Puuh (eli turnausväsymystä, puuttuva runogeeni ja jopa jotain Kanervalasta)

Taannoisessa blogikeskustelussa selvisi, että arvostamme blogin positiivisuutta. Onneksi totesimme myös, että joskus saa kenkuttaa. Hyvä niin, sillä täällä on nyt turnausväsymystä liikkeellä. Nummisuutarit, Kullervo, Kanervala ja Seitsemän veljestä viikossa (no okei, 7V on vielä kesken) +  kirjallisuustieteen viikonloppuluennot tuntuvat vaativan veronsa. Sanonpa siis vielä puuuuuuuuh ja lupaan itselleni myöstyttää klassikkotenttiäni kuukaudella, jotten ihan näänny.

Vaikka vaikutan hieman elähtäneeltä, tuntuu blogin pariin palaaminen sitäkin mukavammalta. Tiukoissa paikoissa opiskelu-urakkaa helpottaa kummasti, kun voi miettiä, miten kerron teille tästä ja tästä asiasta. Niin kuin perjantai-iltana luennoilla kun väsytti raa'asti ja paraikaa käsittelemämme teoria oli mielestäni sieltä ja syvältä. Mutta kuinka monta loisteliasta blogifilosofia-keskusteluaihetta keksinkään! Kirjallisuusopinnot siis inspiroivat blogia ja blogi taas opintoja ja minä seuraan ideapalloa katseellani kuin tennisottelussa:)

Sitten minun pitäisi kertoa teille jotakin Kiven Kanervalasta (1866), miehen ainoasta virallisesta runokokoelmasta. Se ei ole kyllä yhtä pelottavaa kuin tenttiä samainen opus. Täten olen nimittäin antanut itselleni diagnoosin ja se on puuttuva runogeeni ja runorytmitajun alikehittyneisyys. Olen jo monta kertaa maininnut täälläkin, että en vain tajua runoutta. Viime talvena teimme tekstianalyysikurssilla runoanalyysejä ja hetkeksi jo melkein innostuin: kunnes tajusin, ettei minusta kertakaikkiaan ole viettämään montaa tuntia yhtä ja samaa runoa pureskellen ja analysoiden, nyansseja etsien. Toiset ovat kärsivällisiä, mutta minä en: en harjoittele maratonia varten, en nyplää pitsejä, en ratkaise sudokuja ja kyllä! en analysoi runoja! Mutta nyt olen valmis myöntämään, ettei se johdu pelkästä kärsimättömyydestä vaan ilmeisestä kognitiivisesta viasta.

Minä pidän Kiven runoista. Pidän niiden luontokuvista, siitä, kuinka lukija voi lukea yksilön tunteita, elämän tapahtumia ja enteitä metsän huminasta, taivaan väreilystä, tähtitaivaasta. Kuinka Kiven mukaan suomalainen talonpoika tai -tyttö on kaikista omimmillaan luontoäidin syleilyssä, naavavuoteella ja kontion kanssa painiessa. Pidän jopa sentimentaalisuudesta, alakuloisuudesta, traagisuudesta ja romanttisuudestakin. Liikutun kuoleman kuvauksesta, äidin ja lapsen rakkaudesta, nuoren lemmen jännityksestä. Näen tämän kaiken ja kuitenkin sanat, rivit ja säkeet pomppivat silmissäni ja mielessäni sekavana ryöppynä. Vasta viimeisessä runossa alan päästä juoneen mukaan, sillä tokihan loilotan lukiessani mukana: "Terve metsä, terve vuori...!" Siitä huolimatta en kykene samalla tavalla pysähtymään tekstin äärelle, kuten vaikkapa Seitsemää veljestä lukiessa. Siinä hetkessä, missä pitäisi osata pitää tauko ja maistella, minä vetelen jo uutta kauhallista suuhun.

Sen takia en halua sanoa tämän enempää Kanervalasta, koska en tekisi sille varmastikaan oikeutta. Paitsi sen sanon, että tutustukaa, ellette ole sitä aiemmin tehneet. Haluaisin mielelläni esittää viiltävän analyysin, ehkä jopa osaisinkin sanoa jotain siitä suomalaisuuden maisemasta, minkä Kivi runoillaan maalaa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että silloin tyytyisin pintaan ja unohtaisin itse runon. Sen, mikä lyriikasta tekee niin hienoa niille, jotka siitä jotain ymmärtävät.

Kommentit

  1. Muistutuksena itselle ja muille: Jos kiinnostus Kiven teksteihin herää kaukana kirjahyllystä, Gutenberg.org tarjoaa kohtuullisen määrän digitaalisena tekstinä. Jopa runoja, mutta ei Kanervalaa.

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa tämä Aleksis Kivi -postauksesi. Itse olen väsynyt yleensä jo Seitsemän veljeksen kohdalla. Runot ovatkin ehkä mukavampaa luettavaa.

    Runoanalyysit tuntuivat analyysikursseilla puisevilta ja pitkiltä, mutta nyt huomaan, että itse käytän mieluusti runoja tunneillani. Niitä kun voi lukea, kuunnella ja analysoida vain jostain tietystä näkökulmasta.

    VastaaPoista
  3. "Viiltävä analyysi"... Amma, ei saa naurattaa, kun alkaa heti yskittää. :)

    Olen kuule nauttinut joka sanasta näiden kirjallisuushistoriaan paneutuvien tekstiesi äärellä. Tuttuja tekstejä, tuttu puuuuhkin. Runojen lukeminen menee minullakin helposti hotkimiseksi, en jaksa keskittyä ja hinkata joka sanaa ennen kuin tajuan kokonaisuuden, mutta Kiveä voikin lukea aika lailla eläytyen ja iloiten.

    Ja tuo Kullervo-juttu!!! Nauroin hiljaa etten yskisi. Onnea matkaan. Selviäisit kyllä tentistä nyt jo, suotta siirrät sitä eteenpäin.

    VastaaPoista
  4. Kaisa, kiitos loistavasta vinkistä!

    Mari A, minustakin on mahtavaa kirjoittaa teille Kiven teoksista. Motivoituminen lukemiseen (vaikka Kivi on minulle ollutkin positiivinen yllätys), olisi miljoona kertaa vaikeampaa ilman blogia!

    Oli oikeasti hieno tunne, kun oli lukenut ja lukenut jotakin runoa ja sitten keksi siitä jonkin aivan uuden ulottuvuuden, mutta kuten sanottu, not my thing! Opetuksessa runoja voisi tosiaan lisätä, itse olen käyttänyt musiikkilyriikoita, mutta miksei runoja muutenkin!

    Hauskaa Ilse, että sinulla on hauskaa :) Yskiminen ja sairastelu ylipäänsä ei sitten olekaan hauskaa:/ Toivottavasti teillä parannutaan pian! Meillä on sitten runojen lukemisessa sama vika, puuttuukohan sinultakin runogeeni :D (en kyllä usko)? Kiitos tsemppauksesta, uskoisin läpäiseväni tentin Kiven osalta, mutta minulla onkin vielä lukematta Kalevala, Kanteletar ja Vänrikki Stoolin tarinat... :/ Minulla oli kunnianhimoinen suunnitelma tenttiä nämä kaikki helmikuun puolivälissä, mutta nyt on kyllä pakko tuulettaa päätä hetken aikaa!

    VastaaPoista
  5. Kivihän vaikuttaa ihan luontoeroottiselta runoilijalta!

    Odotan tänään kirjastosta jälleen parin runoilijan teosta...

    VastaaPoista
  6. Leena, menit juuri alueelle, josta minulla ei ole mitään käsitystä. Mutta olen iloinen, jos onnistuin välittämään sinulle luontoeroottisen tunnelman - mitä se sitten pitääkään sisällään :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti