Järnefelt: Isänmaa (kuukauden yllättäjä)

Minä olin niin nuori ja kiihkeä,
miten saattaa kaivatakaan
se nuoruus, jolla on nälkä
ja turmelus suonissaan.
Ja punaiset lyhdyt loisti
ja viulut ja saksofonit soi,
bulevardien liekkimerta
kadun asfalttipinta joi.


Minä tuijotin yöhön räikeään
käsin, kasvoin palavin.
Yön hurma sai minut vapisemaan
niin että huohotin.
Kadun liekkimeressä loisti
pedonsilmät autojen,
minä olin niin kipeän nuori
ja yksinäinen.


Minä itkin joskus salaa,
kuten nuoruus itkeä voi,
kun punaiset lyhdyt loisti,
ja viulut ja saksofonit soi.
Yön suurissa tanssisaleissa
hien tuoksu ja puuterin
oli sairaan kiihkeä niinkuin
minun sielunikin.


Minä olin niin nuori ja kiihkeä
ja kuumasilmäinen.
Bulevardeilla kiilsivät katseet
silmien maalattujen.
Kipein, ihanin nuoruuteni,
- niin katkerana nään -
miten hukkui se pimeän hotellin
porraskäytävään.

- Mika Waltari -
Pakko myöntää, etten tarttunut Arvid Järnefeltin Isänmaahan riemusta kiljuen. Odotin taas yhtä sopivasti tragiikkaa ja yhteiskunnallista analyysia sisältävää maalaisromanttista kyläyhteisön kuvausta. Yllätyin ehdottoman positiivisesti.

Isänmaa on kehityskertomus, joka kertoo Heikki Vuorelan tarinan. Heikki on talollisen poika, tuleva tilanomistaja, joka kuitenkin lähetetään Helsinkiin kouluun. Ylioppilaitten riennot ja kansallinen herätys vievät kiihkeää miestä mukanaan, eikä laimea ja yksitoikkoinen maanviljelijäelämä kaukana kaikesta tunnu ollenkaan houkuttelevalta. Heikki käy kokeilemassa nuoren isännän hommia kotonaan, mutta lopulta suuren maailman kutsu käy liian voimakkaaksi ja mies palaa kaupunkiin. Järnefelt kuvaa tarkasti, kuinka Heikki tuntee itsensä vieraaksi niin maalla kuin kaupungissa. Hänessä elää kaksi eri puolta: maalaispoika ja kaupunkilaismaisteri, eikä hän oikein istu kumpaankaan rooliin. Lukija seuraa, kuinka Heikki pikku hiljaa kovettaa itsensä, herkeää "kaupunkilaiseksi" ja luopuu yksi kerrallaan hänelle ennen niin tärkeistä asioista. Heikistä tulee kyyninen ja kylmä, koska hän huomaa sellaisten ihmisten pärjäävän kaikista parhaiten.
Järnefeltin luoma henkilökuva on upea. Heikki Vuorelan hahmo on kaikkea sitä, mitä romaanihenkilön kuuluukin olla: koskettava, inhimillinen, helposti samaistuttava, uskomattoman naiivi ja ärsyttävä.

Kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta minun oli helppo samaistua Heikkiin. Maalaistyttönä kaupungissa tulin opiskeluaikoina pohtineeksi monia samantapaisia asioita kuin Heikkikin. Oikeastaan oli varsin yllättävää, että tietty maaseutu-kaupunki-, urbaani-agraari- ja pohjoinen-etelä-vastakkainasettelu, mitä Järnefelt kuvaa 1800-luvun lopussa, on olemassa yhä tänäkin päivänä: väki maalta katoaa koulutuksen myötä kaupunkeihin ja maaseutu-Suomen todellisuus ja näkemykset ovat hyvin kaukana ruuhka-Suomen vastaavista.

En ole vielä maininnut sanallakaan Järnefeltin syvää filosofista ja aatehistoriallista otetta. Niin Snellmanin isänmaallinen agenda kuin Tolstoin ajatukset ovat teoksessa vahvasti läsnä. Tuntuukin, että tätä teosta on aivan mahdotonta kattavasti kuvata, niin paljon siitä löytyy ulottuvuuksia.  Siksipä suosittelen sitä aivan jokaiselle omakohtaisesti luettavaksi ja koettavaksi. Itse en kuitenkaan nostaisi romaania luokkaan "maailmanimullistava", mutta ehdottomiin suomalaisiin suosikkiklassikkoihini se ampaisee vakuuttavasti.

Eino Leino sen on niin hyvin sanonut:
"Koko maan, koko aikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille yhdellä yrittämällä... Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt... Se on yhä edelleenkin meidän paras kulttuuriromaanimme, pään ja sydämen kulttuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä."

                         Waltari kirjoitti jotakin Heikki Vuorelan sielunmaisemaan sopivaa ja niin kaunista...

Kommentit

  1. Olipa mukava kuulla tuo laulu pitkästä aikaa!

    Järnefelttiä en ole lukenut, mutta tutulta kuullosti tuo positiivinen yllätys.

    Klassikkokirjoista nousee monesti alkuun juuri tuollainen pölyttynyt ja kulunut fiilis, mutta yleensä vaiva palkitaan, harvoin se maine turhasta on syntynyt.

    VastaaPoista
  2. Minä rakastuin myös tähän kirjaan aikanaan kun luin sen. Hyllyssä on lisääkin Järmefeltiä, mutta kun saisi vaan tartutuksi... Kiitos muistutuksesta!

    VastaaPoista
  3. On hirveän kauan aikaa siitä, kun luin tämän. Innostuin Järnefeltistä opiskeluaikanani 90-luvun puolivälissä. Luin tämän silloin nimenomaan Heikki Vuorelan tarinanan ja kehityskertomuksena, mutta olin ehkä liian nuori tai liian ahne lukija pohtiakseni aatehistoriallista otetta. Aikakausi kyllä jäi mieleeni ja pidin kirjasta. Nyt luettuani sinun tekstisi, ajattelen että voisi olla uusintalukemisen paikka.

    VastaaPoista
  4. Minäkin luin tämän vähän aikaa sitten kirjallisuuden opintoja varten. Valitsin sen yhdeksi kolmesta teoksesta, joista kirjoitin kurssin päätteeksi esseen. Ja minulle tämä oli niistä selvästi huonoin. Yksi kirjoista oli Pakkalan Vaaralla, mutten edes muista, mikä se kolmas oli... No, mutta silti. Eihän tämä missään nimessä huono ollut minunkaan mielestäni, mutta kun niin usein olen ihastunut ikihyviksi tuon aikakauden kotimaiseen kirjallisuuteen, niin tämä jätti siihen verrattuna vähän kylmäksi.

    Oli tosi kiva lukea sinun mielipiteesi, kun näistä vanhoista teoksista on vähemmän keskustelua liikkeellä!

    VastaaPoista
  5. Erja, oikeastaan etsin alun perin Vesa-Matti Loirin versiota, olen niin tietämätön, etten edes tiennyt, että tämä on alun perin Pettersonin (!). Mutta niin hyvä kuin Loiri onkin, tämä iski minuun kyllä heti. Mahtava kappale, mahtavat sanat, mahtava tulkinta!

    Ihan totta, usein vaiva palkitsee, tosin nyt meneillään olevasta Sillanpäästä en ole ihan varma :/

    Hanna M., ole hyvä! Minuakin kyllä kiinnostaa myös muu Järnefeltin tuotanto, nyt kun pää on niin onnistuneesti avattu. Mikäli ehdit ennen minua, annahan vinkkejä blogissasi!

    Katja, kyllä varmaan uudella lukukerralla nousee aivan erilaisia tulkintoja, kun oma ikä ja kokemuksetkin ovat erilaisia.Paljonhan lukukokemus pohjautuu nimenomaan siihen, millaiseen saumaan se sattuu ja millaisiin asioihin assosioituu.

    Karoliina, ai, en tiennytkään, että olet tehnyt kirjallisuuden opintoja (tai sitten tiesin, mutta unohdin. Sitä sattuu aika usein). Pakkalaa en ole vielä lukenutkaan. Minulla kokemukseen varmasti vaikutti paljolti se, että odotin jotakin Sillaanpään tyyppistä ja sainkin jotain ihan muuta. Eli positiivinen yllätys takasi jo paljon!

    Minustakin on kiva tuoda vanhoja kirjoja esille ja ilahduttavan moni tähän on kommentoinutkin. Usein vanhat klassikot eivät joko kovin montaa kiinnosta/ tai sitten niitä ei ole luettu, jolloin on paha mitään kommentoidakaan.

    VastaaPoista
  6. Olen lukenut avoimessa kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot vuosina, ööö, 2008-2010? Tai jotain. :) Olisi ihan kiva joskus jatkaakin.

    VastaaPoista
  7. Voi, löysin tämän vasta nyt. Linkitän heti, kun ehdin! Olet ihanan innostunut!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti