lauantai 27. marraskuuta 2010

Elisabeth Bennet vetää zombeja lättyyn

En tiedä, voiko tuon otsikon jälkeen enää pelastaa blogikirjoitusta, mutta yritän kuitenkin.

En ole sitten tippaakaan zombi-ihminen (enkä edes sellaisten fani, heh), mutta Jane Austen-fani olen, joten kun näin tämän kannen
 oli kirjaan pakko tarttua. Ihan vain ihmiselle luontaisesta perusuteliaisuudesta: mitä? miten? MIKSI?

Miksi ei. Seth Graham-Smithin uusintaversio rakastetusta klassikosta toimii yllättävän hyvin, varsinkin kun kirjailija pienen alkusievistelyn jälkeen uskaltaa päästää mielikuvituksen lentoon ja laittaa kunnolla rytinäksi. Graham-Smith mässää aivoilla ja lihankappaleilla, tekee Elisabethistä raivokkaan ja vihollisen verta juovan itämaisen soturin sekä kostaa armottomasti niille ilkimyksille, jotka Austen päästää lempeän ironisesti luikahtamaan veräjästä.

Ja uskokaa tai älkää, tämä kaikki vaikuttaa ihan uskottavalta. Itse asiassa zombisodan tuominen Austenin maailmaan on aika nerokas oivallus, sillä Austenin kirjoissa parhaillaan käynnissä oleva sota on silmiinpistävän näkymätön ja esiintyy lähinnä pelkkinä viitteinä upseerien tuodessa lisäjännitystä seuraelämään. Graham-Smithin versiossa sota kirjaimellisesti tunkeutuu ovista ja ikkunoista ja onneksi kirjailija ei edes yritä selittää sitä mitenkään järkevästi. Eikä tällaista kirjaa toki kannata kovin kireän nutturan kanssa ruveta lukemaankaan.

Graham-Smith myös tekee palveluksen Austenin lukijoille pysähtymällä alkuperäistä pitemmäksi aikaa niihin kohtiin, jotka ovat kiehtoneet lukijoiden mielikuvitusta vuosisatojen ajan. Kirjailijan tarjoamat selitykset asioille solahtavat yllättävän hyvin paikoilleen. Väkivallalla mässäilystä huolimatta sijansa on myös romantiikalle ja rakkaudelle, eikä juoni päähenkilöiden osalta juuri eroakaan alkuperäisestä. Sen sijaan muutamat tutut sivuhenkilöt saavat kohtaloonsa aivan uudenlaisia käänteitä, mikä on tässä tapauksessa vain hyvä asia.

Jos siis tunnet vetoa sekä Jane Austeniin että zombeihin, ihastunet kirjaan. Uskallan suositella kirjaa muillekin, jotka vain kestävät irtonaiset ruumiinjäsenet ja sen, että klassikkoa mennään näin ronkkimaan. Tuskin tulen kuitenkaan palaamaan tähän uudestaan - vanhassa vara parempi!

lauantai 20. marraskuuta 2010

KÄYTÄNNÖN BLOGIFILOSOFIAA 4: Onko kritiikillä tulevaisuutta?

Kritiikki on kuuma peruna.

Eilisessä Stradassa käsiteltiin kulttuurikritiikin tulevaisuutta. Kritiikin määrä mediassa pienenee jatkuvasti. Kuten kulttuuritoimittaja Saska Saarikoski ohjelmassa sanoo, kritiikki on kallista: viisisataasivuista kirjaa ei lueta ja arvostella parissa tunnissa. Entä onko kulttuurin viihteellistymisellä vaikutusta kritiikin sukupuutossa?

Mutta onko kritiikki katoava luonnonvara vai ainoastaan muutoksen pyörteissä? Blogit otettiin ohjelmassa esimerkkinä uudenlaisesta ja elinvoimaisesta (lue: talouden lakien ulottumissa olevasta?) kritiikistä. Blogeja edusti Lukupiiri-blogia pyörittävä Kirsi Piha.

Mitä mieltä te olette, onko perinteisellä kritiikillä ja ammattimaisilla kriitikoilla osaa tahi arpaa tulevaisuudessa? Ovatko blogit nettihöttönä kritiikin uhka vai pelastava tulevaisuus, vaiko jotakin aivan muuta?

Katso perjantainen Strada Yle Areenassa ja kerro mielipiteesi!

maanantai 15. marraskuuta 2010

Salakäytäviä

Hihii, olen puijannut teitä Rokuli-kuvalla sivupalkissa. Todellisuudessa Tervo on rokulilla sivulla 14 ja olen salaa lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä. Enhän minä malttanut odottaa, kun sain käsiini kirjan, josta puoli blogistaniaa (no okei, ainakin Ilse, mutta oli niitä muitakin) kohkaa.


Ei kohkaa suotta.

Harjukaupungin salakäytävät kertoo jyväskyläläisestä Olli Suomisesta, kirjakustantajasta ja kirkkovaltuutetusta. Kaikin puolin kelvollisesta miehestä siis. Jossakin vaiheessa kaikki alkaa kuitenkin mennä omituiseksi ja se tuntuu liittyvän Suomisen ensirakkauteen, Kerttu Karaan, joka on kirjoittanut maailmanlaajuisen menestysteoksen, Elokuvallisen elämänoppaan. Opas kertoo, miten ihmiset voivat tuoda merkitystä elämäänsä elokuvallistamalla sitä. Nyt Kara kirjoittaa kaupunkiopasta vanhasta kotikaupungistaan Jyväskylästä.

Ensisilmäyksellä tarina vaikuttaa yhtä kotoisalta (ainakin viisi vuotta Jyväskylässä asuneelle allekirjoittaneelle) kuin Ollin omakotitalo Mäki-Matissa. Mutta kuten talokin, alkaa tarinakin paljastua omituisen vinksahtaneeksi, jossa yksikään kulma ei ole suorassa. Tunnelma on hyvin maaginen, omituinen, unenomainen, oikeastaan todella davidlynchmainen, kiitos lukuisten lapsuuteen vievien takaumien ja Ollin mielikuvitusrikkaiden unijaksojen. Jääskeläinen vetää vääjäämättömästi lukijansa kylmään, kosteaan ja mullanmakuiseen salakäytävään, johon tekisi mieli unohtua kuuntelemaan merenneitojen laulua, mutta etäisesti tajuaa, että on vain jatkettava ryömimistä, mikäli haluaa takaisin pinnalle. Jääskeläinen tekee taidetta sateenvarjoista ja välineistää Facebookin hienosti trillerille.

Lopussa vinksahtanut maailma tuntuu suoristuvan, mutta Jääskeläinen on halunnut vielä pikkuisen lisätä vääntöä kirjoittamalla tarinaan kaksi erilaista loppua.

Yksi asia harmittaa. Oma elokuvallinen sivistykseni on olematon. Tarinasta olisi saanut varmasti vielä enemmän irti, jos olisi elokuvaharrastaja. Silti ajatus oman elämän elokuvallistamisesta on kiehtova ja jotenkin tuttu. Itse voisi toteuttaa sitä kirjojen osalta. Mikä minusta silloin tulisi, bookemaattinen?

Psst! Jyväskyläläisille tai muuten kaupunkiin tutustuneille kirja tarjoaa tietysti kiinnostavan näkökulman kaupunkiin. Kuten Kerttu Kara, myös Jääskeläinen onnistuu luomaan Jyväskylästä aidosti maagisen paikan. Ehkä M-hiukkasia on olemassa.

tiistai 9. marraskuuta 2010

"Saaketti, kurja koira!" ja muuta legendaarista

"Kulta, voisitteko te lähteä kahdestaan kauppaan, niin saan lukea rauhassa Tex Willerin loppuun?"

Tällaista keskustelua meillä käytiin eräänä päivänä ja kyllä, kyseisen repliikin esitin minä. Miehet lähtivät kauppaan ja minä toden totta jäin sohvalle lukemaan Tex Willeriä. Rakas parempi puoliskoni kuitenkin tiesi, etten suinkaan tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaan otsa ankaran akateemisesti rypyssä.

Täytyy sanoa, että omituiseksi on mennyt opiskelu nykyään. Vanhat yliopistomiehet pyörinevät haudoissaan. Mutta mitä me siitä!


En ole eläissäni raottanut ainoatakaan Tex Willeriä, mutta kiitos veljeni sivistyspyrkimysten, meiltä löytyi kaksikin pokkariversiota, joista tyttömäisesti valitsin ohuemman, Konfederaattien kullan. Sitä paitsi konfederaation sotilaiden kapinahankkeesta ja Ku Klux Klanista kertova tarina herätti historiaminässäni kohteliasta kiinnostusta.

Mitä tästä nyt sitten sanoisin? Tarina oli ihan ok. Kuvitus oli hienoa, tosin enemmän Aku Ankka -koulukunnan naisena minulle aluksi turhan tummaa, tarkkaa ja realistista. Mutta alkuunpäästyäni pidin siitä kovasti. Olen juuri lukenut sarjakuvan teoriaa ja oppinut, ettei sarjakuvaa pidä arvostella kuvataiteiden (en kyllä osaisikaan) tai kirjallisuuden kriteereillä. En siis lue alkeellista ja naurettavaa dialogia kovin suureksi miinukseksi. Sitä paitsi vika lienee enemmän siinä, että minulta puuttuu Y-kromosomi.

Itse asiassa monet lapsena seuraamani poikien pyssyleikit järjettömine repliikkeineen alkoivat hitaasti avautua. "Kurja koira!, " Sadan kyyn sikiö" tai "Kirottu rakki" ovatkin opittua seikkailusarjakuvasanastoa, eivät osoitus pikkupoikien vajaamielisyydestä. Hyvä, että tämä selvisi, olenhan nyt pojan äiti itsekin.

Ja kun alkusievistelyltä selvisi, olihan se aika viihdyttää. Naurettavaa ja miehisen pullistelevaa, kyllä. Mutta ihan viihdyttävää.
 

torstai 4. marraskuuta 2010

Hyvästi Eeva!

Olen aiemminkin maininnut ihastukseni Mary Marckin tyttökirjoihin, jossa kaikki on niin ihastuttavaa, intressanttia ja hurmaavaa. Hankin jo jokin aika sitten Eevan luokka -sarjan kaksi viimeistä osaa divarista, mutta vasta nyt selvisin lukemaan sarjan päättävän Hyvästi Eeva -kirjan.


Nyt Eeva, Hertta ja muu luokka ovat jo 18-vuotiaita ylioppilaita ja miettivät kuumeisesti, mitä tehdä isona. Vaihtelua tuttuun ja kodikkaaseen Helsinkiin tuovat Lontoo ja Pariisi, jonne Eeva ja Hertta pääsevät matkustamaan. Myös Ossi on Pariisissa opiskelemassa, mutta taidemaalarin urasta uneksiva Harri sen sijaan kohtaa aitoja vaikeuksia isänsä kuoleman jälkeen. Loppujen lopuksi kirjassa puhutaan enemmän siitä, mitä voisi tapahtua tulevaisuudessa kuin kuvataan oikeita tapahtumia.

Kuten sarjan aiemmissakin osissa, nuoret ovat liikuttavan lapsellisia ja pumpulissa kasvatettuja. Aiemmin se on herättänyt minussa lähinnä turvallisuudentunnetta, mutta nyt se aiheutti jo närkästystä. Tuntuu vaikealta kuvitella, että edes parempienkaan perheiden tytöt ovat olleet niin kokemattomia ja vakavia, että heidän mielenkiintonsa kohdistui lähinnä isänmaallisuuteen, sielunsa kehittämiseen ja hurmaavaksi ihmiseksi kasvamiseen. Vasta kirjan viime lehdillä Mary Marck antaa tyttöjen kohdata hieman romantiikkaa, sekin asiallisen "eikö meidän olisikin järkevää mennä naimisiin"- keskustelun muodossa.

Omat perisavolaiset esiäitini ovat tuossa iässä hoitaneet miehen, rivin lapsia, karjan ja talon. Nykyajan 10-vuotiaisiin pikkuaikuisiin en kirjan tyttöjä uskalla edes verrata.

Mutta toisaalta, onhan se hurmaavaa. Nykyään pitää olla tehokas ja osata tehdä ensimmäiset tulevaisuutta koskevat valinnat ala-asteella. Sitä ennen jo päiväkodissa kehityskeskustellaan siitä, pysyvätkö lapsukaiset yhteiskunnan määrittelemässä vauhdissa mukana. Eikö kaikilla olisi mukavampaa, jos vielä 18-vuotiaana tulevaisuudensuunnitelmat voisivat olla yhtä vähän hiottuja kuin Hertalla, joka suunnittelee elämänurakseen asumista autiolla saarella?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...