. Sairaan kaunis maailma oli teinille melko tajunnanräjäyttävä kokemus, olivathan päähenkilöt nuoria ja he puhuivat niin kuin nuoret puhuvat. Vaikka oma nuoruuteni oli niin kaukana helsinkiläisestä huumemaailmasta kuin olla vaan voi, tarjosi se kuitenkin murkkuikäiselle aivan uudenlaista samaistumispintaa elokuvassa.
Neitoperho 1997. Tämä elokuva opetti minulle, että on muunkinlaista elokuvaa kuin Hollywood-höttöä. Sen jälkeen aloin etsiä omaa elokuvamakuani. Leea Klemolan upea roolityö läheisriippuvaisena, väkivaltaisena ja arvaamattomana naisena oli aivan uskomaton, eikä suotta Jussi-patsaan arvoinen. Tämä(kään) ei ole hyvän mielen elokuva, mutta taatusti ajatuksia herättävä.

Joki 2001. Tämä episodielokuva kertoo pikkukaupungin tapahtumista samalla hetkellä lentokoneen puhkaistessa äänivallin kaupungin yllä. Tapahtumat kiertyvät epätoivoisen, yksin jääneen äidin ympärille, joka päättää tehdä itsemurhan. Limittäin hänen tarinansa kanssa edistyvät myös viiden muun kaupungin asukkaan tarinat.


Mies vailla menneisyyttä 2002. Sytyin Kaurismäki-elokuville aika hitaasti. Ennen Aki Kaurismäen toistaiseksi menestyneintä elokuvaa olin tosin jo katsonut Pidä huivistasi kiinni, Tatjana -elokuvan ja herännyt Kaurismäen häviäjistä kertovan maailman viehätykseen. Lopullisesti kuitenkin Mies vailla menneisyyttä avasi minulle sen, mitä Kaurismäki on oikeastaan koko tuotannossaan yrittänyt tuoda esille. Muistinsa menettäneen ja asunnottoman miehen lämmin vastaanotto muiden yhteiskunnan hyljeksimien keskuudessa on äärimmäisen koskettava tunnelmakuva.

maanantai 14. helmikuuta 2011

T-päivä ja Vänrikki Stool

Tänään se sitten on, nimittäin tenttipäivä. Jännittää! Kiitos tuesta ja myötäelämisestä kaikille!

Olen kyllä suoraan sanottuna helpottunut, että tämä on nyt muutamaan viikkoon viimeinen klassikkopostaus. Näistä suomalaisen kirjallisuuden kulmakivistä tuntuu olevan kovin vaikea kirjoittaa, niiden merkitys kun on niin paljon suurempi kuin se, mikä niiden kirjallinen arvo tai tunnejälki on. Eikä asiaa helpota ollenkaan se, että samaan aikaan mielessä pyörii opiskelumielessä erilaisia termejä kuten fokalisaatiota, kerronnan muotoja, henkilökuvausta jne.jne.... HUH!


Ylllä oleva kuva on Ernst Billgrenin kuvittamasta laitoksesta. Valitsin sen tähän puhtaasti ulkonäöllisistä syistä ja siksi, että marssivat sotilaat sivupalkissa alkoivat jo pikku hiljaa kyllästyttää. Itse luin kuitenkin vanhemman painoksen, jossa olivat ne tutut ja perinteiset Albert Edelfeltin kuvat. Samassa lukuelämyksessä tuli siis paitsi kirjallisuus- myös taidehistoriaa ja kaiken huipuksi tuntui lähinnä siltä, kuin lastenkirjaa olisi lukenut, niin taidokkaasti kuvat rytmittivät runoja. Suosittelen!

Vänrikki Stoolin tarinat on varmaan jokaiselle suomalaiselle jollakin tapaa tuttu teos, jos nyt ei muuten, niin Maamme-laulun osalta. Stoolin nuorelle ylioppilaalle kertomissa sotajutuissa on jotakin tavattoman valloittavaa, niistä tulee mieleen satusetä-Topelius. Toinen mielleyhtymä on syksyllä lukemani Tex Willer (!) Ilmeisesti se johtuu viattoman ihanteellisesta ja itsekritiikittömästä asetelmasta, mistä ei voi olla tavallaan pitämättä. Siitä huolimatta ei voi kuitenkaan unohtaa, että runot kertovat sodasta.

Olen aina ollut sotahistoriasta kiinnostunut, jopa opiskelujen tiimoilta joitakin alkeellisia sotahistoriallisia seminaaritöitä vääntänyt. Nykyään olen jopa ammattisotilaan vaimo. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, Runebergin romanttis-idealistinen sodankuvaus ärsyttää uskomattoman paljon. Nykyihmisen on kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, miten aikalaiset pitivät tarinoita sotaa ja suomalaisuutta realistisesti kuvaavina. Erityisesti runot, jotka käsittelevät toisaalta keskenkasvuisina henkensä uhraavia sotilaita, toisaalta vanhoja ruotumiehiä, jotka muistelevat "sotatemmellystä" innolla ja kaiholla, ovat riipaisevia. Tässä mielessä aika on yksinkertaisesti ajanut Vänrikki Stoolin tarinoiden ohi.

Kuitenkin Vänrikki Stoolin tarinat kuuluvat suomalaiseen vakiolukemistoon ihan jo sen takia, että sen historiallinen vaikutus ja sitkeästi elävä käsitys suomalaisesta itsepäisestä, yksinkertaisesta, mutta urheasta sotilaasta selittyvät pitkälti juuri Runebergista kumpuavasta kerrontaperinteestä.

Suomen sota on minulle 1900-luvun sotia vieraampi ajanjakso. Viime aikoina kiinnostukseni on kuitenkin alkanut herätä, varsinkin siksi, että olen huomannut asuvani ko. sodan taistelutantereilla. Jos siis joku osaa ehdottaa hyvää tutkimus (ja muutakin) kirjallisuutta aiheesta, otan vinkit kiitollisuudella vastaan.

Tähän päättyy siis tällä erää Amman katsaus 1800-luvun suomalaisiin klassikoihin. Kevättalven aikana näitä on tulossa vielä lisää, mutta seuraavaksi (onneksi) jotain ihan muuta!

Ai niin, meinasi ihan unohtua. 
   Hyvää ystävänpäivää, ihanat blogiystäväni!


torstai 10. helmikuuta 2011

Hella W

Nyt täytyy kehua aviomiestä. Hän kun aivan yllättäen ehdotti iltapäivällä, että lähtisin tänä iltana elokuviin tuulettamaan päätä. Oli katsonut minulle jo elokuvankin valmiiksi, Hella W:n. Ajatelkaa! Saa kadehtia aivan vapaasti! Saattoi ojassa olla kyllä omakin lehmä, ehkäpä taka-ajatuksena oli, että vaimo olisi tentti- ja hormonihöyryissään vähän vähemmän peräpäästään hellän nallen kaltainen elokuvaillan jälkeen. Ja oli varmasti oikeassa.

Koska minulta on joskus pyydetty blogiin myös elokuvia, ajattelin nyt nopsasti postata tästä, kun kerrankin pääsin suht tuoreen elokuvan katsastamaan. Sitä paitsi Hella Wuolijoki sopii hyvin tällä hetkellä yöpöytälukemistossani olevaan kirjaan, johon palaan, jahka saan sen luettua.

Hella Wuolijoki oli äärimmäisen kiinnostava ja ristiriitainen ihminen. Maan rikkaimpia naisia, asui kartanossa, mutta vakaumuksellinen sosialisti. Hänen epäiltiin vakoilevan vähän vaikka kenen laskuun, mutta loppujen lopuksi hänet pidätettiin jatkosodan aikana venäläisten kanssa vehkeilystä ja tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta. Sodan jälkeen hänet vapautettiin ja hänestä tuli kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja. Ehkä parhaiten hänet kuitenkin nykyään  muistetaan rakastettujen Niskavuori-näytelmien ansiosta, joita voidaan pitää melkoisina kansallisina monumentteina.

Elokuvan pääpaino on sotaa edeltävissä ajoissa ja toisaalta jatkosodassa. Punaisena lankana toimii Hannu-Pekka Björkmanin esittämän Valpon etsivän liki henkilökohtaiselta vaikuttava Wuolijoen jahtaaminen. Tiina Weckström esittää pääosaa uskottavasti ja erityisesti esille nousee Hellan tyttärenä Matleena Kuusiniemi, joka (ilmeisesti aiheetta) on kantanut omassa mielessäni ikuista Levottomat-leimaa.

Wuolijoen taustalla kattavan ja lopullisen vastauksen antaminen Wuolijoen elämänmittaiseen mysteeriin on ylipäänsä mahdotonta, eikä ohjaaja Juha Wuolijoki ole onneksi yrittänytkään sitä tehdä. Elokuva jättää lukijalle loppujen lopuksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta tässä tapauksessa se on pelkästään hyvä asia. Joskin monissa kritiikeissä elokuvaa on moitittu pinnallisuudesta ja sekavuudesta, mutta omasta mielestäni tietty sirpaleisuus sopi päänhenkilön ristiriitaisuuteen hyvin. Draamankaarellisesti oli varmasti järkevää lopettaa elokuva Wuolijoen vapautumiseen, mutta toisaalta merkittävä ajanjakso poliitikkona jäi elokuvassa kokonaan käsittelemättä.

Erkki Tuomiojan kirjoittama Häivähdys punaista on ollut lukulistallani jo iät ja ajat ja nyt se kyllä nousi kiireellisyysjärjestyksessä aimo harppauksen korkeammalle, sen verran uteliaaksi olo jäi.

Jk. Yhtä asiaa tosin ihmettelen: miksi kaikkien kotimaisten historiallisten elokuvien musiikki on samasta tuubista puristettua mahtipontista pauhinaa? Aivan kuin olisin ollut katsomassa Timo Koivusalon Täällä Pohjan tähden alla uudestaan.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Karjalaisia tunnelmia

Terveisiä Bombalta Nurmeksesta! Ja tämä ei ole maksettu mainos! Teimme pikapyrähdyksen karjalaismaisemiin ja kylpylän riemuihin. Arki alkoi ahdistaa ja piti päästä jonnekin, mikä on riittävän lähellä 1-vuotiaan kanssa autoillessa. Bomba tuntui luontevalta paikalta myös alkuvuoden Kalevala- ja Kanteletar-rutistusten jälkeen. Mieleeni tuli myös, että kyseisten teosten lukeminen autenttisessa ympäristössä olisi saattanut olla ikimuistoinen elämys. Mutta onneksi sain Kantelettaren luettua jo viime viikolla ja soin itselleni parin päivän totaalisen lukuloman ja laatuaikaa perheen kanssa. Ja maisemanvaihdos olikin tarpeen. Aivan mahtavaa rentoutua Pielisen rannalla!

Sitten siitä Kantelettaresta... Minä vihaan sitä kirjaa. Siis apua, eihän niin saa sanoa tai kirjoittaa!!! Mutta anteeksi vain kaikki fanit, Kantelettaren lukeminen oli minulle yhtä tuskaa. Totta kai osansa oli varmasti sillä, että suomalaiskansallisten klassikkojen parissa on tullut vietettyä liki kaikki vapaa-aika jo kuukauden päivät. Ja syytä on sanoa, että arvostan todella paljon sitä, että Lönnrot ja kumppanit keräsivät kansanrunot talteen ja ne saatiin yksiin kansiin kiinnostuneiden saataville. Jos lukisin Kanteletarta historioitsijan, folkloristin tai uskontotieteilijän näkökulmasta, saattaisin jopa tuntea jonkinlaista kiinnostusta, onhan kyseessä melkoinen kansanperinnekokoelma. Mutta ihan tavislukijana (kirjallisuustieteilijän rooli ei oikein tunnu vielä luonnistuvan, kuten kuvasta näkyy) täytyy sanoa, että lukeminen oli enimmäkseen tylsää. Loppujen lopuksi Kantelettaren runoissa pyöritellään sanoja muutaman eri aihelman ympärillä - ja sitä jatkuu kolme ja puolisataa sivua. Perisuomalaiseen tapaan aiheita määrittelevät vielä työn raskaus, kuolema, kaipuu ja kaikenlainen yltiöpäinen melankolia. Suurin piirtein joka toinen aihepiiri (no vähän liioittelen) tuntui vielä päätyvän siihen, että mies silppusi syystä tai toisesta vaimonsa kiukuspäissään palasiksi. Ehkä lukukokemus olisi ollut jotenkin kepeämpi kesämökillä riippumatossa haavanlehtien havinassa, mutta keskellä pimeää ja paukkupakkasia tarvittiin melkoinen läjä Snickersejä ja suklaakaurakeksejä, jotta kirjan ääressä jaksoi pysyä.

Kanteletar jakaantuu kolmeen osaan. Kaikista mielenkiintoisempia runoja olivat esipuheen uudemmat runot (ei siis varsinaiset Kantelettaren runot), sieltä kun löytyi monia ihania ja tuttuja runoja kuten Tuoll' on mun kultani. Toisaalta kolmannen osan historialliset myytit kuten Elinan Surma tai Piispa Henrikin surma olivat kiinnostavia vuosikausien tauon jälkeen. Näiden väliin mahtuikin ensimmäisessä ja toisessa osassa paljon lukemisen tuskaa, mutta eiköhän se tullut jo kaikille selväksi.

Nyt sille voi jo nauraa, varsinkin kun on saanut lepuuttaa mieltään ja ihailla tällaisia rakennuksia. Miksi tehdään rumia kun voisi tehdä kauniitakin?


Jk. Pelastakaa nyt joku blogin taso ja kehukaa Kanteletarta ja sen hienouksia. Saatatte samalla pelastaa myös tenttini!

lauantai 5. helmikuuta 2011

Juhannusyö, Hanna ja Runeberg

Hyvää Runebergin päivää! Meillä ei syödä torttuja, eikä ole lipputankoakaan, joten juhlin ja liputan täällä blogissa. Kiilaan Kantelettaren ensi viikolle, sillä täytyyhän tänään tarjota Runebergia. Sitä on muuten luvassa lisää ensi viikollakin, mutta nyt pieni maistiainen Hannan muodossa.

Hanna on kolmiosainen runoelma, idyllieepos. Se kertoo juhannuksesta sisäsuomalaisessa maalaispappilassa ja nuoresta 17-vuotiaasta Hannasta, jota vanha ja rikas vallesmanni kosii. Lopulta Hanna kuitenkin löytää onnensa nuoren ja komean kesävieraan käsivarsilta.

Viisaat sanovat Hannan olevan heksametrimittainen teos. Aluksi runomitta tuntui kovin ontuvalta ja hassulta. Juuri sellaiselta, jonka voisi hyvin kuvitella viime vuosisadan nuorisoseurailtamiin lausuttavaksi liian kovaa, väräjävällä äänellä ja hikihelmet otsalla.

Huomio kannattaa kuitenkin kiinnittää mieluummin Runebergin maisemakuviin ja herkkään kuvaukseen kokemattoman Hannan heräävistä tunteista. Niissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta toisin oli 1830-luvulla. Hannan katsotaan olevan merkittävä esikuva myöhemmälle luonnon ja isänmaan kuvaukselle suomalaisessa kirjallisuudessa. Esikuva se on myös niille lukemattomille yöttömän yön rakkaustarinoille, joista olemme saaneet sittemmin lukea.

2000-luvun näkökulmasta Runebergin romanttinen kerronta on kovin viatonta ja idealistista, eikä siitä löydy sen kummemmin kirjallista kuin yhteiskunnallistakaan särmää. Mutta aikansa tuotteena ja esikuvana sitä on syytä kunnioittaa. Sitä paitsi, kyllä tarina herätti mukavan kaihoisan tunnelman, kaipuun valoisaan kesäyöhön ja kokon kuvajaiseen tyynellä järvellä.

Maistuu hyvältä näin lumisessa helmikuussa!

" Länteen vuorten taa meni päivä jo; lempeä on kuin morsian ehtoo sees. Sini-i'moill' ui rusopilvet maahan heijastain valoansa, ja leppeät tuulet niittyjen ylt' yhä tuo kukantuoksuja leikkiä lyöden.

Kerkein, liitävin askelin, kun ois lentimet olleet, järven rantaan nyt kuvatyyneen kulkivat nuoret."


Jk. Huomannette, että olen alkanut kaivella valokuva-arkistoani. Näistä vanhoista klassikoista on välillä hankalaa löytää kunnollisia kuvia. Toisaalta haluan kokeilla tällaista uutta juttua perinteisten kirjankansien rinnalla, sillä olen pitkään ihaillut monia hienoja, kauniisti kuvitettuja blogeja. 

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ite Amma atvaellen, sanan virkkoi, noin nimesi,

eli Amma esiintyy useassa persoonassa ja haastattelee itseään huomattuaan, että Kalevalasta voi kirjoittaa vain joko kliseisesti tai subjektiivisesti.

1. Ensikosketuksesi Kalevalaan?
Koulussa, ala-asteella. Aina Kalevalanpäivänä luettiin Kalevalasta ääneen pätkä. Aino-nimisenä vaaleatukkaisena tyttönä olisin toivonut, että se pätkä olisi joskus ollut joku muu kuin se, missä Joukahainen lupaa Ainon Väinämöiselle ja tämä hukuttautuu, koska ei halua mennä vanhalle ukolle. Ihmeteltävästi en ole traumatisoitunut, vaikka kyseisen päivän välituntivitsi oli sama aina yhdeksänteen luokkaan saakka. Itse asiassa tunnen Ainoon jonkinlaista yhteenkuuluvuutta.

2. Minkä version luit Kalevalasta?

Luin ihan perinteisen ja vanhan Kalevalan, joskin maustettuna Jukka Salmisen futuristisen omituisilla kuvilla. Tätä ennen olen lueskellut silloin tällöin vanhemmiltani löytyvää savonkielistä versiota, mikä tuntuu itselle kaikista omimmalta. Sanottakoon, että Kalevaloita löytyy jokaiselle jotakin: eri kielillä, murteilla, yleiskielisenä ja lyhennettynä. Anders Larssonin Laiskojen Kalevala houkutteli kirjakaupassa. 

3. Millainen lukuelämys sitten oli?

Yllättävän mukava. Tietysti runomittaan tottuminen otti aikansa. Minua helpotti, kun luin Kalevalaa aluksi ääneen. Oikeastaan Kalevalassa on yllättävänkin mukaansatempaava ja jännittävä juoni. Myöskään huumori ei ole tuntematonta. Keskivälillä tunsin puuduttavia hetkiä, kun juoni pysähtyi  Pohjolan häihin ja morsianta itketettiin lukemattomien runojen voimin. Silloin ajatukset harhailivat pahasti. Jokin kosminen järjestys kostaa minulle nyt Kanteletarta lukiessani, sillä samaiset runot löytyvät myös sieltä - ja tietysti vielä lukuisina variaatioina.

4. Mikä Kalevalasta tekee mielestäsi erityisen?

En ole mikään eeposasiantuntija, mutta Kalevala tuntui mukavan perussuomalaiselta. Kaikelle tekemiselle annettiin joku järkevä selitys, kukaan ei tehnyt mitään turhaan. Kaikkeen myös suhtauduttiin pragmaattisesti, myös uskontoon ja kuolemaan.  Ja onhan koko Kalevalan henkilögalleria varsin demokraattinen verrattuna moneen muuhun tarustoon: Väinämöinen ja Ilmarinen eivät ehkä ole ihan perusjamppoja, mutta eivät kyllä kuninkaita tai jumaliakaan.

5. Kuka henkilöistä muodostui sinulle läheisimmäksi?

Päähenkilöihin oli kyllä aika vaikea samaistua. Nuorena äitinä tunsin syvää sympatiaa Lemminkäisen äitiä kohtaan. Hän rakasti poikaansa pyyteettömästi ja yritti varoittaa vaaroista, hakipa Tuonelan virrastakin, mutta aina poika hankkiutui uudelleen ongelmiin. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, tunnen Ainoon kohtalonyhteyttä ihan muuten vaan.


6. Voitko suositella Kalevalaa vilpittömästi?

Kyllä se kannattaa lukea. Ei se herättänyt minussa mitään suuria tunteita tai lukuelämystä. Enemmän ehkä kohteliasta uteliaisuutta. Ainakaan minulle Kalevala ei ole sellainen kirja, johon tartutaan silloin kun halutaan rentoutua hyvän kirjallisuuden parissa. Mutta ei se toisaalta ole niin vaikealukuinenkaan, etteikö jokainen suomalainen (ja ulkomaalainenkin) voisi itseään sivistää sen lukemalla. Ja kuten kohdassa 2 tuli mainittua, vaihtoehtoja riittää!

7. Muita erityishuomioita?

Lukion äidinkielentunneilla puhuttiin siitä, että nykysuomikin on järjestään kalevalaisen runomitan läpäisemää. Jotenkin ottoautomaatin komennotkin pohjautuivat siihen (ehkä, onko kukaan muu kuullut tällaisesta?). Siitä huolimatta minulle tuli yllätyksenä, että niin monet nykyäänkin toistuvassa käytössä olevat sanonnat ovat lähtöisin Kalevalasta: "kallella kypärin", "soitellen sotaan", "venille venosen mieli", kaikki ovat kalevalaisia ilmauksia. Taidamme todellakin olla Väinämöisen poikia ja tyttäriä kaikki!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...