keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Maassa maan tavalla?



Maassa maan tavalla ja maahanmuuttokriittisyys tuntuvat olevan päivän sana. Aiheesta voi ennakoida yhtä keskeisimmistä vaaliteemoista, kun suuretkin puolueet ovat huomanneet, millä retoriikalla Perussuomalaisten kannatus nousee.

Kiba Lumbergin Mustan Perhosen lukeminen osui siis mielenkiintoiseen aikaan. Kuka olisi kiinnostunut romaneista? Romaniväestö elää suomalaisen yhteiskunnan sisällä omaa elämäänsä ilman, että valtaväestö tuntisi kovinkaan suurta kiinnostusta  sopeuttaa sitä yhteiskuntaan tai ratkoa siihen liittyviä ongelmia. Romaneilla on omat tavat, heihin on totuttu. Suomalaiset tuntuvat tarvitsen ja "sietävän"  yhden 'ne toiset'-ryhmän, johon verrata itseään.

Se yhteiskunnasta, sitten puhutaan taiteesta. Kiba Lumbergin Musta Perhonen on hänen romanitrilogiansa ensimmäinen osa. Kirja kertoo pienestä romanitytöstä Memesasta, joka elää romaniyhteisön ja ympäröivän valkolaisyhteisön repivässä ristiriidassa. Memesa ei tunne kuuluvansa romaneihin, mutta suomalaiset tekevät selväksi, että hän on kantaväestöä huonompi. Lumberg käsittelee myös naiseutta, tytön ja naisen roolia sekä romaninaisten alistettua asemaa koskettavasti.

Lumbergin Tumma ja hehkuva veri -sarjasta nousi aikoinaan kova kohu. Valkolaisen on vaikeaa ottaa kantaa sen paremmin sen kuin tämän kirjankaan oikeellisuuteen. Lumberg mainitsee kirjan alussa tapahtumien ja henkilöiden olevan kuvitteellisia, mutta toisaalta kirjassa on hyvin henkilökohtainen ja Lumbergin omaan taustaan sopiva kerronta ja tarina. Väistämättä lukijaa jää askarruttamaan, kuinka omakohtaisiin kokemuksiin tapahtumat perustuvat.

Musta Perhonen kolahti ja kovaa. Lumberg kirjoittaa koskettavasti: samaan aikaan raa'asti, mutta lempeän inhimillisesti. Mielestäni jokaisen olisi hyvä lukea kirja ja saada vähän lisäsävyjä varsin mustavalkoiseen valtaväestön "mannekuvaan". Kirja on sisällöltään rankka, mutta kielellisesti helppolukuinen ja pituudeltaan lyhykäinen. Hyvä esimerkki siitä, ettei merkittävän ja korkeatasoisen teoksen tarvitse olla vaikea tiiliskivi. Jatko-osat Repaleiset siivet ja Samettiyö päätyvät molemmat ehdottomasti omalle lukulistalleni.

Musta perhonen on vaikuttava ja omalla tavallaan kaunis kirja. Se on kuin vastaantuleva romaninainen pönkkähameissaan ja paljettipuserossaan. Oikeastaan uskot tietäväsi, miltä romaninainen näyttää, mutta näky on niin uljas ja salaperäinen, että on pakko kääntää pää ja katsoa vielä uudestaan.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Rikollisen testamentti



Aleksandr Kuprinin Kadulta-novellia uskaltaa suositella! Venäläisen kirjallisuuden ystävät pitänevät siitä ilman muuta, mutta tästä kannattaa aloittaa sellaisenkin lukijan, joka saa puistatuksia jo pelkästään  Karamazovin veljesten näkemisestä.

Tarina alkaa kapakasta ja päättyy kadulle. Päähenkilö, katujen mies Andrei, roisto, alkoholisti ja röyhkimys kertoo tarinansa olutpalkalla. Andrein elämä on ollut täynnä valheita, iljettävyyksiä ja laittomuuksia, mutta siitä huolimatta hän on aina jaksanut jatkaa matkaa kohti uusia pettymyksiä.

Kuprinin teksti on erinomaisen elävää. Erityisen pirteän tarinasta tekee se, että se on kirjoitettu Andrein monologiksi tuopin äärellä, varsinaista kertojaa ei siis ole. Elämäntarinan lisäksi tekstiin on tallentunut yhtä hyvin pienet humalaiset laulunpätkät kuin juomatilauksetkin. Kuprin on onnistunut niin hyvin, ettei hän niinkään ole kirjoittanut novellia, vaan luonut elävän muotokuvan samanlaisella tarkkuudella kuin Rembrandt konsanaan.

Itse tarina on kaikessa karuudessaan riemastuttava ja täynnä hirtehistä huumoria. Andrei kertoo toinen toistaan törkeämmistä tempuistaan, jotka vain pahenevat tarinan edetessä. Siitä huolimatta tuo lurjus vaikuttaa kaikessa rehellisyydessään lähes sympaattiselta. Ilmeisesti tästä syystä myös näkymättömäksi jäävä kuuntelija tarjoaa tuopin toisensa jälkeen.

Kuprinin tekstin todellinen hienous paljastuu sen luomassa kuvassa venäläisestä yhteiskunnasta. Vaikka Andrei kertoo omaa henkilökohtaista tarinaansa, paljastaa hän samalla lukuisat epäkohdat: sotilaiden siveettömän elämän, kaikkialla rehottavan korruption, papiston kitsauden vain muutaman mainitakseni. Eipä liene liian uskaliasta tulkintaa, jos näkee Andrein venäläisen yhteiskunnan karrikoituna henkilöitymänä.

Kuprin antaa äänen yhdelle kadun miehelle muutamaksi tuokioksi ennen valomerkkiä. On vaikea päättää, ajoiko Kuprin hahmollaan köyhälistön asemaa vai ei. Andrei on itse tiensä valinnut, mutta toisaalta ympäristönsä tuote. Olipa hän mitä tahansa, muutaman tuokion jälkeen hän häipyy tuhansien kaltaistensa tavoin hämärään, kadulle.

"Au reservoir, monsieur, kuten ranskalaisen sanovat."

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Puujalkavitsejä puupäille?

[caption id="" align="alignnone" width="420" caption="Lähde www.hs.fi"][/caption]

Jokin aika sitten (ehkä vuosi, voi olla parikin) aviomieheni alkoi näytellä minulle netistä sarjakuvastrippejä, jotka olivat hänen mielestään todella hauskoja. Minulle ne eivät auenneet; usein parempi puoliskoni joutui selittämään vitsin minulle, joskus sentään ymmärsin jujun itse, mutta se ei ollut minusta kovinkaan hauska. Tuomitsin tuon Fingerporiksi paljastuneen sarjakuvan a) yksinkertaisille tai b) miehille suunnatuksi huumoriksi ja annoin asian arrogantisti olla.

Viime aikoina yksi jos toinenkin älykkäänä pitämäni ihminen (huom. myös mieheni on älykäs!) ja vieläpä naisihminen on kuitenkin aloittanut kanssani keskustelun Fingerporista. Niinpä uteliaisuuteni heräsi ja asia alkoi myös käydä kunnian päälle: oliko kuitenkin niin, että minä olin tyhmä tai sitten pelkästään huumorintajuton?



Mukavaa olla väärässä, ainakin osittain. Olen lukenut viime aikoina todella vähän sarjakuvia, joten olen ehkä hieman vieraantunut sarjakuvakerronnasta. Se on ongelma, kun lukee yksittäisen stripin sanomalehdestä. Mutta kokonaista albumia lukiessa minäkin pääsin rattaille, niin Pertti Jarlan kuvakielestä kuin huumoristakin. Vitsit perustuvat sanojen kaksinaismerkityksille tai muille väärinkäsityksille. Pertti Jarla ei siinä suhteessa ole erityisen innovatiivinen "juonen" suhteen, mutta pakko myöntää, että välillä oivallukset osuvat napakasti maaliin. Jarla ei tunne tabuja, vaan vitseissä seikkailevat yhtäläisesti niin Adolf Hitler, Jeesus kuin Mustanaamiokin. Muutenkin hyvän maun rajoja koetellaan, vaikka yleisimmin päähenkilöinä toimivat Jarlan itse luomat hahmot.

Fingerpori kertoo kuvitteellisesta 3600 asukkaan paikkakunnasta, jonka varmasti jokainen pikkupaikkakunnalta lähtöisin oleva jossakin määrin tunnistaa. Kertatutustumisella asukkaista parhaiten profiloituu ja nauruhermoihin osuu kommunistinen baarinpitäjä Rivo-Riitta. (Joka paljastuikin seuraava aamuna lukemastani Savon Sanomien Jarlan haastattelusta miehen henkilökohtaiseksi suosikiksi. Olisin linkittänyt haastattelun tähän, mutta eipä sitä SS:n arkistosta löytynytkään, murr.)

Jarla ammentaa aiheitaan paitsi jokapäiväisestä elämästä, myös historiasta ja uskonnosta. Opettaja minussa hieroo jo kämmeniään tyytyväisenä yhteen, tiedän jo muutamia herkullisia keskustelunavauksia historian ja uskonnon tunneille...

[caption id="" align="alignnone" width="455" caption="Lähde www.hs.fi"][/caption]

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Särkynyt sydän...

Ehei, ei nyt onneksi minulla kuitenkaan, mutta tuossa ylhäällä otsikkokuvana ja toivottavasti taas muutaman kuukauden päästä meidän kotipihallamme. Aatokset alkavat viipyillä entistä enemmän keväässä ja kesässä ja mitä korkeammalta ja kirkkaammin aurinko paistaa, sitä synkeämmältä ja syksyisemmältä se niin ihanainen standardikuva alkoi näyttää. Siispä vähän pinkkiä päivään ja elämään, ehkäpä nämä otsikkokuvat tulevat jatkossa vaihtumaan vuodenaikojen mukana...

Ai niin, olen minä kirjojakin lukenut! Fingerpori ilmestynee sivulle ennen viikonloppua!

Keväisin terveisin,

Amma

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Ei niin hyviä...



Jostakin syystä Juha Itkosen julkisuuskuva on antanut minulle syyn olettaa hänen edustamansa kirjailijatyyppi minulle epäsopivaksi. Ei Itkosen julkisuuskuvassa mitään vikaa ole, mieshän on sympaattisen oloinen kuin nallekarhu, mutta tavalla tai toisella hän on onnistunut antamaan itsestään sellaisen kuvan, ettei hänen kirjoihinsa ole tullut tartutuksi.

Masentavaa olla oikeassa.

Tavallaan Myöhempien aikojen pyhissä on mielenkiintoinen ja kotimaisessa kirjallisuudessa erilainen lähtöasetelma. Nuoret uskon soturit, myöhempien aikojen pyhät David ja Mark tulevat kylmään ja syrjäiseen Suomeen levittämään pelastuksen sanomaa. Uskonveljien lähetystyötä varjostavat keskinäiset kismat ja suomalaisten kylmä vastaanotto. Lisäksi David painiskelee kielletyn rakkauden, uskonkriisin ja valheiden verkon synkässä viidakossa.

Itkonen soljuttaa tekstiä eteenpäin ajatuksenvirtatekniikalla ja yltyy välillä kieltämättä varsin komeaan menoon. Kuitenkin Myöhempien aikojen pyhiä on kuin parhaat päivänsä nähnyt nakkimakkara. Tuleehan se syötyä, mutta lopulta jäljelle jää vain tympeä maku ja rasvainen kalvo kitalakeen, joka ei lähde mihinkään, vaikka kuinka kielellä hinkkaisi.

Itkosen maailma on masentava ja ennen kaikkea kovin kliseinen. Suomalaiset ovat hiljaisia, varautuneita ja ryyppäävät. (Ihanko totta?) Sauna tuntuu ensikertalaisesta helvetin esikartanolta. (Ehkä seuraavaksi jotain omaperäisempää) Mormonien käyttäytymiskoodisto on kohtuuttoman tiukka (Haukotus). En tiedä kumpiko on tylsempi ja tympeämpi: Itkosen kuva mormoneista vai suomalaisista. Joka tapauksessa mieleen tulevat ne opiskeluaikojen parikymppiset nuoret miehet, jotka muuttuivat tiedostaviksi kansalaisiksi, antoivat tukkansa kasvaa pitkäksi ja suolsivat väitellessään suustaan toinen toistaan tekosyvällisempiä ajatuksia, joista yksikään ei ollut omaperäinen tai edes erityisen ajatuksia herättävä.

Pahinta on, ettei kirja oikeastaan ole huono. Se on klisee.

Kuten jo sanoin, Juha Itkonen on kuitenkin ihan sympaattisen oloinen mies.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Hyvä äiti, isä meidän?

Eve Hietamiehen Yösyöttö tarttuu arkaan aiheeseen. Mitä tapahtuu, kun äiti hyppää synnytyssairaalan edustalla taksiin ja jättää vastasyntyneen lapsensa isänsä huostaan? Voiko äiti hylätä lapsensa? Voiko isä pärjätä vauvan kanssa? Voiko mies päästä sisälle vaippaihottuman, Teletappien ja kuukuppien täyttämään äitimaailmaan? Näitä ja monia muita vanhemmuuteen liittyviä asioita Hietamies käsittelee herkästi ja hersyvästi, välillä itkettää ja kohta jo naurattaa. Kun Antti yrittää ostaa uusia kuppeja keittiöönsä, on pakko purra nyrkkiä, ettei vieressäni nukkuva vauva herää nauruuni.

Vastaleivottuna äitinä Yösyöttöön onkin kovin helppo samaistua. Antin ja Paavon yhteiselämä tuntuu hassulla tavalla samalla aikaa tutulta ja vieraalta. Monet vanhemmuuteen liittyvät tunteet: ylpeys, rakkaus, huoli ja ajoittain silkka pakokauhu lienevät jokaisen vauvaperheen vakiotuntemuksia. Toisaalta tarinaa lukiessaan tekee mieli huokaista helpotuksesta monienkin asioiden suhteen. Olen kiitollinen terveydestä, siitä, että vauvalla on sekä läsnäoleva äiti että isä ja ennen kaikkea siitä, että olemme saaneet nauttia osaavasta ja riittävillä resursseilla varustetuista neuvolapalvelusta.

Kirja tarjoaa tuoreelle äidille myös tietoa. Nyt tiedän, mikä lasta vaivaa, jos hän haukahtelee ja hengittää vaikeasti tai mihin jalka kannattaa kääriä, mikäli lapsi astuu naulaan. Sanomattakin lie selvää, että tiedän myös pari uutta asiaa, jota en ole aiemmin osannut ollenkaan pelätä... Mukavaa on myös peilata itseään kirjan leikkipuistoäiteihin: olenkohan enemmän vaihtoehtoluomuäiti, alennusmyyntiäiti vaiko kenties eväsäiti?

Kirjan opetus lienee siinä, että vanhemmuus on lopulta yhdistävä asia sukupuolesta riippumatta. Toisaalta siitä Hietamieskään ei pääse mihinkään, että miehet ovat lopulta eri planeetalta kuin naiset. Kirjaa lukiessa minua jäi askarruttamaan, miksi äitiyteen ja isyyteen liittyvät odotukset (niin perheen sisäiset  kuin ulkoa tulevat) ovat niin erilaiset? Onko se vain yksinkertaisesti niin, että jotkut jutut ovat naisten töitä ja toiset työt taas miesten juttuja? Kantavatko naiset vielä geeneissään muinaisten luolaäitien hiljaista tietoa kun miehet haluaisivat edelleen pyydystää mammutteja? Ei ihme, että miehisyyden kriisistä puhutaan. Mitä mieltä olette, arvoisat lukijat, oman kokemuksenne pohjalta?

Huomaan eksyneeni taas aika kauas itse aiheesta, eli Yösyöttö-kirjasta. Suosittelen sitä vilpittömästi kaikille. "Lapselliset" kirjasta varmasti pitävät ja uskoisin, että lapsettomille kirja tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden kurkata perhesirkukseen esiripun takaa. Sen jälkeen kukin voi miettiä, haluaako vielä hypätä näyttämölle.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...