sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Baby Blues

Meillä opetellaan nukahtamaan päiväunille omaan sänkyyn - yksin. Älkää siis ihmetelkö, jos tekstini hieman poukkoilee ja ajatus katkeaa välillä. Se johtuu vain siitä, että käyn parin minuutin välein kertomassa naama punaisena sängyssään huutavalla pienokaiselleni, ettei hänellä ole mitään muuta hätää kuin hirveä väsymys ja kiukkukohtaus.


Kuinka sopivaa onkaan kirjoittaa samalla Baby Blues -sarjakuvasta jatkoksi edelliselle sarjakuvapostaukselleni. Kaikkihan varmaan tuntevat Baby Bluesin ainakin sanomalehdistä. Minullekin sarjakuva on tuttu jo vuosien takaa, mutta vasta NYT voin sanoa, että YMMÄRRÄN.

Lasta odottaessani siskoni antoi minulle neljä Baby Blues-albumia. Luin yhden ja hykertelin, mutta loput kolme jäivät lukemattomana hyllyyn. Viime viikolla tartuin niihin uudestaan, sillä tarvitsin esseeseen esimerkkejä erilaisista sarjakuvista. Olen nyt muutaman päivän lukenut, nauranut vedet silmissä, lukenut ja nauranut vielä lisää.

Kaikki Ullan, Paulin ja lasten Suvin ja Sakun (myöhemmin myös Sinin, mutta en ole ehtinyt sinne asti) perhe-elämässä tuntuu niin kovin tutulta. Kun itse elää vauva/taaperoarkea, on Ullan ja Paulin ristiriitaisiin tuntemuksiin enemmän kuin helppo samaistua. Asiat, jotka eivät välttämättä itsestä kello kolme yöllä tunnu erityisen huvittavilta, ovat yllättävän hulvattomia sarjakuvan sivuilta luettuna. Paitsi tunnistamisen tunnetta, sekoittuu nauruun varmasti yhtä paljon helpotusta. Enemmän kuin kerran mieleen välähtää rohkaiseva ajatus: "Jes, muillakin on siis tällaista!".


Kaikista suurimman papukaijamerkin sarjakuvan luojat Rick Kirkman ja Jerry Scott ansaitsevat kuitenkin siitä, ettei niin sarjakuvan kuin vanhemmuudenkin mystisin ja hienoin asia jää keneltäkään huomaamatta. Huolimatta kroonisesta univajeesta, jatkuvasti tulilinjalla olevista kodin tarve-esineistä, kakasta ja puklusta, kykenemättömyydestä järkevään keskusteluun ja naurettavasta vapaa-ajan määrästä - voisinko enää olla onnellisempi?

JK. Nukahtamisharjoittelu ja huuto jatkuvat edelleen kirjoitusta lopetellessa.

torstai 28. lokakuuta 2010

Hurahdus

Olen viime aikoina painiskellut motivaatio-ongelmien kanssa, mitä tulee - noh, vähän kaikkeen. Eikä kaikista vähiten kirjallisuusopintoihini. Onneksi päätin siirtyä epämukavuusalueelle ja tutustua sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan. Usein tulee, niin opinnoissa kuin vapaa-ajan lukemisessakin, pitäydyttyä vanhoissa tutuissa teemoissa. Mutta jos uskaltaa ottaa riskin ja astua johonkin erilaiseen, voi tosiaankin löytää kokonaisen uuden maailman.

Scott McCloudin Sarjakuva - näkymätön taide on loistava tietoteos. Ja mikä parasta, se on sarjakuva. Käsittääkseni teos ilmestyessään 90-luvun alussa oli melkoinen tapaus sarjakuvapiireissä, enkä kyllä ollenkaan sitä ihmettele. Sen verran koukuttavasti ja ajatuksia herättävästi McCloud perehdyttää lukijaansa sarjakuvan maailmaan. Eikä vain siihen. Kirjaa lukiessa koin useita ahaa-elämyksiä kirjallisuudesta, taiteesta, itsestäni ja maailmasta yleensäkin.

Toinen kirjan ansio on se, että sarjakuva sopii erinomaisesti tietoteokseen, ainakin näin taitavasti tehtynä.´Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa´ on kulunut fraasi, mutta niin totta. Ilmaisemalla asiat kuvina voidaan kiertää monta keinotekoista lauserakennetta ja sivistyssanaa. Ja lukijalle jää vaikuttava ymmärryksen elämys kun jokin asia valkenee sinänsä yksinkertaista ja kenties tekstitöntä ruutua tuijottamalla, ei puuduttavasti puhkiselitettynä. McCloudkin ihmettelee, miksi kuvat ovat hyväksyttyjä lapsille, mutta aikuiseksi tullessaan jokaisen pitäisi ymmärtää siirtyä pelkän tekstin lukemiseen. Samaa ihmettelen minäkin. Ihminen oppii helpommin kuvien avulla ja runsaasti kuvia sisältävää opukseen (tai sarjakuvaan, jos oikein hurjiksi heittäydytään) on helppo tarttua.

Lisää sarjakuvia oppi- ja tenttikirjoihin, sanon minä!

Ehkä tässä kirjassa nyt vain oli jotakin, jota minä tällä hetkellä satuin tarvitsemaan. Siitä huolimatta heittäydyn dramaattiseksi ja kehotan lukemaan tämän kirjan lupaamalla, ettet ole sen jälkeen entisesi.

JK. Sattuneesta syystä lähiaikoina on luvassa sarjakuva-aiheisia postauksia!

JJK. Kiitos edellisen postauksen kommenteista. Vinkeistä on pyritty ottamaan vaari ja palautetta ulkoasusta saa antaa edelleen. Sivut näyttävät nyt kutakuinkin toivotunlaiselta, mutta pientä fiksausta voi vielä tulla, kunhan näen, miten pohja toimii käytännössä.

JJJK. Niin ja tervetuloa uusille lukijoille! Ok, nyt lopetan!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Täällä tapahtuu nyt tämmöistä...

Ei siis kannata ihmetellä, jos blogi sattuu näyttäytymään lähitunteina ja/tai -vuorokausina kovinkin erikoiselta. Mielipiteensä saa myös ilmaista, jos alkaa näyttämään, että Amman mopo on karannut tyystin käsistä... mutta tämä on niin mukavaa!

Kannattaisi kyllä ehkä mieluummin lukea. Silloin voisin kertoa teille aivan kohta jotain sarjakuvista. Ja haluankin kertoa, en vain osaa. Siispä jatkan blogin metamorfoosia vielä hetkisen.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Victor Barsokevitsch

Perehdyin pitkästä aikaa paikallishistoriaan. Tarkalleen ottaen ensimmäistä kertaa valmistumisen jälkeen ja niin ikään ensimmäistä kertaa Kuopion seudulla asuessani. Korkea aika tutustua kotikulmien menneisyyteen siis!

Victor Barsokevitsch vaikutti Kuopiossa 1800-1900-lukujen taitteen molemmin puolin kaupungin merkittävimpänä valokuvaajana. Jäädessään eläkkeelle hän testamenttasi koko arkistonsa, noin 70 000 negatiivia, Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistykselle, mistä ne puolestaan päätyivät Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmiin. Valokuvakokoelma on mittavin tuolta ajalta säästynyt ja avaa näin ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkata aikansa elämänmenoon.

Löysin kirjastosta kaksi Barsokevitschin (siis oikeasti, voiko olla enää yhtään hankalampi nimi) valokuvakirjaa:
Victor Barsokevitsch valokuvia 1893–1927 ja Valokuvaaja Victor Barsokevitsch 1863–1933 kuvia vuosisadanvaihteen Kuopiosta. Näistä ensimmäinen sisältää "Barssin" tai hänen apulaistensa ottamia ateljeekuvia ja jälkimmäinen puolestaan, kuten nimestä voi päätellä, kuvia Kuopiosta ja sen lähiseudulta.

Vuosisadan vaihteen ateljeekuvat ovat hienoja ja jotenkin liikuttavia. Kaikesta näkee, että valokuvaushetki oli tärkeä ja kenties ainutlaatuinen elämässä. Hauskaa on myös kuvattavien pukeutuminen "rooleihin": kulkumiehellä on kuvassa tuohikontti, voimistelijalla voimisteluasu ja palovahdilla lyhty.

Vieläkin kiinnostavampia olivat ulkokuvat. Kerrottakoon, että rakastan rakennuksia. Käsitykseni onnistuneesta lomailusta sisältää tuntikaupalla päämäärätöntä vaeltelemista niskat notkolla vanhoja rakennuksia ihastellen, olivatpa ne sitten kuninkaallisia linnoja tai vanhoja satamamakasiineja. Sydäntä riipaisi katsella kuvista, kuinka monta kaunista vanhaa rakennusta on purettu uuden ajan ja käytännöllisyyden tieltä. Erityistä haikeutta herättivät ne vanhat rakennukset, joiden olemassaolon jopa minä muistan, mutta joiden paikalle on sittemmin noussut kalliita asuinkerrostaloja.


Huoh, se kiinteistöpolitiikasta, josta en edes mitään ymmärrä. Kunhan heittäydyn taas humanistiksi.

Mitä tulee Barsokevitschiin, miehen perintö elää Kuopiossa voimakkaana. Victor Barsokevitsch-seura tukee ja edistää itäsuomalaista valokuvakulttuuria ja Barsokevitschin ateljeen paikalla on VB-valokuvakeskus, jossa voi käydä ihailemassa korkeatasoisia valokuvanäyttelyitä. Molemmat kuvat on lainattu valokuvakeskuksen kotisivuilta. Ylemmässä on nuori Barsokevitsch ja jälkimmäisessä hänen ateljeensa, nykyinen valokuvakeskus.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Opettajien lapset ovat niitä pahimpia

Pienen pojan kasvattaminen on joskus haasteellista.

Jossakin vaiheessa äiti huomaa, ettei kaupoista löydy enää sopivia pupujussipotkuhousuja, vaan on tyydyttävä kaikenlaisiin öklöttäviin kaivinkoneisiin ja hämähäkkeihin.

Erilaisten ajoneuvojen pörinä (joko omin huulin tai lelujen paristojen tuotettamana) täyttää olohuoneen.

Nurkkiin alkaa kertyä epämääräistä roinaa, jossa lukee Salama McQueen.

Jotakin on tehtävä.

Lempilelukaupasta lähti jokin aika sitten mukaan pinkkiä ja kimaltelevaa. Ihan vaan kaiken poikamaisen vastapainoksi. Täytyyhän poikienkin oppia, että maailmassa on myös kauniita asioita ja herkkyyttä. Pikku koiran veneretki on Trace Moroneyn ja Egmont kustannuksen tarina pienen koiran ja hänen lelukissansa sadunomaisesta veneseikkailusta. Sen sisarkirja, Nallekarhun uniaika on meillä niin rakas ja puhkihalattu, että tiesin Pikku koirankin olevan vaativan yleisöni mieleen.

Sen sijaan Gina Philipsin ja Egmontin Mehiläinen ja perhonen vähän jännitti. Opettavaisen tarinan lisäksi (mihin mehiläiset ja perhoset tarvitsevat siitepölyä) kirjan kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevat rapisevat sivut vetosivat ainakin tähän aikuiseksi kasvaneeseen pikkuprinsessaan. Myöskään pieni miehenalkumme ei ole ylenkatsonut prameaa ulkoasua, vaan on tutkinut perhosten säihkyviä siipiä hartaasti.

Vaikka sukupuolineutraali kirjallisuuskokeiluni osoittautui menestykseksi, päristellään meillä edelleen vaikka vain pahvilaatikon kanssa. Nuken kanssa leikitään ainoastaan vetämällä sitä hiuksista ja hakkaamalla sen päätä lattiaan.

Poika mikä poika!

tiistai 12. lokakuuta 2010

Järjen ja tunteen tarinoita

Mihin tämä maailma on menossa, kun en tahdo selvitä bloggamaan, seuraamaan toisten blogeja tai edes lukemaan kirjoja?? Ehkäpä olen hetken huokaisuni aakkoshaasteen jälkeen ansainnut, mutta yritetään nyt palata ruotuun.

Susa oli taannoin vähän järkyttynyt siitä, että Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita oli jäänyt minulta lukematta. Koska kaipasin jotakin kevyttä ja nopeaa luettavaa, päätin tarttua Mustosiin rankan Özdamar-urakkani päätteeksi. Olen lukenut 90-luvulla ilmestyneen Koskivuori-sarjan pariinkin otteeseen ja pidän siitä kovasti. Tähän mennessä olen lukenut Järjen ja tunteen tarinoista kaksi ensimmäistä osaa, Nimettömät ja Mustasukkaiset.

Mustonen ei ole vaivautunut keksimään toimivaa pyörää uudelleen aloittaessaan uuden sarjansa. Minusta tuntui kiusalliselta, että sarjan perusidea oli sama: säätyläis- ja piikatytön yhteenkietoutunut tarina, jota molemmat kertovat vuorotellen. Ainoa ero Koskivuoreen on, että siinä kirjat kertovat eri sukupolvista, mutta papin tytär Annan ja piikatyttö Hilman elämää seurataan Järjen ja tunteen tarinoissa usean kirjan ajan.

Tutulta tuntui myös roolihenkilöiden sielunelämä. Anna on hyväkäytöksinen ja ujo siveyden sipuli, jonka hellimmät tunteet kohdistuvat isänmaahan, Hilma taas räväkkä ja rehti työihminen, joka on aikansa siveyskäsitysten valossa hieman löyhämoraalinen. Vaikka Mustonen onnistuu taitavana kirjailijana luomaan stereotyyppisiin hahmoihinsa runsaasti enemmän sävyjä, tuntuu tämäkin asetelma valitettavan tutulta.

Jos en olisi lukenut Koskivuori -sarjaa, arvioni olisi varmasti päällisin puolin ylistävä. Toki tarinaa leimaa lievä kiireen maku (oikeasti, jos Otavalla on pula oikolukijoista, jotka tarkistavat, ettei henkilöiden nimet vaihdu kesken tarinan, voin ottaa homman vastaan pientä korvausta vastaan!). Ensimmäisessä osassa (Nimettömät) Hilma ja Anna muuttavat Annan Augusta-tädin luokse Helsinkiin, Hilma piiaksi ja Anna opiskelemaan. Hilma tapaa unelmiensa miehen, mutta Anna joutuu pettymään rakkaudessa. Toisessa osassa (Mustasukkaiset) eletään sortokausien kiihkeää aikaa, Hilma elää huonossa avioliitossa ja maisteriksi valmistuva Anna haikailee varatun miehen puoleen. Rakkaussotkujen lisäksi naiset sotkeutuvat isänmaan nimissä laittomuuksiin ja joutuvat vaaraan.

Merkittävin anti Järjen ja tunteen tarinoissa (sama pätee myös Koskivuoreen) onkin mielestäni naisten nostaminen itsenäisiksi toimijoiksi. Työläisnainen ja nuori naimaton opettajatar oman elämänsä sankareina ja aktiivisina isänmaan puolustajina. Eipä se ole vieläkään kovin kulunut asetelma suomalaisessa kirjallisuudessa.




JK. Tiistai on meillä yleensä vähän ankea postipäivä, mutta tänään se oli kaikkea muuta! Kiitos ihanasta paketista Ilselle!

torstai 7. lokakuuta 2010

Esi-isiä ja -äitejä

Valkoinen kirahvi nosti jokin aika sitten esille Jouni Tikkasen jutun HS:ssa naiskirjailijoiden esikuvista. Sukupuolella oli jutussa merkittävä rooli. Käykääpä katsomassa Valkoisen kirahvin mietteet asiasta ja hänen hieno esikuvalistansa!

Minäkin päätin kantaa korteni kekoon. Seuraavassa omat kirjoittajaesikuvani. Jostakin syystä minullekin tuli ensin mieleen naisia, mutta löytyi joukkoon pari miestäkin!


Jane Austen: Tarvitseeko tätä edes perustella? Jane Austen on varmaan kaikkien kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneiden naisten esikuva. Mutta on Austenissa muutakin kuin hänen sukupuolensa. Austen tuuletti oman aikansa brittiyhteiskuntaa sellaisella terävyydellä ja riemulla, että samaan ei moni mies ole pystynyt!





Kaisa Ikola: Onko paikalla muita 90-luvun varhaisteinejä, jotka kasvoivat Kaisan Ikolan Hullun luokan mukana? Hullu luokka-sarja oli mielestäni hauskin ikinä. Olen lukenut pari kirjaa aikuisiälläkin, mutta täytyy sanoa, että lumous on osittain haihtunut (ihan hyvä, en ehkä enää kuulu aivan kohderyhmään). Siitä huolimatta Ikolan tilannekomiikan mestarillisuus on edelleen havaittavissa.





Leena Lehtolainen: Hullu luokka- sarjan jälkeen siirryin Maria Kallion maailmaan. Lehtolaisen teksti on ihailtavan sujuvaa ja helppoa. Eniten olen kuitenkin ammentanut kirjojen yhteiskunnallisesta otteesta. Lehtolainen osaa kertoa tärkeistä asioista ilman turhaa paatosta. Viihdyttämisen ja asioiden tiedostamisen ei tarvitse olla toisensa poissulkevia asioita.






Mikael Niemi: Tätä kirjoittaessani tajusin, että olen lukenut Niemeltä vain kaksi kirjaa: Populaarimusiikkia Vittulajänkältä ja Mies joka kuoli kuin lohi. Se on aivan liian vähän. Onneksi tajusin, että aakkoshaasteeni on ohi ja voin painella vaikka heti huomenna kirjastoon Niemi-metsälle. Niemi on tehnyt kerronnallaan lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti pidän siitä, kuinka hän yhdistelee kirjoihinsa lapsuudensa maisemia ja kokemuksia. Siinä on jotakin aitoa ja rehellistä.





Anni Polva: Polvan sankarittaret olivat kasvavalle naiselle oivallisia roolimalleja: rehtiä, työteliäitä, puolensa pitäviä ja sisukkaita. Teini-iässä kirjat kuitenkin tarjosivat ennen kaikkea ihania romanttisia seikkailuja. Nykyään arvostan Polvan kielenkäsittelytaidon, tarinan rytmityksen ja tilannekomiikan tajun korkealle. Kaiken tämän voisin muuten sanoa myös Hilja Valtosesta.







Antti Tuuri: Joillekin se on Aleksis Kivi, toisille Väinö Linna. Minun kansalliskirjailijani on ehdottomasti Antti Tuuri. Tuurin kiireettömässä ja leppoisassa kerronnassa on jotakin kertakaikkisen vastustamatonta. Pisteenä iin päälle Tuurin huumori on mustaa ja niin viistoa, ettei sitä äkkinäinen tahdo tasaisen tekstin seasta tunnistaa. Tuuri on tallentanut Pohjanmaa-sarjaansa merkittävän viipaleen suomalaisten historiaa.




Tällaisessa listauksessa on se huono puoli, että ennen kuin sen on ehtinyt saada edes valmiiksi, tekisi jo mieli aloittaa alusta. Mutta nämä ovat kiistämättä ensimmäiset kirjailijat, jotka tulivat mieleeni, joten niissä pysyn. Kyse on siis kirjailijoista, joiden vaikutteita tunnistan omassa kirjoittamisessa ja ehkä omassa minuudessanikin kaikista eniten. Kirjailijoiden Hall of Fame saattaisi olla hieman erilainen, mutta ei välttämättä paljon. Olisi tietysti komeaa, jos lista vilisisi pelkkiä nobelisteja. Mutta lukisiko tätä blogia kukaan, jos kirjoittaisin heidän laillaan?? Tavallisuus kunniaan!

Heitän haasteen eteenpäin, ketkä ovat Sinun kirjallisia esivanhempiasi?

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

ARVONNAN VOITTAJA!

Lämpimät kiitokset kaikki arvontaan osallistuneet: kommentoijat, lukijat ja linkittäjät!

Virallinen arvontakone on pyörähtänyt ja onnellinen voittaja on.....











(seuraa vihje...)













LUMIOMENA!



Paketillinen punaista ja pohjoista lähtee ihanalle Lumiomenalle (laitatko spostiin osoitteen, niin laitan puketin tulemaan pikapikaa!)


lauantai 2. lokakuuta 2010

Loppu - Slutet - The End - Jo olj' aekakkii!

Kolminkertainen eläköönhuuto! Sillekin, että äänestysaika on päättynyt, että aakkoshaaste on selätetty, mutta ennen kaikkea sille, että sain kuin sainkin luettua Emine Sevgi Özdamarin Elämä on karavaaniseraljin vihdoin ja viimein. Se oli ehdottomasti urakkani haasteellisin kirja, enkä olisi ikinä lukenut sitä loppuun, ellei olisi ollut niin kertakaikkisen noloa jättää haasteen viimeinen kirja kesken.



En osaa sanoa, oliko kirja huono vai olenko minä vain älyltäni liian keskinkertainen. Omituinen kirja ainakin oli ja päässäni soi lukiessani alati progressiivinen rock, sillä epäilen Özdamarin napsineen vähintään kärpässieniä kirjaa kirjoittaessaan. Tavallaan lukeminen oli aika viihdyttävääkin aluksi. Alkujärkytyksen jälkeen jouduin imaistuksi turkkilaisen pikkutytön psykedeeliseen elämään pikkuporvarillisessa perheessä ja lukaisin sata sivua yhdeltä istumalta. Mutta kuten ilmeisesti kaikelle tajuntaa laajentavalle on ominaista, oli seuraavana päivänä lumous kaikonnut tykkänään ja jäljelle jäi vain jyskyttävä päänsärky. Tai sitten Özdamarin kynä yksinkertaisesti tylsyi sadan ensimmäisen sivun jälkeen.

Faktaa ja ennen kaikkea fiktiota sekä turkkilaista kansantarustoa sekoittava pikkutytön kasvutarina oli pitkä ja raskas luettava. Tarinat olivat sinällään ihan hauskojakin, mutta läpeensä PI-PI-PI-aihepiiriin (Pieru-Pippeli-Kolmatta sanaa en mainitse, sillä tämä on säädyllinen kirjablogi) liittyviä. Koska leipätyöni on opettaa murrosikäisiä, en jaksaisi näin hoitovapaalla olla missään tekemisissä kyseisen ehtymättömän kerrontaperinteen kanssa.

Sinällään Özdamar kirjoittaa taitavasti ja sujuvasti. Mutta kun kirja on alusta loppuun yhtä samaa lukua ja täynnä lukemattomat kerrat Sitten-, Kerran-, Eräänä keväänä- jne. alkuisia lauseita, alkaa kokenuttakin lukijaa puuduttaa. Päähenkilöllä on myös mielenkiintoinen tapa rukoilla kaikkien tietämiensä kuolleiden puolesta joka ilta. Onneksi kirjassa kuolleet luetellaan "ainoastaan" parikymmentä kertaa. Kun joukkoon liittyi myös neljä miljoonaa sodassa kuollutta turkkilaista sotilasta, ei allekirjoittanutta oikeasti enää naurattanut, vaikka päähenkilö nukahtikin jo jossakin 160. kuolleen sotilaan tienoilla.

Oikeasti tämä kirja oli minusta aivan kamala. Mutta suosittelen lukemaan sen silti, ainakin, jos pieni elämän hankaloituminen ei haittaa. Vaikka itse en unenomaisesta ja sekavasta kerronnasta välittänytkään, kertoi Özdamar Turkin menneisyydestä, kulttuurista ja uskonnosta naisen näkökulmasta kiinnostavasti ja asiaan perehtyneemmälle antoisasti (uskoisin). Lisäksi annan ylimääräisen pisteen ylivoimaisesti epäloogisimmasta kirjanlopetusrepliikistä ikinä. Kun olin sitkeästi hampaita kirskutellen lukenut kirjan loppuun, toivoen, että lopussa saisin siitä palkinnon, laski Özdamar harkitusti housunsa kinttuihin ja pyllisti päin naamaa. Oli pakko nauraa. Kirjan loppu oli sellainen kuin koko kirjakin: ei päätä eikä häntää, vielä vähemmän järkeä, mutta se oli juuri sellainen, kuin Özdamar halusikin sen olevan.

JK. Julkistan arvonnan voittajan huomenna. Aakkoset ovat nyt päättyneet ja mietin suuntaa tulevalle. Olen kyllä melko varma, että seuraavat kirjat tulevat olemaan jotakin hyvin, hyvin kevyttä!

perjantai 1. lokakuuta 2010

Kirjaminä

Ennakkovaroitus! Arvonta-aika loppuu huomenna lauantaina kello 12! Tämä tarkoittaa sitä, että taidan vihoviimein päästä pois Ankaran polttavilta aroilta, jonne uskoin jo hetken jääväni ikuisiksi ajoiksi panttivangiksi. Kaikki kynnelle kykenevät, jotka eivät arvontaan ole vielä osallistuneet, vipinää töppösiin!

Ilse kehotti minua kertomaan itsestäni kirjahyllyni avulla. Täältäpä pesee!



1. Oletko mies vai nainen?
Luokan ikävin tyttö

2. Kuvaile itseäsi.
Pitkät hiukset

3.Mitä elämä sinulle merkitsee?
Tuhat loistavaa aurinkoa.

4. Kuinka voit?
Pilvien syleilyssä

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Isä Camillon kylä

6. Mihin haluaisit matkustaa
Safari

7. Kuvaile parasta ystävääsi
Uskollinen ystävänne

8. Mikä on lempivärisi
Punainen viiva

9. Millainen sää on nyt?
Sataa suolaista vettä

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Viimeinen kesäyö

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Nuoren opettajattaren varaventtiili

12. Millainen on parisuhteesi?
Päävoittona mies

13. Mitä pelkäät?
Suuri tyhjyys

14. Päivän mietelause.
Tämä hetki on meidän

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Hengitysharjoituksia

16. Miten haluaisit kuolla?
Tanssi yli hautojen.

Heitän viestikapulan eteenpäin Reeta Karoliinalle ja Valkoiselle kirahville!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...