torstai 29. huhtikuuta 2010

Vappukirjoja

Yksi varmimmista kevään ja kesän merkeistä minulle on, kun Kirjasedät ilmestyvät Kuopion torille. Harmaahapsiset viäräleovat kantavat toripöydät kukkuroilleen kirjapahvilaatikoita, astioita, tauluja ynnä muita tavaraa. Kesäkauden kuluessa tavakseni on tullut noutaa kirja jos toinenkin näistä aarrelaatikoista.

Jennin blogissa käytiin keskustelua siitä,  miten ja minkälaisilla kirjoilla kullakin on tapana kirjastoaan täydentää. Olen parin viime vuoden ajan opetellut tietoisesti krantuksi. Koska minulla ei ole käytössä erillistä kirjastohallia, on pakko miettiä, minkälaiset kirjat haluaa kirjakaappiinsa majoittaa. Pyrin ostamaan jo lukemiani ja hyviksi havaittuja kirjoja, lempikirjailijoiden teoksia tai sitten klassikkoja, jotka olisi mielestäni hyvä olla kenellä tahansa kirjahyllyssä. Nettiostoksia en kirjojen kanssa harrasta, sillä etsimisen, penkomisen ja löytämisen ilo kuuluu minulla olennaisesti ostotapahtumaan. Useimmin teen löytöni kirjastojen alemyynneistä, kirpputoreilta tai kirjakauppojen alelaareista, mutta antikvariaatteihin pistäydyn jostakin syystä harvakseltaan. Ehkä siksi, että hyvin harvoin lähden tietoisesti kirjaostoksille, hyvät kirjat tulevat yleensä vastaan sattumalta.

Mutta takaisin torille. Tällä kertaa mukaan lähti todellisia klassikkolöytöjä. Olen talven aikana ihastunut novelleihin, joten Aulis Ojajärven valikoimat Maailmankirjallisuuden mestarinovellit 1-2 oli mieluisa löytö. Mukaan lähti myös yksi oman alan kiistattomista klassikoista, Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato. Opiskeluaikana professori kehotti kyseisen teoksen lukemaan, sitten kun on elämässä joutilasta aikaa. Saas nähdä, olisiko semmoinen aika tänä keväänä: en kyllä lupaa mitään! Koko komeuden hinnaksi (asiaankuuluvan tinkaamisen jälkeen tietysti) tuli yhdeksän euroa.  Kirjasedistä on vielä pakko mainita, että vaikka ehkä ei aina päällepäin uskoisi, omaavat he uskomattoman kirjallisen sivistyksen. He ovat myös vilpittömän kiinnostuneita siitä, mitä kirjoja asiakas ostaa. Täytyy kyllä nyt kehuskella, että vedin nuorena naisena tuolla Spenglerillä propsit kotiin :)

Lopuksi vielä Päätalosta. Koillismaa on lähtenyt mukavasti käyntiin, mutta kevätsää ja kaikenlaiset muut kiireet ovat pitäneet minut valitettavan usein poissa sen äärestä. Ei siis ole postausta siitä tulossa vielä lähipäivinä. Jospa vappupyhien aikaan ehtisi myös lukea :) Päätalo onkin oivallinen kirjailija työnjuhlaan. Yhdistättekö muuten te muut jotkut lukemanne kirjat niihin juhlapyhiin, vuodenaikoihin tai muihin ajankohtiin, jolloin olette ne lukeneet? Minulle ainakin tulee tietyistä kirjoista Vappufiilis. Viime vappuna luin koottuja Sherlock Holmesin tarinoita, toissa vuonna taisi olla menossa joku Komisario Palmuista. Nämä ovat alkaneet nyt pyöriä mielessä ja mieleni tekisi palata niihin tänäkin vappuna. Taitaa olla jo aika huolestuttavia kirjaholismin piirteitä??

Joka tapauksessa,

Hauskaa Vappua Kanssalukijat!

[caption id="attachment_34" align="aligncenter" width="500" caption="Laatukirjallisuuden lisäksi torilta mukaan lähti myös vanhankansan rottinkinen mattopiiska."][/caption]

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Klassikko jo syntyessään


Tulen ulos kaapista: luin Sofi Oksasen Puhdistuksen vasta nyt. Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa siitä, koska ajattelin, että minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa kirjasta, jonka koko lukeva Suomi on varmaan lukenut ja loput katsoneet näytelmänä. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin moninaisten sattumien summana: ensin sain Puhdistuksen nurkkiaan siivoavalta lähimmäiseltä lahjoituksena (varsinainen puhdistus sekin!). Pari päivää myöhemmin sain tekstianalyysikurssin lukulistan ja kappas, Puhdistus osui heti sieltä silmiini. Ja sitten vielä Sofi otti, meni ja voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Tuli jotenkin sellainen tunne, että täytynee kai minunkin tarttua kirjaan pikimmiten ja avata sanainen arkkuni sen tiimoilta.


Minulla ei ole ollut mitään erityistä syytä vältellä Puhdistusta. Se vain tuntuu olevan kirjastossa aina menossa (sattuneesta syystä), enkä ole tullut sitä ostaneeksikaan. Täytyy myöntää, että sitä mukaa kun hypetys kasvoi, laski myös innokkuus lukea kirja. On vaikea tarttua kirjaan, mikä kuluu kaikkien käsissä ja mikä on voittanut jo lähes kaiken mahdollisen. Tuloksena on kuitenkin lähes takuuvarma pettymys.


Ensimmäisen osan ajan ihmettelinkin kirjan kulttimainetta. Tarina eteni hitaasti, eikä vanginnut otteeseensa, siitäkään huolimatta, että teoksen kirjalliset ansiot olivat selkeästi havaittavat. Vasta siinä vaiheessa, kun tarina takautui 30-40-luvuille, joko Oksanen tai minä pääsi vauhtiin. Kirja piti otteessaan ja oli pakko lukea nopeasti loppuun asti.


Monille Puhdistus tuntuu olleen intensiivinen ja ihonalainen kokemus. Itselleni se ei ollut aivan yhtä mullistava. Ei nyt pidä käsittää väärin. Kirja on kerrassaan hyvä, upea suorastaan. Mutta ei se varsinaisesti merkannut itseään poltinraudalla muistini sopukoihin, kuten elämäni top5-kirjat ovat tehneet. Jostakin syystä tämä Neuvosto-Viron naisten kohtalo ei tullut uniini ja viipyi mielessä vain vähän aikaa. En tiedä onko vaikutusta sillä, että naisiin kohdistuva väkivalta tuntuu olevan tämän kevättalven lukuteemani. Muutama viikko sitten kirjoitin Kiba Lumbergin Mustasta perhosesta. Mistä johtunee, että se kosketti enemmän, vaikka kirjallisten ansioiden perusteella Puhdistus onkin aivan omaa luokkaansa.


Ennen kaikkea Oksasen kirjailijan kyvyt tekevät vaikutuksen.  Pakko myöntää, että olen vähän kateellinen.  Toisaalta Oksanen luo uskoa meihin nuoriin naisiin. Hienoa taidetta voivat tehdä muutkin kuin keski-ikäiset miehet.


Ai niin, mistäkö kirja kertoo? Aliidesta, Zarasta ja Ingelistä, joiden elämät ja unelmat jauhautuvat murskaksi maailmanpolitiikan ja aatteiden pyörteessä. Mutta oikeastaan kirjan juonella ei ole väliä. Klassisen tragedian kaavan mukainen tarina kaikkine kirjallisine nyansseineen on ammattilaisen työtä.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Miesten maailma


Alan olla itsestäni vähän huolissani. Olenko tulossa pahimman sortin telaketjufeministiksi, kun miesten kirjoittamat kirjat vain ärsyttävät? Silläkin uhalla, että uskottavuuteni (onko sitä joskus ollut?) on uhattuna, on pakko tuulettaa tunteita (miehet voivat siirtyä halutessaan suoraan seuraavaan kappaleeseen, kannattaa myös katsoa, mitä Satu on kirjoittanut). Harri Nykäsen Raid ja Legioonalainen on ärsyttävän piilosovinistinen kirja. Ok. Ehkäpä Helsingin alamaailmoissa ei paljon naisia pyöri. Mutta miksi ainoat ohuet naishahmot ovat: 1) pullantuoksuinen äitihahmo 2)ex-tyttöystävä 3) auroista höpöttävä ex-gangsterin heila (eli vähän pöhkö) 4) niinikään ex-gangsteriheila, jolla on hyvä rintavarustus 5)ex-gangsteriheila, joka on juoppo. Eikä tässä vielä kaikki. Jopa tarinassa puoli sekuntia viipyvä osastosihteerikin on osastosihteeri Jantunen, mutta toisen päähenkilön ihastus, muista hahmoista puhumattakaan, on sivusta toiseen pelkkä Nainen (joskus myös vaimo). Nainen seisoi ja nainen teki sitä ja tätä ja naisella oli hyvä takamus. Tämähän ei ole vielä mitään verrattuna Reijo Mäen Vareksiin, mutta siinä missä Mäki kirjoittaa itseironisesti ja hauskasti, tuntuu  tässä kirjassa testosteronintuoksuinen miesten maailma täysin tahattomalta ratkaisulta. Pikkupoikien kovanaamaleikit on puserrettu uuteen muotoon suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.



No niin, nyt vähän helpotti. Jos tarkastellaan asiaa viileän objektiivisesti, saattaa olla, että Raidit on tarkoitettukin miehille. Saattaa myös olla, että alamaailman pyörteissä naisille varatut roolit ovat yllä kuvatun kaltaisia. Tämä oli minulle ensimmäinen Raid-kirja. En ole myöskään seurannut Raidia televisiosta nimekkäästä näyttelijäkaartista huolimatta. Olisi siis kenties ollut oikeudenmukaista ja järkevää napata kirjastosta mukaan ensimmäinen Raid-tarina, että olisin päässyt maailmaan paremmin sisälle. Tällainen ennenkuulumaton suunnitelmallisuus ei ole kuitenkaan ollut tapana aiemminkaan, joten miksi muuttaa toimivaa systeemiä?



Käsittääkseni Raidien suosio perustuu Harri Nykäsen omalle taustalle. Nykänen on entinen Helsingin Sanomien rikostoimittaja, joten hän tuntee skenensä keskivertoa paremmin. Asia huokuu esimerkiksi yksityiskohtaisesta kassakaappimurron kuvauksesta, jota arvatenkin mieh... tekniikasta kiinnostuneet lukijat osaavat arvostaa. Muutamaa oivallista kohtausta lukuun ottamatta tarina kuitenkin jää aika laimeaksi. Myös Nykäsen tapa jättää dialogissa repliikit personoimatta hankaloittaa välillä lukemista. Erityisesti kolmen tai useamman henkilön kohtauksissa on hankalaa yrittää repliikin sisällöstä päätellä, kuka sanoo mitäkin.



Käsittääkseni Raidit luetaan kuuluviksi dekkareihin, itsestäni ne ehkä solahtaisivat paremmin jännityskirjallisuuden puolelle: Raid on väkivallan ammattilainen, joka yrittää auttaa kaverinsa kaveria Ekiä eli Legioonalaista, joka on lavastettu syylliseksi murhasta. Samaan aikaan konstaapeli Huusko yrittää jäljittää Ekiä ja haistaa kuviossa palaneen käryä. Myös Isot Pojat meinaavat sotkea tutkimuksia. Nykäselle ansioksi on luettava laukausten jälkeen ilmaan leijumaan jäävä kysymys siitä, ketkä loppujen lopuksi ovatkaan hyviä ja ketkä pahoja.



Raid ja Legioonalainen on kirja, jonka voisin ostaa junaan ja sitten vaivattomasti unohtaa sinne (tämä kielikuva on muuten lainaus jostakin toisesta blogista, mutta en muista enää kenen. Kiitos ja anteeksi!). Löytö tekisi varmasti jonkun (miespuolisen) matkustajan onnelliseksi.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

"Paapapapaapa-pa-pa-pa-paapaa, maamamamaama-ma-ma-ma-maamaa..."

Haistan trendin kun sen näen. Sari on alkanut kerätä Maija Karman piirroksilla koristeltuja lastenkirjoja, Anni.M. lanseerasi muutama viikko sitten loistavan lastenkirjasunnuntain. Siispä hyppään muodin aallonharjalle ja kannan korteni kekoon minäkin :-)

Lapsen saannissa on sekin hyvä puoli, että hyvällä tuurilla lapselle tuodaan hyviä kirjoja lahjaksi. Yksi näistä on Tittamari Marttisen kirjoittama Hyvää yötä, Muumipeikko -kirja, joka sisältää myös CD:n (terveiset ja kiitokset Hirviöserkuille vanhempineen!).

Oma muumikokemukseni perustuu lähinnä japanilaisiin piirrettyihin. Itse asiassa innostuin muumeista enemmän vasta viime kesänä, kun oma ulkomuotoni alkoi päivä päivältä enemmän näyttää Muumimammalta. Kovin syväluotaavaa analyysiä siitä, onko Tove Janssonin perintöä yleensä sopivaa mennä ronklaamaan, ei siis voi minulta odottaa.

Kirja (ja CD) sisältää kuusi muumitarinaa. Tarinat ovat suhteellisen lyhyitä, vähän isommille lapsille iltasaduiksi sopivia. Aikuisten kannattaa  pitäytyä jatkossakin Janssonissa. Erityisesti sivulauseiden ja lausevastikkeiden puute rassaa aluksi isompaa lukijaa. Myös Janssonin filosofinen ote on karsiutunut pois. Mutta lapsillehan tämä kirja on suunnattukin ja uskon tästä tulevan myöhemmin hitin meidän perheessä.

Parasta muumeissa on niiden valoisa asenne. Ihan tavallinen arkikin voi olla seikkailu. Muumilaaksossa paistaa aina aurinko, paitsi jos sataa vettä, mikä sekin on yhtä aikaa kotoista ja jännittävää. Aina on sopiva hetki syödä tuulihattuja ja juoda kaakaota. Koiralle voi syöttää mehua ja keksejä. Poliisin tärkein tehtävä on selvittää, kuka on tehnyt likaisen jalanjäljen vastapestylle lattialle.

Meidän perhe muuttaa Muumilaaksoon asumaan.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...