torstai 29. heinäkuuta 2010

20 sentin kirja

Kaikista parhaimmat kirjalöydöt tapahtuvat kirjaston poistomyynneistä. Kirjat eivät ehkä aina ole ihan priimakunnossa, mutta toisaalta klassikkoja, jotka divarissa maksaisivat maltaita, saattaa löytyä pilkkahintaan. Toukokuussa löysin omasta lähikirjastostani Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan.

Hinta: 20 senttiä!!!

Kaiken kukkuraksi olin jo aiemmin päättänyt lukea kyseisen teoksen W-kirjanani. Riemullani ei siis ollut rajoja, mutta kuinka kävikään? Kotona en löytänyt Wildeani mistään. Kaivelin ostoskassin, lastenvaunun alakorin, jääkaapin (!), soitin kirjastoon ja olin jo lähdössä pyörällä ajamaan päivällä kävelemääni reittiä läpi (ja riskeeraamaan ehtimiseni tärkeään juhlatilaisuuteen) kun kirjastosta soitettiin takaisin: kirja oli kuin olikin jäänyt tiskille. Seuraavana päivänä noudin kirjan ja halailin sitä onnellisena, olinhan jo luullut menettäneeni sen! Kysymys kuuluukin, kuinka pitkälle kirjahulluus voi mennä ja milloin siitä on syytä huolestua?

Rakastan tätä kirjaa jo ulkonäkönsä takia. Se on pieni ja pehmeä, satojen ihmisten käsissä kulunut ja muovautunut, kellastunut ja taipunut, mutta kuitenkin ehjä. Sen voi työntää vaikka iltalaukkuun rullalle, eikä siitä huolimatta tarvitse olla huolissaan, että sen ulkonäkö siitä olennaisesti rapistuisi.

Sitäkin ahdistavampaa oli, että ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat minulle yhtä tuskaa. Tarina ei lähtenyt liikkeelle ollenkaan ja tunsin lukevani Wilden koottuja (sinänsä näppäriä) sitaatteja hyvin löyhällä juonella yhteensommiteltuna. Tuntui kuin olisin eksynyt viktoriaanisen ajan ylhäisön jäsenen tylsään ja pitkäpiimäiseen, sateiseen iltapäivään jossakin maalaiskartanossa kaukana kaikesta. Ilman romantiikan häivääkään. Wilde sai siis matkustaa laukussa jos toisessakin ilman, että olisin sanottavasti edennyt sen lukemisessa.

Mutta yhtä äkkiä, juuri, kun olin menettänyt toivoni, juoni lähti lentoon ja oli kerrassaan nerokas! Dorian Graysta, harvinaisen kauniista nuoresta miehestä, maalataan muotokuva. Gray harmistuu kun tajuaa, että maalaus saa säilyttää nuoruutensa ja kauneutensa, kun taas hänen osansa on rapistua ja vanheta. Pian hän kuitenkin joutuu huomaamaan, että taulun Dorian vanhenee ja muuttuu rumemmaksi hänen syntiensä seurauksena. Sen sijaan hän itse on aina yhtä komea ja nuorekas. Kun Gray vielä on tutustunut dekadenttiin lordi Henryyn, joka johdattaa hänet turmion teille, saa maalaus kokea kovia.

Wilde irvistelee niin patavanhoilliselle brittiyhteiskunnalle, mutta myös ylettömälle dekadenssillekin. Lopulta kyse on moraalisesta tutkielmasta: ihmisen omatunto on hänen todellinen minänsä.

1800-luvun lopulla ilmestynyt kirja herätti omana aikanaan valtavasti pahennusta. Sitä pidettiin moraalittomana ja homoseksuaalisena. Wilden homoseksuaalisuus vei miehen lopulta vankeuteen. Oikeudenkäynnissä kirjaa käytettiin todisteena kirjailijaa vastaan. Todellisuudessa kirja on kuitenkin nykymittapuulla mitattuna verrattoman kiltti, mutta toisaalta edelleen jotenkin paheellinen. Ehkä vaikutus johtuu siitä, että Dorianin harjoittamista paheista ei puhuta suoraan, vaan ne pitää tulkita rivien välistä. Näin eritoten viittauksissa homoseksuaalisuuteen.Vaikka homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan (onneksi!) nykyään aivan toisin, saa salamyhkäisyys ja jännitteisyys lukijan eläytymään ajan hengen mukaiseen turmeltuneisuuteen. Kirjaa lukiessani tunnen itsenikin aika paheelliseksi.

Yli sata vuotta myöhemmin on hyvä jälkiviisastella, mutta sanonpa vain, että Wilden aikalaisilta meni kirjan pointti kokonaan ohi.  Wilden psykologinen kuvaus moraalinsa menettäneen miehen hiljaisesta henkisesta romahtamisesta on karmeaa, mutta komeaa luettavaa.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Prinsessaleikkejä

Kukapa tyttö ei olisi joskus toivonut olevansa prinsessa? Pukeutua hienoihin mekkoihin, käyttää tiaroita ja kruunuja hiuksissa, odotella prinssiä noutamaan?

Jossakin vaiheessa realiteetit kuitenkin alkavat selvitä ja unelmat vaihtuvat konkreettisimpiin ja helpommin toteutuviin. Ehkä.

Tunnustan, että Victorian ja Danielin häät sekä häähumun lähettyville osunut Tukholman visiitti herättivät sisäisen pikkuprinsessani eloon. Kuitenkin kypsyneenä sikäli, että nykyään haluan enää seurata kuninkaallisia, en olla sellainen.



Kirjastosta osui käsiini Reginald Davisin Royal Families of the World, kuvateos vuodelta 1978, ajalta ennen prinsessa Dianaa, Mette-Maritia tai prinssi Danielia. Teos sisältäisi 150 värikuvan lisäksi paljon tietoa, mutta hellekelien uuvuttamana katselin vain kuvat ja virnistelin nykyisten hallitsijoiden 70-luvun tyyleille. Selvisi, että oikeatkin prinsessat kypsyvät.

Vai mitä sanotte tästä?






Iso-Britannian prinsessa Anne onkin ollut melkoisen vetävän näköinen beibe aikoinaan!

Entä kuka rakastunut nainen tässä tanssii tumman charmöörin käsivarsilla?





Siinähän on nykyinen Tanskan kuningatar Margaret prinssipuolisonsa Henrikin kanssa.




Nuoria ovat olleet myös Norjan kuningas Harald Sonjansa kanssa.






Sonja on kuin ilmetty tyttärensä Märta Louise. Tai siis lause kuuluisi kai esittää toisin päin. Äitiinsä tullut tyttö!

Äidistä ja tyttäristä puheen ollen:





Vuonna 1979 syrjäytetyllä Iranin šaahilla lienee ollut vikansa, mutta ainakin hänen aikanaan naiset eivät pukeutuneet kaapuihin, vaan kuningatar sai käyttää saapikkaita lyhyen hameen kanssa ja prinsessa pukeutui viimeistä huutoa olevaan farkkuhaalariin.



Ja lopuksi tietokilpailukysymys:


Kuka hallitsee Liechtensteinia?








Ei se mitään. Ja mitäpä väliä sillä onkaan. Mutta prinsessan haalarissa on vänkää discojytkettä ;)

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

"Sinun pitää luottaa, että miehesi käskyt ovat viisaita..."

En ole järin kiinnostunut jalkapallosta, mutta pidin salaa afrikkalaisten isäntien puolta MM-kisoissa. Huonolla menestyksellä, käsittääkseni.

Kun koko maailman katseet kerran kohdistuivat Afrikkaan, nappasin minäkin kirjastosta mukaani Mohammed Umarin teoksen Amina. Kirja osoittautui nopealukuiseksi, mutta raskaita teemoja käsitteleväksi ja runsaasti ajatuksia herättäväksi teokseksi.

Amina on nigerialaisen lainsäätäjän nuori, neljäs vaimo, joka opettelee elämään hyväosaisen kotiäidin yltäkylläistä, mutta toimetonta ja miehen alistamaa elämää. Ystävänsä Fatiman vaikutuksesta hän kuitenkin avaa silmänsä ja näkee ympärillään vallitsevan kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Hän perustaa naisten yhdistyksen ja alkaa määrätietoisesti kehittää kaupunginosaansa ja sen asukkaiden elinoloja. Päättäjiä (miehiä) naisten touhut hermostuttavat.

Naisten surkea asema on yksi kirjan kantavista teemoista ja siihen lukijan huomio ensiksi kiinnittyykin. Lopulta kuitenkin itselleni jäi sellainen tunne, että naisten huono asema Nigeriassa on enemmän oire vieläkin perustavammanlaatuisista ongelmista.

On myönnettävä, että oma yleissivistykseni Nigerian asioista kuului luokkaan olematon, joten asiaa piti kirjan lukemisen jälkeen vähän tutkia. Nigeria sai Iso-Britannialta itsenäisyyden vuonna 1960. Sen jälkeen sen lähihistoria on muiden kohtalotovereidensa tavoin koostunut useista sekä siviili-, että sotilasvallankaappauksista. Eräiden arvioiden mukaan itsenäisyyden aikana Nigeriasta on varastettu 400 miljardia dollaria; saman verran kuin koko Afrikan länsimailta saama apu yhteensä. Tästä voi jo päätellä jotain Nigerian mammuttiluokan ongelmista.

Lontoolaistunut Umar kuvaa kotimaansa sivistymätöntä yläluokkaa, joka vailla tunnontuskia kavaltaa verorahoja, salakuljettaa tavaraa ja vaihtaa autojaan useammin kuin sukkia. Samaan aikaan valtaosa väestöstä näkee nälkää ja kuolee sairauksiin. Länsimaiset liikemiehet ovat tietysti leikissä mukana, maan mineraalivarat myydään ulkomaiselle kaivosyhtiölle, potti jaetaan tasan eurooppalaisten ja päättäjien kesken. Kansaa ei myöskään kannata opettaa viljelemään, koska ulkomailta tuotu riisi kasvattaa yläluokan rahakukkaroita huomattavasti paremmin. Allah kyllä armahtaa, kun rukoilee viisi kertaa päivässä ja piipahtaa silloin tällöin Mekassa. Mutta jos köyhää naista epäillään siveettömyydestä, tuloksena on keppirangaistus tai jopa kuolemantuomio. Fatiman suulla Umar ihmetteleekin, miksi Euroopassa noudatetaan islamia ilman muslimeja, mutta Nigeriassa on muslimeja ilman islamia. Miksi Allah antaa anteeksi rikkaille ja miehille, mutta köyhiä ja naisia on rankaistava?

Miksi sitten nigerialaiset tyytyvät tähän? Avainsana on tietämättömyys. Suurin osa ei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään ja  Aminan koulussa naiset ovat epävarmoja siitä, onko maailma pyöreä. Tällaisessa maaperässä on helppo sortaa heikompaa. Tietämättömyys johtaa orjuuteen, tieto vapauteen.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Samppanjaluonne, minäkö?

Aloittaessani tämän aakkoshaasteen aavistin, että joidenkin kirjaimien kohdalla minulle tulisi vaikeuksia löytää mielekästä luettavaa. Tähän asti kaikki on kuitenkin mennyt hämmästyttävän hyvin. Mutta nyt tupsahdin esteeseen niinkin eksoottisen kirjaimen kuin U:n kohdalla! (Ongelma väistyi tämänpäiväisellä kirjastoreissulla ja pääsen seuraavaksi sukeltamaan nigerialaisen yhteiskunnan ytimeen.) Onneksi minulla oli jo jemmassa Kaija Valkosen kirjoittama Maija Karhi -elämäkerta: Maija Karhi - Samppanjaluonne, minäkö, mikä sopikin erinomaisesti helteiseen ulkoilmalueskeluun.

Olen jo aiemmin paljastanut viehtymykseni niin elämäkertoihin kuin vanhoihin suomalaisiin elokuviinkin. Jälkimmäinen vaatii ehkä enemmän selittelyjä. Eniten niissä kai kiehtoo nostalgia, mennyt maailma, miljööt, viattomuus, puhtaus ja turvallisuus. Niitä voi katsoa varmana siitä, ettei silmien eteen leväytetä mitään sellaista, mitä nykyään televisiosta saa katsella ihan riittämiin.

Aika ajoin sukellan suomifilmien ja teatterintekemisen kiehtovaan maailmaan näyttelijäelämäkertojen muodossa, eikä tämäkään 60 vuotta pitkän näyttelijänuran kuvaus tuottanut pettymystä. Sanottakoon, että Kaija Valkonen on kirjoittanut merkittävistä naisista ennenkin: hänen käsistään ovat lähteneet mm. Eeva Ahtisaaren ja Kyllikki Virolaisen elämäkerrat.

Kirjan nimi on auttamattoman ärsyttävä ja se tuo mieleeni kaikki negatiiviset kliseet mitä vanhoihin suomalaisiin elokuviin vain voikin liittää. Mutta kun siitä pääsee yli, imaisee kirja mukaansa. Ainakin jos jakaa kanssani kiinnostuksen teatteriin ja elokuvaan sekä menneitten vuosikymmenten eturivin näyttelijöihin.

Tällaisia elämäkertoja ei oikein voi arvostella kirjallisten ansioiden perusteella. Tarina hyppii ajasta ja paikasta toiseen paikoin melko mielivaltaisestikin, mutta se kuuluu niin elämäkertojen kuin myös Maija Karhin kuplivaan luonteeseen. Sitä paitsi hyppelystä muodostuu kuitenkin lopulta yhtenäinen kokonaisuus. Karhi on jutunkertoja ja välillä lukijan on vaikea ymmärtää, miten jokin tarina liittyy yhtään mihinkään, mutta kas kummaa, jotenkin se vain liittyy. Tässä tarinoiden yhteensommitelussa Valkonen lienee tehnyt kiitoksen arvoisen työn.

Maija Karhi on esiintynyt lukemattomissa elokuvissa ja vielä useammissa teatterirooleissa. Mikäli Karhin ura on sinulle tuntematon, voit tutkailla elokuva- ja tv-uraa vaikkapa täältä. Suuri yleisö tuntee hänet ennen kaikkea monista suulaista ja menevistä tai jopa bimbomaisista (olihan hänellä sentään paheellisen punainen tukka!) elokuvarooleista. Kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin teatterimaailman, erityisesti Intimiteatterin ja sen persoonallisen johtajan Mauno Mannisen tragikoominen kuvaus. Elämäkertoja lukiessa on aina muistettava, että kertoja kertoo ihmisistä ja tapahtumista aina oman versionsa, mutta sanottava on, että Karhi kertoo kollegoistaan ja muista ystävistään äärimmäisen kauniisti, eikä ole sokea omillekaan puutteilleen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kevyttä kesälukemista. On kuitenkin turha kuvitella, että se olisi ollut sisällöltään mitäänsanomatonta höttöä. Päin vastoin. Näyttelijöiden elämäkerrat ovat siitä merkillisiä, että ne käsittelevät kepeästä ulkokuoresta huolimatta elämää ja ihmismieltä äärettömän syvällisesti ja monisyisesti. Tämä johtunee siitä, että niiden havannointi ja analysointi on näyttelijän työtä. Itse huomasin kirjaa lukiessani pyöritteleväni päässä hyvinkin yllättäviä ja perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Ai mistäkö kirjan nimi sitten tulee? Maija Karhin luonteesta tietysti. Tarkemmin sanottuna eräästä 60-luvun lehtijutusta, jossa toimittaja luonnehtii Karhia samppanjaluonteeksi: iloiseksi, romanttiseksi, kuplivaksi. Karhi sensuroi otsikon, sillä hän oli huolissaan julkisuuskuvastaan. Suuri yleisö olisi saattanut luulla, että näyttelijätär on perso samppakaljalle.

Niin viatonta, puhdasta ja turvallista. Aivan kuten Suomifilmi-glamourin kuuluukin olla.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Mikä mies!

Jokin aika sitten huomasin, että vaikka lukemani kirjat ovat hyvin pitkälti sijoittuneet menneisyyteen, en ole blogannut vielä varsinaisesti omasta alastani, eli historiasta. Siis tieteellisestä historiasta.

Olen aikaisemmin kertonut vuodenaikoihin liittyvistä kirjamieltymyksistäni. Kesäisin ja aivan erityisesti kesäkuussa ahmin elämäkertoja. Viehtymyksestäni näyttelijöiden elämäkertoihin saatte tuta muutaman viikon kuluttua, mutta T- kirjakseni kaivelin kirjahyllystä siellä jo muutaman vuoden ajan odottaneen Martti Turtolan Risto Ryti -elämäkerran.

Minulla on nyt hieman vaikeuksia päättää, kirjoittaisinko teille elämäkerrasta vaiko Risto Rytin elämästä, mutta taidan kirjoittaa molemmista. Aloitetaan kuitenkin kirjasta.

Uskallan suositella kirjaa sellaisillekin henkilöille, joita elämäkerrat tai poliittinen historia eivät liiemmin kiinnosta. Jonkinasteinen kiinnostus Suomen historian kohtalonhetkiin on kuitenkin välttämätöntä. Tunnustan oman (jo monen muunkin) tieteenalani helmasynniksi arkistonpölyisen asioiden esittämistavan, mutta Turtolan tekstiä lukee mielellään. Itse asiassa kirjan rakenne (olkoonkin, että se on perinteinen kronologinen) on erinomainen. Muutamat lähteitten kautta kuljetetut siirtymät lukujen välillä ovat erinomaisesti kyhättyjä.

Luonnollisesti kirjan pääpaino on Rytin julkisessa ja eritoten poliittisessa elämässä. Kohotin hieman kulmakarvojani lukiessani suhteellisen suppeaa alkuperäislähteiden luetteloa, toisaalta joukosta löytyy helmenä venäläistä lähteistöä, joka toi uutta tietoa talvi- ja jatkosodan vaiheista ja joka kirjan ilmestyessä 1994 lienee ollut uutta ja sensaatiomaista. Turtola rakentaa kuvaa Risto Rytistä hyvin pitkälti aikalaisten (kuten Paasikiven, Mannerheimin ja Linkomiehen) muistelmien varassa. Tämä tuo kuvaukseen mukavaa elämänmakuisuutta.

Risto Ryti on siitä harvinainen presidentti, ettei hän jättänyt jälkeensä muistelmia tai muuta poliittista testamenttia, jossa hän olisi selvittänyt, millaisen kuvan haluaa itsestään jätettävän historiaan. Rytistä muistetaan eritoten sopimus Ribbentropin kanssa ja tuomio sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Loppuelämänsä ajan Ryti olikin kakkosluokan kansalainen. Kuitenkin hänen isänmaallisen ja epäitsekkään tekonsa muisto säilyi suomalaisten mielissä ja pääsi kunnolla esille Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Hyvänä esimerkkinä tästä on sijoittuminen toiseksi muutamia vuosia sitten järjestetyssä Suurin Suomalainen-kisassa, jossa Ryti oli ainoa kärkikymmenikköön ohi virallisen ehdokasasettelun nousseista. (Yle näyttää muuten parhaillaan uusintana kymmenen kärjestä tehtyjä dokumentteja, suosittelen lämpimästi!)

Kirjasta selviää, että Ryti todellakin tiesi tekevänsä poliittisen (ja likipitäin myös oikean) itsemurhan allekirjoittaessaan liittosopimuksen Saksan kanssa omissa nimissään. 60-vuotiaana Rytin ura oli ohitse (kun taas tuossa iässä Kekkosella, Mannerheimilla ja Paasikivellä oli vielä uran huippuhetket kaukana edessä päin). Siitä huolimatta Ryti ehti olla kansanedustaja kolmella kaudella, Suomen pankin pääjohtaja, sen hallituksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri, pääministeri kahdesti sekä presidentti niinikään kahdesti. Pääministerinä ja presidenttinä hän toimi toisen maailmansodan aikana ja Suomen pankin johdossa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja itsenäistymisen haastavissa jälkimainingeissa. Ryti ehti siis tehdä paljon muutakin kuin sopimuksen Hitlerin kanssa. Ensisijaisesti hän oli talousmies, vasta toissijaisesti poliitikko. Jotakin Rytin vaikutuksesta nuoren Suomen talouselämään kertoo se, että hän keksi sanan suhdanne suomen kieleen.

Ryti oli kuivakka idealisti, kylmähermoinen, likipitäin tunteeton. Näitä kaikkia ominaisuuksiaan hän sovelsi paitsi ympäröivään yhteiskuntaan myös itseensä. Niinpä Ryti ei olisi halunnut armahtaa viimeisiä punavankeja 1920-luvulla, mutta toisaalta hän olisi toivonut oman sotasyyllisyysoikeudenkäyntinsä pitämistä Moskovassa (jossa olisi todennäköisesti saanut kuolemantuomion), jotta suomalainen oikeusjärjestelmä ei olisi tahriintunut farssissa, kuten hän itse oikeudenkäyntiään nimitti.

Tästä miehestä voisin kertoa vielä paljonkin, mutta päätän tähän. Lukekaa se kirja.

Jk. Olen viettänyt suloista suvea maalla ja kommentteihin vastaaminen on siksi ollut retuperällä. Kiitän kommenteista ja palaan niihin piakkoin, kunhan pääsen asettumaan taloksi.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...