lauantai 25. syyskuuta 2010

Käytännön blogifilosofiaa 3: Kirjabloggaajan tulevaisuus?


Amma on tällä viikolla valmistellut synttäreitä, opiskellut ja laiskotellut. Ei siis juurikaan lukenut. Joten Özdamarin karavaaniseralji kulkee aina vaan edelleen. Vielä on hyvää aikaa osallistua arvontaan linkkaamalla, kirjautumalla lukijaksi ja/tai kommentoimalle tänne!

Nyt onkin hyvä hetki aloittaa syksyn kolmas (ja näillä näkymin viimeinen) blogikeskustelu. Uusille lukijoille kerrottakoon, että vanhan blogin puolella kävimme keskustelua itse kunkin bloggauksen syistä ja pohdimme vähän muutenkin bloginpidon ihmeellisyyksiä. Viime aikoina olen miettinyt kirjablogien tulevaisuutta.

Muotiblogien puolellahan alkaa näkyä selvä ammattilaisuus. Suomessakin on jo bloggaajia, jotka ovat tehneet siitä itselleen ammatin. Vaate-, kosmetiikka- ym.ym. yritykset ovat huomanneet oivan markkinaraon ja näyttävät sponssaavan melko avokätisesti suosittuja blogeja. Onko tämä myös kirjablogien tulevaisuus? Pitäisikö olla?

Avain-kustantamo järjesti kirjabloggaajille tapaamisen. Itse en päässyt täältä periferiasta paikalle, mutta Jenni K-blogista kirjoitti tapaamisen nostamista fiiliksistä äskettäin. Keskustelua oli käyty muun muassa siitä, miksi kustantamot eivät ole hoksanneet lähettää arvostelukappaleita kirjablogin pitäjille ja kutsuneet bloggaajia julkistustilaisuuksiin.

Samaa olen miettinyt minäkin. Blogimaailma on tulossa rytinällä yleiseen tietoisuuteen. Kirjablogeilla alkaa olla melkoisen paljon mielipidevaltaa ja tiedän monien omankin blogini lukijoista hakevan nimenomaan kirjavinkkejä itselleen. Luulisi, ettei bisnesvainuisilla kustantamoilla olisi varaa jättää markkinointitilaisuutta käyttämättä!

Toisaalta olen luonteeltani sen verran änkyrähumanisti, että kaikkeen kaupalliseen pitää varmuuden vuoksi suhtautua varauksella. Olisiko hyvä, jos postilaatikkooni alkaisi tipahdella tasaiseen tahtiin arvostelukappaleita? Kirjahullu minäni tietysti kiljuisi riemusta (olen aikaisemminkin kirjoitellut täällä fiksaatiosta ilmaisiin kirjoihin)! Mutta väistämättä alkaa kuitenkin pohtia, vaikuttaisiko ilmaiskirjojen saaminen liikaa blogini sisältöön. Ensiksikin, olen tietoisesti erikoistunut klassikoihin ja vähän vanhempaan "underground"kirjallisuuteen, joten siirtyminen uutuuksien arviointiin muuttaisi blogini linjaa selvästi, mikä ei puolestaan olisi välttämättä kovin reilua nykyisiä lukijoita kohtaan. Toisaalta, en muista, että kovinkaan moni muotibloggaaja olisi haukkunut ilmaiseksi saamiaan meikkejä. Lähettäisivätkö kustantamot kirjoja samoilla perusteilla kuin ammattikriitikoille, puolueetonta ja perusteltua arviointia odotellen, vai kenties ilmaista mainostilaa ja suitsutusta kalastaen? Kirjabloggaajalla kun ei ole mielipiteittensä taustatukena instituutioita kuten kirjallisuuskriitikolla.

Blogger mainostaa käyttäjilleen mahdollisuutta mainostaa blogissaan ja sitä kautta (mikäli klikkauksia on tarpeeksi) tienata rahaa. En ole ainakaan huomannut (?), että yksikään seuraamistani kirjablogeista olisi vielä lähtenyt tähän (tosin minulla on yleensä ottaen mainossuodatin verkkokalvoillani). Olisiko kirjablogini uskottava vai säälittävä, jos ruutuun lävähtäisi jättikokoinen Juha Itkonen uutuuskirjansa kanssa?

Nyt on jälleen teidän vuoronne. Aukaiskaa sanainen arkkunne! Miten näette kirjablogien tulevaisuuden? Ovatko kirjabloggaajat sellainen asiantuntijayleisö, joille kustantamoiden pitäisi suoda entistä enemmän huomiota uutuuksiaan markkinoidessaan? Vai onko mielestäsi epäkaupallisuus ja tietty "harrastelijamaisuus" riippumattomuuden tae ja olennainen osa kirjablogeja? Millainen on kirjabloggaajan tulevaisuus?

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Herkkupala

Sain Anni.M:ltä Cherry on the Top -tunnustuksen, kiitos vielä siitä!

Tunnustuksen saajan tulee jakaa muille elämänsä merkityksellisin kuva.
Valinta oli helppo, joskin rikon nyt vähän omia sääntöjäni esittelemällä Poikastani täällä, mutta kuvasta ei kyllä enää tunnista ;)

Tämä kuva on otettu tasan vuosi sitten, eikä varmasti tarvitse sen enempää selityksiä.



Kuvan lisäksi täytyy kertoa kolme tärkeintä asiaa elämässään. Minulla ne ovat:
1) Perhe ja koti. Mies ja lapsi tietysti, mutta vanhemmat ja sisarukset lapsineen sekä mieheni perhe ovat minulle kaikki myös tärkeitä. Olen kotihiiri. Viihdyn kotona puuhastellen ja minulla on jatkuva pesänrakennus käynnissä.

2) Terveys. Kuulostaa kauhean kliseiseltä, mutta oma ja erityisesti läheisteni terveys on kullanarvoinen asia. Miellän terveyden laajemmin hyväksi oloksi. Elämästä ei tule mitään, jos ei ole hyvä olla itsensä kanssa.

3) Luova sisältö. Tämä liittyy edelliseen. Tarvitsen elämään jotakin henkistä askartelua, tällä hetkellä se on opiskelua, lukemista ja bloggaamista. Olen surkea käsitöissä, mutta ilman henkistä näpertelyä näivetyn.


Lähetän tämän tunnustuksen edelleen kauniiden kuvien(kin) ekspertille Lumiomenalle
sekä Mallalle, jonka blogista saan alati inspiraatiota ja hyvää mieltä!





maanantai 20. syyskuuta 2010

MIINA


Ä -kirjain osoittautui kaikista haasteellisimmaksi aakkosurakkani kirjaksi. Ja vielä niin hankalasti loppusuoralla! Kunnankirjastomme kertomakirjallisuushyllystä ei löytynyt yhtään ä-alkuista kirjailijaa ja tietokirjallisuuden puolella vaihtoehdot kiinnostivat suurin piirtein yhtä paljon kuin puoskarilla tehty juurihoito: Äijö, Toivo: Suomalaisyritys kansainvälistyy: strategiat, vaihtoehdot ja suunnitteluprosessi tai Äikäs, Petteri: Ralliautoilija Marcus Grönholm - kivinen tie maailmanmestariksi.

Ja nämä olivat siis riittävän kiinnostavia jäädäkseen mieleen.

Onneksi löytyi Miina. Tarkkaan ottaen huijaan nyt vähän. Miinan teksti on pastori Jaakko Heinimäen kynästä ja kuvat valokuvaaja Juha Metson ottamia. Mutta kirja löytyy kirjastosta koodilla 73.92 ÄKK - kelpaa minulle.

Olen ollut koko ikäni kiinnostunut Miina Äkkijyrkän tekemisistä. Olemme kotoisin naapuripitäjistä, mikä täällä päin tarkoittaa suunnilleen "saman kylän tyttöjä". Lisäksi olen ollut lapsuuteni ja nuoruuteni ajan tekemissä lehmien kanssa, joten arvostan Äkkijyrkän lehmätaidetta suuresti. Minusta on ällistyttävää kuinka tarkasti hän osaa kuvata eläimen pienen hetken ajan pysyvän asennon tai silmissä näkyvän pilkkeen maalauksiin ja veistoksiin. Uskon varauksetta, että Miina Äkkijyrkkä osaa lukea myös ihmisten kasvoista heidän ajatuksensa, kuten hän itse kirjassaan väittää.

Miina Äkkijyrkän veistoksia Hangon Kartanossa kesällä 2009. Kuva Amman.

Kirjassa Miina kertoo oman elämäntarinansa alkaen Iisalmen Lappetelän kylästä aina Helsinkiin Skatan tilalle ja Marimekon suunnitelijaksi asti vuonna 2009. Sen jälkeenhän Skatalla onkin tapahtunut vaikka mitä ja Äkkijyrkkä kyyttöineen on häädetty tilalta. Erittäin mielenkiintoinen on myös pikku-Riitan (Äkkijyrkkä on alkup. nimeltään Riitta Loiva) kalenteri vuodelta 1962. 60-luvun alun pienviljelijäelämä on kiinnostavaa luettavaa, samoin Riitan lakoniset huomautukset, jotka ovat jo ehtaa Miina Äkkijyrkkää.

Kuten omaelämäkerroissa yleensäkin, Miina Äkkijyrkkä kertoo elämänsä tapahtumista oman versionsa - ja se saattaa poiketa melkoisesti toisten muistikuvista. Kuten Äkkijyrkän tapoihin kuuluu, hän on suoraluontoinen, tunteellinen ja tuima kertoja. Tekstiä rytmittävät Äkkijyrkästä eri vuosikymmeninä otetut kuvat. Kuten Äkkijyrkkä yleensäkään, hänen kirjansa ei jätä varmasti ketään kylmäksi. Osa nauttii, osa suuttuu, osa ei vain ymmärrä. Jokaisella on kuitenkin mielipide hänestä ihmisenä.

Kirjan luettuani en voi olla miettimättä, että kyseessä on myös sukupuolikysymys. Äreä, suorapuheinen ja kiivas taiteilija ei ole suurikaan ihmetys, jos kyseessä on mies. Mutta että nainen? Jaakko Heinimäen tekstistä ja Juha Metson kuvista paljastuu komea ja karismaattinen nainen, ei hento ja hiljainen kuin barbinukke, vaan voimakas ja vähän pelottava.

Psst! Jos et ole vielä ilmoittautunut arvontaan, niin nyt on sen aika. Enää Ä jäljellä!

perjantai 17. syyskuuta 2010

Taidan olla rakastunut!


Nimittäin kirjaan. En muistanutkaan enää, miltä tuntuu kun pitelee käsissään Kirjaa. Joka on ulkoapäin kaunis kuin koru, sellainen, jonka voisi laittaa seinälle tai tehdä kansista käsilaukun. Ja jonka sisältö on puhdasta kultaa. Robert Åsbackan Urkujenrakentaja on Kirja.

Kirjan päähenkilö on liki kahdeksankymppinen erakoitunut leskimies Thomasson. Thomassonin tytär on kuollut syöpään ja vaimo hukkunut Estonian mukana. Tyhjiön täyttää sinänsä pähkähullu harrastus: urkujen rakentaminen kerrostalohuoneistoon. Kun Thomasson joutuu tapaturmaan, hän ei enää pärjää yksin ja joutuu avaamaan elämäänsä muille ihmisille uudelleen.

Alussa olin hieman hämilläni. Koska Åsbacka itse on Ruotsissa asuva suomenruotsalainen, minulle oli epäselvää, oliko myös Thomasson  sellainen, vaiko kenties Ruotsissa asuva ruotsalainen, Suomessa asuva ruotsalainen tai Suomessa asuva suomenruotsalainen. Kun tämä epäselvyys ratkesi (oikea vastaus oli jälkimmäinen), keskityinkin vain nautiskelemaan paitsi tarinasta myös jämäkästä kielestä. Åsbackan kerronta (Katriina Huttusen suomennos) on juuri minun makuuni: kieli on miehisen niukkaa ja funktionaalista sielunmaiseman kuvausta.

Tarina puolestaan on lämminhenkinen ja katkeransuloinen.Mitä huonommin Thomasson voi fyysisesti, sen paremmin hänellä menee henkisesti. Ajatus on äärimmäisen lohduttava. Toinen hieno asia on se, että Åsbacka kuvaa Thomassonin henkisen kehitystarinan. Kahdeksankymppisen elämä ei tiivistykään television tv-chatin seuraamiseen tai virsikirjan lukemiseen. Thomasson tekee tiliä elämästään, käsittelee tunteitaan, oppii luopumaan turhasta ja turhamaisesta sekä kehittyy ihmisenä. Åsbackan näkökulma on hyvin humaani ja lempeä.

Siitä huolimatta kirjan loputtua olo on haikea. Ensiksikin siksi, että kirja päättyi. Toisaalta siksi, että toivoisin, tarinan olevan totta. Toivoisin, että mahdollisimman moni erakoitunut vanhus löytäisi ystävän.

JK. Amman lukuhetki löytyy nyt Bloglovinista!

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

torstai 16. syyskuuta 2010

Kyllä minua nyt hemmotellaan!

Kiitos kaikille vierailijoille, lukijoille, kommentoineille ja linkittäneille. Osallistuminen arvontaan jatkuu edelleen, ilmoita itsesi mukaan!Erityiskiitokset Susa P:lle Susan kirjastosta ja Reeta Karoliinalle Kertomus jatkuu -blogista tästä
                                                  
      Lisäksi Anni.m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogista myönsi minulle Cherry on top -tunnustuksen, johon palaan myöhemmin. Mutta jo tässä vaiheessa yhteiset kiitokset näistä, kylläpä kannatti muuttaa ;))Beautiful Blogger -tunnustukseen kuului tunnustaa seitsemän asiaa itsestään. Tässäpä tulee siis valikoituja totuuksia minusta: 

      1.Sain Amma lempinimen kuutisen vuotta sitten kummitytöltäni. Koko nimeni oli puhumaan opettelevalle  pikkutytölle liian vaikea, joten hän lyhensi sen Ammaksi. Samaan aikaan puhuttiin mediassa paljon Äiti Ammasta, joten lempinimi oli meistä kaikista hauska ja jäi elämään. Olisikohan pitänyt laittaa blogin nimeksi Amma-tädin lukuhetki? Sitten olisi kyllä varmaan pitänyt  keskittyä lastenkirjoihin...

     2.Minulla on mies ja poika. Se ei tosin taida olla mikään paljastus, koska molemmat ovat varmasti seikkailleet sivulauseissa aiemmin. Bonuspaljastuksena kerrottakoon siis, että olemme olleet mieheni kanssa yksissä lukiosta saakka. Yhteisen taipaleen tähänastisesta kohokohdasta tulee ensi viikolla kuluneeksi vuosi, bileet siis tiedossa!
 
     3.Olen kotoisin maalta. Siis oikeasti maatilalta. Maanviljelijää minusta ei saisi tekemälläkään, mutta kesäisin seuraan suurella mielenkiinnolla ja tyydytyksellä viljan kasvua ja muiden maaseudun töiden edistymistä. Joskus kun oikein paljon ahdistaa, leikittelen ajatuksella, että alkaisin omavaraiseksi kotitarveviljelijäksi ja näkisin sillä tavalla työni tarkoituksen ja tuloksen. Sitten tulen järkiini ja muistan, että nykyään hermostun, jos lähikauppaan ei pääse kävellen. En silti asu missään metropolissa. Päinvastoin, nuokkuvassa lähiössä Kuopijon kuppeessa

    
     4.Lukemisen ja bloggaamisen lisäksi harrastan muun muassa itämaista tanssia. Siinä viehättää paitsi esteettisyys myös kehon jokaisen pikkulihaksen hallinta (tai eräillä pyrkimys siihen, öhöm). Jostakin syystä en ole ollenkaan innostunut vallitsevasta latinobuumista. Ilmeisesti siis jokin itämaisessa kulttuurissakin vetoaa minuun. Itämaista mystiikkaa on muuten luvassa ö-kirjassa! 
  
     5.Suurin luurankoni blogikaapissa on, että olen kirjoittanut (ja julkaissut) kirjan. Se liittyy tutkimusaiheeseeni. Eihän siinä oikeasti ole mitään salattavaa, se on vielä ihan hyvä kirjakin. Kirjallisuusopintojen ja blogin myötä ajatus kirjailijasta (samoin kuin historiantutkijasta) ammattina on kuitenkin alkanut tuntua vieraalta.
     
     6.Oikeasti en tiedä, mikä minusta tulee isona. Olen ammatiltani historian opettaja, mutta olisi hassua olla sitä eläkeikään (mikä se silloin ikinä onkaan) asti. Olisi hauskaa opiskella itselleen useita eri ammatteja Minusta saisi helposti ikuisen opiskelijan, sillä uusien asioiden oppiminen on yksinkertaisesti kivaa! Minulle selvisi vasta muutama vuosi sitten mieheni kanssa käydyn keskustelun myötä, etteivät kaikki lapset laskeneet heinäkuun puolivälistä öitä koulun alkuun. 

     7.Minulta löytyy mielipiteitä vähän joka asiaan. Kuolemattomimmat ajatukset syntyvät silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Kuitenkin minulla on aika hyvä itsesensuuri ihmisten seurassa. En esimerkiksi kovin mielelläni esittele poliittisia, maailmankatsomuksellisia tai uskonnollisia näkemyksiäni, ellei joku oikeasti erikseen kysy. Noh, täällä blogin puolella minulla ei sitten olekaan niin paljon estoja… kai tämä toimii myös jonkinlaisena angstin ja ajatusten purkamispaikkana. Kiitos siitä ja anteeksi! 

       Moni kirjablogi, jolle haluaisin tämän tunnustuksen ojentaa, onkin saanut sen viime päivinä, joten en lähetä sitä heille. Tiedätte kyllä, että ansaitsette sen! Tällä kertaa lähetän tunnustuksen Mustetta ruudulla -blogiin, joka on erilainen, hauska ja katu-uskottava ja mikä parasta, käsittelee myös kirjallisuutta!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Täällä sitä nyt sitten ollaan!

Uutta ja uljasta! Blogin muuttaminen Bloggeriin on ollut jo pitkään mielessä ja nyt sen sitten toteutin, koska aakkosten loppuessa blogin nimi olisi pitänyt muuttaa joka tapauksessa. Päätin siis laittaa koko homman uusiksi. Toivottavasti lukijat kuitenkin pysyvät (uusiakin saa toki tulla)!

Täytyy kertoa yksi hauska juttu. Kun etsin netin syövereistä apuja siihen, miten kummassa Wordpress-pohjaisen blogin saa siirrettyä Bloggeriin (ilman, että kaikki muuttuisi epämääräisiksi koodinpätkiksi) minulle selvisi, ettei kuulemma juuri kukaan halua vaihtaa Wordpressistä Bloggeriin. No, minusta on aina ollut mukavaa olla vähän erilainen :) Ja toistaiseksi kaikki on vaikuttanut oikein hyvältä ja olen aivan innoissani. Varautukaa siis kaikkiin ihmeellisyyksiin, mitä saatan saada blogissa aikaan käyttöä opetellessani.

Tarkkaavaisimmat varmasti jo huolestuivat: mihin jäivät aakkoshaasteen å,ä ja ö? Pelko pois, tulossa on! Robert Åsbackan Urkujenrakentaja jo tällä viikolla.

Avataan kuitenkin Amman lukuhetki juhlallisesti ARVONNALLA!

Osallistuminen on helppoa ja säännöt tutut:
1) Kommentoimalla tätä postausta kuittaat löytäneesi paikalle vanhan blogin puolelta tai sitten vanhasta blogista huolimatta ja saat yhden arvan arvontaan.

2) Yksi ehkä kivoimmista asioista uudessa blogissa on se, että nyt lukijakseni voi kirjautua. Liity siis remmiin ja saat toisen arvan.

3) Perinteiseen tyyliin linkittämällä tänne saat kolmannen arvan.

Ja entäs sitten palkinto?

Kirjallinen osa on tässä:












Arvioni Pohjoisen tangosta voit lukea täältä. En ehkä rakastanut sitä, mutta kuulisin mielelläni toisenkin mielipiteen . :)  Tangon lisäksi voittajalle on luvassa myös jotakin suussa sulavaa...

Osallistuminen alkaa N-Y-T, NYT! ja jatkuu siihen saakka, kunnes aakkoset on saatu kunnialla loppuun. Minut tuntien se voi olla nopea prosessi tai sitten kestää yllättävän pitkään. Varoittelen sitten, kun loppu alkaa häämöttää, mutta varmuuden vuoksi kannattaa ehkä osallistua jo nyt :)

JK. Tärkeistä tärkein kysymys:  miten täällä saa aikaiseksi sellaisia keltaisia hymiöitä?
JJK. Ai niin, ilmoitathan monellako arvalla olet mukana, kiitos!

lauantai 11. syyskuuta 2010

Käytännön blogifilosofiaa osa 2: Aika ilmoittautua!

Viime viikolla puhuttiin blogin pitäjistä, nyt siirrytään huomattavasti suurempaan joukkoon, nimittäin blogin lukijoihin. Meille bloggaajille on yleensä ainakin osittain epäselvää, ketkä blogiamme lukevat. Tietyt vakiokommentoijat ilahduttavat kommenteillaan, voimme myös asentaa erilaisia kävijälaskureita, joista saa ehkä tietoa mistä päin Suomea tai maailmaa blogia lukemassa käyneet ovat. Monissa blogeissa voi myös kirjautua vakiolukijaksi. Näistä toimenpiteistä huolimatta bloggarit kokevat silloin tällöin sen hämmentävän (ja iloisen!) yllätyksen, että joku tunnustautuu kainosti blogin vakiolukijaksi ilman, että blogin pitäjällä olisi ollut siitä aavistustakaan! Oma blogini on kooltaan vaatimattoman kodikas, mutta siitä huolimatta edellisen Desperate Housewifes- postauksen kävi lukemassa satakunta lukijaa. Kuitenkin postaukseen tuli tasan yksi kommentti. Ihan ok, kommentointi ei ole pakollista, mutta vääjäämättä alkaa pohtia, ketkä ovat ne 99 hiljaista?

Virtuaaliyhteisöjä kuvataan Nikusen Fanikirjassa repaleisiksi, alati liikkeellä oleviksi organismeiksi ja sitä ne toden totta ovat. Me bloginlukijat tulemme ja menemme, käymme kurkkaamassa erilaisia blogeja ja seuraamme niitä jonkin aikaa selvittääksemme mistä on kyse. Jos blogi miellyttää, jäämme vakkarilukijoiksi, jos ei, siirrymme eteenpäin, emmekä todennäköisesti kuukauden kuluttua enää edes muista kyseistä blogia. Häilyväinen on bloginlukija, voisi sanoa.

Toisaalta meitä vakkarilukijoita on paljon. Ja kun esimerkiksi useimmat kirjablogien pitäjät seuraavat toistensa blogeja, muodostuu siitä jonkinlainen, jos nyt ei yhteisö, niin verkosto ainakin. Se ei välttämättä ole erityisen vahva, mutta toisaalta tietyt bloggareitten väliset siteet sen sisällä  ovat hyvinkin lujia.

Kaiken kaikkiaan tämä virtuaaliyhteisöasia on aika vaikea. Ainakin meille kalkkiksille (ehkä nykynuoret eivät enää järjestelmällisesti problematisoi kaikkea tekniikkaan liittyvää). Mielestäni vaikeutta kuvaa hyvin suomi-blogi-sanastoon vakiintuneet termit kuten blogimaailma, blogistania ja erityisen kuvaava blogisfääri. Blogimaailma on jokin toinen maa tai maailma, jopa toinen ulottuvuus, jota on vähän vaikea hahmottaa tai kuvata ja johon on hankala suhtautua. Teidänkin vastauksissanne tämä nousi usein esille: blogimaailma vie yhä enemmän aikaa "oikealta" elämältä, on blogiystäviä ja "oikeita" ystäviä, olemme sukeltamassa entistä enemmän "sisälle" tähän uuteen ja pelottavaan ulottuvuuteen, joka on piilossa "oikealta maailmalta".

Voisin jatkaa vielä pitkäänkin, mutta lopetan tässä vaiheessa, ennen kuin huomaan pohtivani maailmankaikkeuden syntyä :) Nyt on teidän vuoronne. Vakituisten kommentoijien kommentit ovat aina yhtä tervetulleita ja ilahduttavia, mutta erityisesti haastan

JUURI SINUT, LUKIJAN, JOKA LUET TÄTÄ, MUTTET KOSKAAN KOMMENTOI

ilmoittautumaan.  Juuri te, hiljaiset ja näkymättömät, muodostatte ne mielenkiintoiset blogiverkon liehuvat lonkerot, joita  emme näe. Kommentointi on toki aina vapaaehtoista (olen itsekin siinä aivan liian laiska), mutta me bloggaajat elämme niistä, blogista puhumattakaan. Lukijoiden kommentit saavat pölyiset ajatelma-arkistot heräämään eloon ja muuttumaan tällaisiksi virtuaaliyhteisöiksi, joista edellä olen yrittänyt kirjoittaa. Ilman kommentteja ei ole blogejakaan!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Desperate Housewifes

Aakkoseni alkavat käydä vähiin. Mieleeni tuli, että haluan ehdottomasti sisällyttää niihin hieman romantiikkaakin. Aikoinaan romanttisia kirjoja tuli luettua paljon, mutta sitten tuli aikuisuus ja akateemisessa maailmassa ah, niin suosittu maailmantuska. Ehkä näin kotiäitinä voisi taas vähän relata? ;)

Harmillista sinänsä, ettei kirjaston romantiikkaosastolta mukaan nappaamani Nancy Zaroulisin Viimeinen valssi (1984) ollut kovinkaan romanttinen kirja. Vai mitä mieltä te olette: riittääkö romantiikan määritteeksi se, että 1) kirjoittaja on nainen 2) hän kirjoittaa naisista 3) historiallisessa ajassa ja puitteissa 4) mistä syystä heidän elämänsä sattuu pyörimään avioliiton, perheen ja juhlien ympärillä 5) koska tuona aikana säätyläisrouvilla ei ollut oikein muutakaan tekemistä 6) MUTTA oikeasti heidän elämänsä suurin tragedia oli juuri romanttisen rakkauden puute? HÄH?

Vika voi olla tietysti minussakin, joten parasta siirtyä  juoneen. Kirjan kertoja Marian ja Isabel ovat juuri edellä kuvatun kaltaisia säätyläisnaisia ja parhaita ystävättäriä 1800-luvun lopun Bostonissa. Kumpikaan ei mene naimisiin "sen oikean" miehen kanssa ja siitä tietysti seuraa vuosien ja vuosikymmenten saatossa kaikenlaista ikävää. Kaupungin miesten tehtävä on tehdä rahaa ja paljon, naisten puolestaan olla kuuliaisia ja kuluttaa miestensä rahoja mahdollisimman tehokkaasti. Marian muistelee kirjassa elettyä elämäänsä jo iäkkäänä leskirouvana. Tarina ja kerronta toimivat varsin hyvin, olkoonkin, ettei Zaroulis aivan onnistu välttämään anakronismin ansaa naisasioita käsitellessään.

Olen lukenut kuluneen vuoden aikana aivan liian monta naisten asemaa käsittelevää teosta, joten alan tulla yliherkäksi koko asialle. Myönnettävä on, että on varmasti ikävää, jos joutuu rakastamansa miehen sijasta elämään kylmän ja despoottimaisen lahnan kanssa ja joutuu käyttämään sisuskalut rusentavia korsetteja, mutta tarvitseeko sitä joka sivulla erikseen mainita? Sitä paitsi tasa-arvokysymyksen vetäminen tarinaan mukaan on hieman puolivillainen ratkaisu, sillä Zaroulis ei huomaa kuvaavansa maailmaa, jossa niin miehet kuin naisetkin ovat onnettomia, vieläpä samoista syistä.

En siis nosta tätä kirjaa lähimainkaan klassikko-osastolle, mutta viihdyttävä, otteessaan pitävä ja jopa ajatuksia herättävä se oli siitä huolimatta!

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kiitos vastauksista!

Upeita, hienoja vastauksia kaikki! Ja niitä saa tietysti lähettää edelleen. Minusta (ja varmasti myös teistä) on ollut todella mielenkiintoista lukea ajatuksianne blogeista sekä kertomuksia siitä, miten bloginne on saanut alkunsa. Hyvähyvä!



Vastavuoroisesti valaisen muutamalla sanalla minäkin oman blogini syntytaivalta. Toisin kuin monet vastanneista, minä en tiennyt blogimaailmasta oikeastaan yhtään mitään vielä vuosi sitten. Kävin ehkä satunnaisesti lukemassa joidenkin poliitikkojen blogeja, mutta pääsääntöisesti mielikuvani blogeista perustuivat jo useaan otteeseen vastauksissakin esille nousseisiin muotiblogeihin. Eikä se mielikuva ollut kauhean positiivinen (nykyään kyllä seuraan paria muotiblogiakin :) ) Minulla ei siis ollut hajuakaan blogiyhteisöllisyydestä tai toisista kirjablogeista.

Pääsyy blogin aloittamiseen oli kirjoittamisen palo. Kirjoitan paljon niin harrastus- kuin puolivakavassa mielessä, mutta lapseni syntymän jälkeen huomasin, ettei pitkäjänteiseen keskittymiseen ja tuntikausien kirjoittamissessioihin ole kunnollista mahdollisuutta. Blogin pitäminen tuntui tarjoavan oivan ratkaisun tähän ongelmaan. Yhden blogipostauksen kun saa suhteellisen lyhyessä ajassa valmiiksi. Olen pitänyt ylimalkaista kirjapäiväkirjaa vaihtelevalla menestyksellä jo aiemmin, joten blogin aiheen valinta oli helppoa.

Vasta kun olin saanut oman blogini käyntiin, aloin pikku hiljaa tutustua ympäröivään blogisfääriin. Se oli jonkinlainen järkytys! En ollut, ihan totta, koskaan tajunnut, kuinka paljon eri aiheita käsitteleviä blogeja onkaan! Ihan kuin olisin astunut toiseen maailmaan! Nykyään kirjoittaminen on ainoastaan yksi syy bloggaamiselle. Koko ajan tärkeämmäksi muodostuu toisten blogien seuraaminen ja blogiyhteisöön kuuluminen. Seuraan monenlaisia blogeja, mutta "henkisen kotini" olen löytänyt muista kirjabloggaajista. Lukeminen ja ylipäänsä kirjallisuus harrastuksena on saanut aivan uutta syvyyttä ja hohdetta, kun sen voi jakaa toisten samanhenkisten ihmisten kanssa!



Monet teistä käsittelivät julkisuusasiaa omissa vastauksissanne. Blogimaailma tuntuu liikkuvan jossakin hämärällä julkisen ja yksityisen rajamailla, joten jokainen meistä on joutunut miettimään, miten siihen suhtautuu. Minä kirjoitan blogia omalla nimelläni. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuushakuisuuden kanssa, päin vastoin, olen useita kertoja ollut muuttamassa blogia nimettömäksi. Toisaalta omalla nimellä kirjoittaminen toimii eräänlaisena suodattimena tai laaduntakeena. Jokaista postausta tehdessäni minun on tarkistettava, etten ole kirjoittanut ihan puhdasta kuraa ja että pystyn seisomaan sanojeni takana tilanteessa kuin tilanteessa. Se on ihan hyvä asia, sillä kirja-arvosteluni tahtovat aina lipsua yhteiskunnallisen paasaamisen puolelle. :)

Paasauksesta puheen ollen, lopetan nyt tähän, mutta palaan asiaan ensi viikolla. Toivottavasti  Nancy Zouralisin Viimeisen valssin merkeissä ja joka tapauksessa uutta keskustelua blogiyhteisöstä käynnistellen!

Vi ses!

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=jz89JYQRBtk[/youtube]

torstai 2. syyskuuta 2010

Käytännön blogifilosofiaa osa 1: VAIHTOEHTOJULKISUUTTA vai SIJAISELÄMISTÄ? Miksi me bloggaamme?

Kuten edellisessä postauksessa tuli luvattua, käynnistyy syksyn kunniaksi keskustelu blogimaailmasta ja virtuaaliyhteisöistä. Kimmokkeen sain Kaarina Nikusen toimittamasta ja Jyväskylän Yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisemasta Fanikirjasta.

Toivon runsasta keskustelua! Pyydän ilmoittamaan, mikäli joku ei halua, että käytän keskustelussa heränneitä ajatuksia hyväkseni (anonyyminä luonnollisesti) kirjallisuustieteen opinnoissani. Mikäli haluat osallistua keskusteluun, mutta yksityisemmin kuin kommenttiboksissa, voit lähettää minulle spostia osoitteeseen ammanblogi@gmail.com.

[caption id="" align="aligncenter" width="368" caption="http://www.public-domain-photos.com/"][/caption]

Ja sitten asiaan!

Viikon kysymys: Miksi sinä bloggaat?

Fanikirja esitteli pari sellaista virtuaaliyhteisöjen ilmiöitä, joiden pohtiminen tuntui mielenkiintoiselta myös blogien yhteydessä.

Ensimmäinen niistä on vaihtoehtojulkisuus:

Ajallemme on ominaista, että taviksestakin voi tulla julkkis. Tyypillisinä esimerkkeinä tästä ovat erilaiset reality-ohjelmat. Mutta onko blogin pitäminenkin julkisuuden tavoittelua? Kuluneen vuoden aikana erilaisilla keskustelupalstoilla on käyty keskustelua siitä, haluavatko bloggaajat toitottaa blogeissa omaa erinomaisuuttaan. Pintapuolisella arvioinnilla voidaan sanoa, että blogin pitäjä on "tähti" ja blogin lukijat hänen "fanejaan". Toisaalta bloggaajat ovat paitsi "tähtiä", yleensä myös toisten blogien "faneja", joten periaatteessa kaikki ovat kuitenkin tasa-arvoisia.

Ette näe ilmettäni tätä kirjoittaessani, mutta se on hyvin itseironinen. Teistä en tiedä, mutta olo ei kyllä yhtään tunnu tähdeltä. Enkä pidä blogia siinä toivossa, että päätyisin julkkikseksi. Olisin varmasti valinnut jonkin hieman mediaseksikkäämmän aiheen, jos niin olisi. Toisaalta muoti- ja lifestylebloggaajien joukossa on varmastikin myös niitä, jotka oikeasti tavoittelevat julkisuutta. Onhan Suomessakin jo niitä, joille bloginpito on ansiotyötä.

[caption id="" align="aligncenter" width="329" caption="http://www.public-domain-photos.com/"][/caption]

Toinen mieltäni askarruttamaan jäänyt käsite on sijaiseläminen:

Seuraammeko toisten blogeja siksi, että blogistit tekevät asioita, joihin emme itse syystä tai toisesta pysty? Jälleen tekisi mieleni viitata muotiblogeihin: niistä voimme ihailla vaatteita, joihin meillä ei ole varaa tai jotka eivät sovi ruumiinrakenteellemme. Kirjablogit lienevät tässäkin suhteessa tasa-arvoisempia: kirjojen lukemiseen ja niistä kirjoittamiseen tarvitaan lähinnä vain aikaa (toki myös tietoa, taitoa ja innostusta!).

Toisaalta, kuten eräs blogiystäväni niin hyvin kommentoi kirjasta: "Minulle riittää, että sinä luet sitä ja kerrot siitä." Tunnustan, että kirjablogien seuraaminen on minulle sijaiselämistä. En nimittäin mitenkään ehdi, enkä aina edes halua lukea kaikkia mahdollisia kirjoja, mutta on kiva, kun joku säästää aikaani ja kertoo minulle olennaisen lukemastaan mielenkiintoisesta kirjasta. Sijaiseläminen voi siis olla myös hyvä asia!

Ja nyt arvoisat lukijat, on teidän vuoronne! Ruotikaa ja repikää, argumentoikaa ja arvioikaa edellä kirjoitettua ja ennen kaikkea kertokaa, MIKSI SINÄ BLOGGAAT?!

JK. Ensi viikolla vuorossa pohdintaa siitä, mikä blogimaailma oikeastaan on ja millaista yhteisöllisyyttä siihen kuuluu.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...