maanantai 30. elokuuta 2010

Katsoisinkohan tänään Big Brotherin?

Seuraa akateemista asiaa. Kuten otsikostakin voi päätellä :)

Kesätauolla olleet kirjallisuusopintoni palaavat takaisin harrastuksiini syksyn koittaessa. Koska tenttikirjojen lukeminen ymmärrettävästi vie aikaa "viihde"kirjojen lukemiselta, tulee kirjallisuustiede väkisinkin tunkeutumaan myös Amman blogiin. Mutta ei pelkoa, kieli pysyy poskessa ja ketunhäntä kainalossa edelleenkin!

Parhaillaan luen Kaarina Nikusen toimittamaa Fanikirjaa populaarikulttuurin oppimistehtävää varten. Oikeastaan minun piti vain selailla kirjaa valituista kohdista, mutta jäin siihen aivan totaalisesti koukkuun. Jos siis jotakuta kiinnostaa tieteellinen kirjallisuus populaarilla aiheella, suosittelen tätä vilpittömästi. Usean kulttuurintutkijan artikkelit käsittelevät fanikulttuuria eri kanteilta tarkasteltuna. Aiheina ovat esimerkiksi penkkiurheilu, Ismo Alangon fanit, scifi ja Big Brother. Triviaaleilta vaikuttavat aiheet peilaavat varsin komeasti sitä yhteiskuntaa, jossa paraikaa elämme. Esimerkiksi Big Brotherin kiinnostavuus nousi mielessäni potenssiin kymmenen, kun sitä alkoi miettiä kulttuurintutkimuksen näkökulmasta rahaa ja huomiota tahkoavana elämystuotantona.

Itse etsin kirjasta tulkintaa internetin ja multimedian aiheuttamasta muutoksesta viestinnässä ja yhteisöllisyydessä. Aihe onkin pyörinyt mielessäni paljon viime päivinä, joten varautukaa siihen, että polkaisen jonkin ajan kuluttua käyntiin keskustelun virtuaaliyhteisöistä ja (kirja)blogimaailmasta.

Mutta siihen asti, mukavaa viikkoa (Big Brotherilla tai ilman ;) )

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Peli nimeltä parisuhde

Nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Tunnen sen hyppysissäni ja melkein yletyn kurottamaan siihen. Pinnistän oikein. Mutta kuitenkin, jotakin jää uupumaan ja jäljelle jää vähän haikea olo.

Yllä oleva voisi olla katkelma Richard Yatesin Revolutionary Roadin (alkup. ilm. 1961) päähenkilön Frank Wheelerin ajatuksista, mutta ei ole. Se on ihan minun omani. Revolutionary Road ei päästä lukijaansa helpolla. Se on syvän ristiriitainen teos. Tai sitten minä olen ristiriitainen. Kaipa kyseessä on mestariteos, sillä en voi lakata reflektoimasta kirjaa omaan itseeni. Mutta sitten kuitenkin...

Arvostelen tämän kirjan väittelymetodilla, sillä en yksinkertaisesti pysty olemaan tästä kirjasta yhtä mieltä. Joko kirja on monimuotoinen tai sitten minä.

Äh, asiaan.

VÄITTÄMÄ:

Juoni on köyhä. Siinä ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään viimeistä viittäkymmentä sivua lukuun ottamatta. Päähenkilöt Frank ja April elävät tylsää keskiluokkaista amerikkalaista unelmaa. Paitsi että kuten amerikkalaisiin unelmiin olennaisesti liittyy, he eivät osaa arvostaa sitä ollenkaan. Ja sitten kaikki on kamalan vaikeaa, ihan kuin maailman suurin ongelma oikeasti olisi se, ettei viihdy työssään tai ei ainakaan halua myöntää sitä vaimolleen.

VASTAVÄITTÄMÄ:

Kirjassa ei ehkä tapahdu murhia tai vallankumouksia, mutta siinä tapahtuu kaikki. Elämä on se, joka tapahtuu. Sitä paitsi ne viimeiset viisikymmentä sivua lienevät vaikuttavimmasta päästä koko  kirjallisuushistoriassa. Unelias lähiö muuttuu arvaamatta henkilökohtaiseksi painajaiseksi. Mitä muuta tarinalta voi vaatia?

VÄITTÄMÄ:

Osittain aiemmin mainitusta syystä johtuen kirja on tylsä ja pitkäpiimäinen. Vaikka sivuja ei ole kuin nelisensataa, tulee jäljellä oleva osa selattua läpi useaan otteeseen, siinä toivossa, että se olisi itsestään kutistunut. Ei ole, luettava se on, perhana.

VASTAVÄITTÄMÄ:

Se tarkkuus ja herkkyys, jolla Yates kuvaa henkilöidensä ajatuksia, toiveita ja pelkoja on häkellyttävän taidokasta. Tämä on tekstiä, jota kuuluukin lukea hitaasti ja nautiskellen hämärässä kirjastohuoneessa vanhojen kirjojen tuoksussa nojatuolissa istuen ja voimakasta suklaata nautiskellen. Kiirehtiminen on kirjailijan työn häpäisyä.

VÄITTÄMÄ:

Henkilöt ovat rasittavia. Miten Yates on viitsinytkin luoda noin ylimielisiä, lapsellisia ja epäkiitollisia typeryksiä kirjan päähenkilöiksi? Päät täynnä suuria sanoja ja suunnitelmia, mutta todellisuudessa iltapäivät kuluvat kotona tissutellen ja  potaskaa puhuen naapurin samanlaisten tyhjäpäiden kanssa! Aargh!

VASTAVÄITTÄMÄ:

Juuri kun Yates kuvaa henkilöitään kaikista typerimmällä hetkellään, on pakko myöntää, että "juuri noin minä olen toiminut!", "aivan kuin minun suustani!", "minäkin olen joskus ajatellut näin!"

Yates tuntuu pelaavan peliä niin lukijansa kuin luomiensa henkilöhahmojensa kanssa. Pelistä kaikessa onkin kysymys. Lopussa mukavan turtunut lukija lyödään polvilleen ja  saadaan nielemään kyyneleitä. Myös Frank ja April pelaavat koko ajan peliä. Heidän parisuhteensa koostuu huolella mietityistä toimintastrategioista, esityksistä ja tarkoituksellisista eleistä. Ei ole vaikea arvata, miten sellainen parisuhde menestyy. Sille käy yhtä hyvin kuin Laurel Playersin harrastajateatterin ensi-illalle. Kaikki näyttelevät silloin, kun pitäisi olla aito ja elää.

Jäljelle jää vaivaannuttava kysymys: onko parisuhteessa, ihmissuhteissa, elämässä ylipäänsäkin, aina kyseessä jonkinlainen peli?

JK. Leena Lumi on katsonut tavalliseen tapaansa sekä kirjan ja tässä tapauksessa myös minun sieluuni. Käy lukemassa hänen arvostelunsa täältä.

perjantai 20. elokuuta 2010

Meillä on uusia kirjoja!



Posti toi tänään iloisen yllätyksen, kun laatikosta löytyi John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Kiitos sille blogiystävälle (taisi olla Anni!), joka vinkkasi Gummeruksen Lindqvist-kampanjasta Facebookissa. Vinkkinä kustantamoille, että en pistäisi pahakseni, jos vaikka kerran viikossa postilaatikkoon ilmestyisi uusi pokkari. Ja älkää nyt hyvät ihmiset kommentoiko tähän, että liity kirjakerhoon, eihän se ole ollenkaan sama asia!

Kun Ammalle tarjotaan ilmaista kirjaa, Amma ei sano ei. Enpä siis ahneuksissani huomannutkaan, että kirja käsittelee vampyyreita. Olen jo kuukausikaupalla ihmetellyt vallitsevaa vampyyri-innostusta, joka näyttäytyy minulle pelkkänä katu-uskottavampana versiona Harry Potterista (josta kylläkin pidän). Olin jo oikeastaan ehtinyt vannoa pitäväni näppini irti verenimijöistä, mutta nähtävästi joudun pyörtämään puheeni. Digiboxilta sattuu löytymään Ystävät hämärän jälkeen myös elokuvaversiona, joten myöhemmin luvassa synkronoitu kirja- ja elokuva-arvostelu. Älkää kuitenkaan pitkästykö odotellessanne, sillä aakkoshaaste ja Y-kirjain ovat vielä pahasti vaiheessa.



Kävin eilen paikallisen lelukaupan alennusmyynneissä ja se osoittautui oikeaksi aarreaitaksi. Kotiin viemisiksi (niin, mitä mamma tekee, kun pääsee yksin kaupungille? No shoppailee lastenkirjoja tietenkin!) mukaan lähti Kirjalito-kirjat Ensimmäiset värini sekä Nallekarhun uniaika. Ensimmäisen päivän käyttökokemusten perusteella yksimiehisen koeyleisöni mielestä esineitä ja värejä esittelevä Ensimmäiset värini on vielä liian pitkä ja ainakin vähän tylsä, mutta sitä on kiva hakata ja heitellä. Sen sijaan uskonnollissävytteinen Nallekarhun uniaika osoittautui aivan ihanaksi. Äidinkin mielestä kirja on kohokuvioineen ja kimalteineen kaunis ja mikä parasta, nallekarhu tekee iltatoimensa mukisematta ja menee muutenkin kiltisti ja omatoimisesti nukkumaan. Tätä kirjaa meillä tullaan lukemaan usein!

lauantai 14. elokuuta 2010

Tulipahan luettua

Anni.m. kirjoitti blogissaan, ettei häntä oikein huvita kirjoittaa huonoista kirjoista. Sama täällä. Paitsi että oikein huonoista kirjoittaa mielellään. Onhan niissä sentään jotain, mistä kirjoittaa. Mutta entäs sitten tämmöiset keskinkertaiset tekeleet, jotka eivät juuri sytytä ajattelemaan lukiessa muuta kuin seuraavan päivän kauppalistaa? Kun on tuhlannut useita tunteja elämästään tällaista kirjaa lukiessa, tuntuu kohtuuttomalta tuhlata sitä vielä lisää kirjoittamalla siitä. Ja sitten vielä te, uskolliset lukijani, tuhlaatte omaa aikaanne tätä lukiessanne! Näinä tehokkuuden aikoina tämmöinen joutokäynti on kansantaloudellisessa mielessä silkkaa tuhlausta.

Tarkemmin ajateltuna on kuitenkin aika upeaa, että luova joutilaisuus, turhuuksien toteaminen ja ajan tappaminen ovat mahdollisia edes täällä blogisfäärissä.

Mutta jos teillä olisi jotakin tähdellisempää tekemistä, rollatkaa toki suoraan alaspäin ja jättäkää puumerkkinne kommenttiosioon, en pane pahakseni. Minä en ehkä ole tänään oikein vireessä, mutta eipä ollut myöskään Francoise Xenakis.

Kaikista turhauttavinta on, jos kirjailija keksii hyvän aiheen kirjalle, muttei oikein osaa hyödyntää sitä. Xenakis huomasi aikoinaan, että monia menneisyyden merkkihenkilöiden vaimoja kohdeltiin historiankirjoituksessa törkeästi. Heidät kuvattiin kiukkupusseina, hanhenaivoisina kanoina ja ylipäänsä itsekkäinä miehensä luomistyön häiritsijöinä. Xenakis päätti kirjoittaa fiktiiviset puolustuspuheenvuorot  viidelle naiselle (Martha Bernays/Sigmund Freudin vaimo, Adele Foucher/Viktor Hugon vaimo, Jenny von Westphalen/Karl Marxin vaimo, Ksanthippe/Sokrateen vaimo ja Alma Schidler/Gustav Mahlerin puoliso). Aloittaessaan hän nähtävästi päätti, että jokaisen kyseessä olevan naisen elämä on ollut kurjaa, he ovat olleet paljon puolisoaan viisaampia ja itse asiassa miehet ovat ottaneet kunnian heidän keksinnöistään ja ajatuksistaan. Nämä miehet puolestaan olivat viettiensä perässä juoksevia, surkeita, itsekkäitä, äidinkorvikkeina vaimoaan pitäviä luusereita, jotka tekivät puolisoidensa elämistä pelkkää kurjuutta.

Niin paljon olen kaksilahkeisia blogissani suominut, että olen heille jotakin velkaa. En jaksa innostua siitä, että kirjailija ajelee telaketjulla historian merkkimiesten ylitse pitkin ja poikittain. Sitä paitsi Xenakisin ratkaisu tuntuu myös taiteellisesti tarkasteltuna varsin laimealta näinä tasa-arvon aikoina.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Ikäkriisi

Olen viettänyt Maria Kallio-dekkareiden kanssa koko teini- ja aikuisikäni. Parikymppisenä voitin epäluuloni myös muita Leena Lehtolaisen kirjoja kohtaan ja olen ottanut nekin tyytyväisinä vastaan: osan aidosti ilahtuneena, toiset pidättyvämmin. Mutta Maria Kalliolla on aivan erityinen paikka kirjallisessa sydämessäni.

Minne tytöt kadonneet vastasi ennakko-odotuksia. Lehtolaismaiseen tapaan kirja onnistui iskeytymään ajankohtaiseen aiheeseen, rasismiin ja muukalaisvihaan. Espoon poliisiin palannut Kallio joutuu selvittelemään kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen mysteeriä ja lopulta osallistumaan murhatutkintaan. Lehtolainen käy näppärää dialogia maahanmuuttokriittisten ja myönteisesti maahanmuuttoon suhtautuvien välillä ja onnistuu mielestäni luomaan hyvän ajankuvan maahanmuuttokeskustelusta ja kaikista siihen liittyvistä ongelmista Suomessa vuonna 2010.

Maahanmuuttoa enemmän omat ajatukseni viivähtävät Maria Kallion yksityiselämässä. Jotakin on tapahtunut. Kallio tuttuine kumppaneineen on jättänyt neljänkympin rajapyykin taakseen ja tullut selkeästi keski-ikäisiksi, teini-ikäisten lasten vanhemmiksi. Selvästi toinen keskeinen teema kirjassa onkin ikääntyminen ja keski-ikäisen naisen elämä niin lasten kuin omien vanhempien varttumisen ristivedossa.

Henkilöiden vanheneminen tuli yllätyksenä. Pitäisi lukea pari edellistä osaa uudestaan, mutta muistelisin, ettei ikäkysymys ole ollut aiemmin juurikaan tapetilla. Kirjallisesti Lehtolaisen ratkaisu on tietysti onnistunut, henkilöt kasvavat ja kehittyvät, joten totta kai myös ikääntyvät. Mutta jotakin peruuttamatonta sisälläni tapahtui siitä huolimatta. Maria Kallion elämän seuraaminen on ollut minulle eräänlainen kurkistusikkuna tulevaisuuteen viimeiset viisitoista vuotta: aikuisuus, ammatti, seurustelu, avioliitto, oma koti, lapset... Tällä kertaa Lehtolainen tarjoaa minulle tulevaisuuden kuvaksi uomiinsa urautunutta avioliittoa (mikseivät Antti ja Maria juttele toisilleen, edes riitele?!), harmaita hiuksia ja lukulaseja.

Anteeksi nyt kaikki keski-ikäiset, upeat naiset, mutta en ole valmis tähän! En vielä! Onhan 30-vuotispäiviinkin vielä aikaa!

JK. Maria Kalliolla on omat kotisivut. Siellä voi myös osallistua 1.12. asti jatkuvaan Suomalaisen Kirjakaupan ja Tammen Maria Kallio-visaan, jossa voi voittaa 100 euron lahjakortin Suomalaiseen Kirjakauppaan. Sivuille pääset täältä!

perjantai 6. elokuuta 2010

Taas on se aika vuodesta

Elokuu. Paras kuukausi vuodessa. Aurinko paistaa, vilja tuleentuu, illat pimenevät, pihlajanmarjat kypsyvät. Takapihan vattupensaat notkuvat mehevien puutarhavadelmien painosta.

Kuutamo.

Vielä kesä, mutta kuitenkin ulkona voi jo hieman haistaa aavistuksen syksyä. Ihanaa syksyä. Paljon läheisten syntymäpäiviä. Mieheni syntymäpäivä. Ja minun. Kuukauden loppuhuipennukseksi hääpäivä.



Aiemmin on ollut jo puhetta vuodenaikauskollisuudestani, mitä kirjoihin tulee. Aina elokuussa marssin kirjakauppaan ja palaan sieltä Leena Lehtolaisen uusimman tuotoksen kanssa. Joskus ne osoittautuvat pettymyksiksi, mutta onneksi yleensä tuntuu siltä kuin kotiinsa palaisi. Francoise Xenakisin Hitto, rouva unohtui on nimestään huolimatta hitusen tylsä. Se siis saa odottaa jatkoa vielä hetkisen, sillä elokuun hämäristä illoista Lehtolaisen kanssa en luovu. Ensi viikolla raportointia luvassa  siis kahdesta kirjasta (toivottavasti).



Siihen asti, täyteläisen kesäistä viikonloppua.

Amma

JK. Äidyinpäs imeläksi. Noh, tällainen minä elokuussa olen ;)

Lopuksi mainososuus: tätä testaan.  Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...