perjantai 26. helmikuuta 2010

Askeesi ja selibaatti sopivat vain harvoille ja muita hajanaisia teologisia huomioita.



No nyt minäkin olen sitten lukenut sen, nimittäin Umberto Econ Ruusun nimen. Historian opiskelijoiden ja tutkijoiden (jostakin syystä yleensä naispuolisten) keskuudessa mainittu kirja nauttii kulttiteoksen asemaa. Jokainen historioitsija yleensä pystyy mainitsemaan jonkin kirjan, elokuvan, maalauksen, linnanraunion tai muun vastaavan lähtösysäyksen historiakiinnostukselleen ja veikkaisin, että jos asiasta tehtäisiin galluppi, tämä kirja sijoittuisi korkealle. Ehkä juuri tästä syystä olen vältellyt sen lukemista, sillä tällaisista lähtökohdista kirjaan tarttuessa lopputuloksena ei voi olla muuta kuin pettymys.

Siihen verraten lukukokemus jää vahvasti plussan puolelle, olkoonkin, että kirjan maine on mielestäni ylimitoitettu. Tähän vaikuttaa toki näkökulma: dekkarina kirja ei ole kovinkaan kummoinen. Eco ei ole vaivautunut keksimään pyörää uudelleen kun joku sen on jo kerran tehnyt ja pyörittää melko heppoista ja ennalta-arvattavaa murhamysteeriä välillä kepeästi, välillä kankeammin. Idea on yksinkertainen: kirjan kertoja Adson ja hänen mestarinsa William Baskerville joutuvat italialaiseen luostariin, jossa tapahtuu kamalia. Jokaisen aamun valjetessa löytyy uusi ruumis. Apotin pyynnöstä Baskerville yhdessä oppipoikansa kanssa ryhtyy selvittämään mysteeriä. Kirjan ehdottomiin tähtihetkiin kuuluvat mm. kohtaus, jossa apotti esittelee luostarinsa aarrekammiota sekä kirkkoisien käsirysyyn päättyvä väittely Jeesuksen suhtautumisesta omaisuuteen.

Kirjan vahvuus on sen luomassa maailmassa ja teologis-filosofisessa pohdiskelussa. Mainittakoon, että Eco aiheutti minulle ensimmäisten kymmenten sivujen aikana ammattikriisin: kun ihminen, joka sentään on lukenut sekä historiaa että teologiaa yliopistossa tuntui tylsistyvän kuoliaaksi keskiaikaisen luostaritarinan äärellä, heräsi epäilys, että vika on lukijassa. Onneksi kirja pääsi kuitenkin vauhtiin ja minunkin ammatilliset epäilykseni häipyivät. Eco harrastaa minun makuuni sopimattoman pitkiä ja yksityiskohtaisia kuvauksia alttaritaulujen hahmoista, kirjoitussalin ikkunoiden lukumäärästä, muodoista, värisävyistä ynnä muista kiehtovista asioista, mitkä saivat minut muutamaan otteeseen epätoivon partaalle.

Jos Berendtia lukiessani tunsin itseni puoliuskovaiseksi, huomasin nyt yllättäen olevani puolipakana tai ainakin kerettiläinen. Kirjaa voinee pitää siis varsin onnistuneena ja keskiaikaisen katolisuuden kuvausta uskottavana, kun lukija pystyy peilaamaan omaa maailmankatsomustaan siihen. Sinällään sitä, että huomaa sijoittuvansa jonnekin Savannahilaisen voodoon ja keskiaikaisen benediktiläisyyden välimaastoon, ei voine pitää kovinkaan merkittävänä psykologisena läpimurtona.

Ja lopuksi koosteena kirjasta kummunneita teologisia huomioita.

Päähuomio: Jos elää vuosikaudet askeesissa ja selibaatissa, on aivan liikaa aikaa ajatella.

Tästä johtuu muun muassa että:

1) Tuntuu olennaiselta miettiä, nauroiko Jeesus joskus. Koska evankeliumeissa tätä ei mainita, nähdään sopivana olettaa, että Jeesus ei varmaan koskaan nauranut, eikä muutkaan saa sitten nauraa. Mikä loogisuuden riemuvoitto! Tosin mikäpä minun on elvistellessä liki kolmesataa vuotta Humen giljotiinin jälkeen.

2) Jos pystyy ihailemaan Luojan töitä nähdessään eläinten lantaa, kuinka helppoa onkaan ylistää Luojan kunniaa, mikäli saa elää jalokivien ynnä muiden aarteiden keskellä. Tämän logiikan minäkin ymmärrän.

3) Inkvisiittorit saavat tehdä oikeastaan ihan mitä vaan.

4) Jos olet nainen ja sinulla on käsissäsi musta kukko, olet mitä todennäköisemmin noita. Jos taas olet inkvisiittori, joka löytää naisen, jolla on käsissään musta kukko, voit tuomita noidan roviolle kuulustelematta. Tähän on perustelunsa, nimittäin

5) nainen on paha. Sen lisäksi nainen tekee pirunmetkuillaan kaikkensa, että saisi munkkiparat houkutelluksi lihan syntiin. Kenenkään mieleen ei tunnu juolahtavan, etteivät nuoret kauniit tytöt kenties ole kiinnostuneita vanhoista, kumaraisista äijänkäppänöistä. Vielä vähemmän kukaan osaa aprikoida sitä, että vuosikymmenten selibaatti voi osaltaan vaikuttaa siihien, että jokainen luutamummokin vaikuttaa munkin silmissä seireeniltä.

6) Edellä mainitusta johtuen munkki tekee pienemmän pahan, jos hairahtuu lihan syntiin eläimen tai lapsen kuin naisen kanssa.

Kaikesta tästä voisi vetää paljonkin mielenkiintoisia siltoja nykypäivään, mutta koska tämä blogi on sinänsä poliittisesti ja uskonnollisesti ainakin hyvin vähän kantaaottava ja sitoutunut ja koska kyseessä sentään on vain fiktiivinen teos, jätän sen tekemättä.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Välihuomautus

Koska olen parhaillaan eksyksissä keskiaikaisen luostarin kirjastolabyrintissä, saatte odottaa vielä hetkisen juttua Umberto Econ Ruusun nimestä.

Olen viime päivinä kasvattanut vielä kovin vaatimatonta blogitietämystäni ja vieraillut muiden blogeja nuuskimassa sekä etsimässä itselleni suosikkeja. Yllättäen olenkin huomannut, että tällainen kirjojen lukeminen aakkosjärjestyksessä on tällä hetkellä kirjablogistien suosikkiharrastus! Olen siis aivan ajan hermolla oman blogini kanssa. Mielenkiintoista sinällään, että useat ihmisen ovat aloittaneet samoihin aikoihin tällaisen urakan. Vielä mielenkiintoisempaa on seurata, miten toisten lukeminen etenee ja ennen kaikkea, millaisia kirjoja he valitsevat. Ainakin Jenni näyttää olevan kanssani samoilla linjoilla ja on lukenut C-kirjaimesta Canthia kuten minäkin!

Kaisa Kyläkosken huomio tähän asti lukemieni kirjojen historiallisesta luonteesta havahdutti: olen tosiaan viettänyt viime aikoina aika lailla aikaa menneisyydessä! Koska en halua olla tapojeni orja, on Econ jälkeen vuorossa uusi Eve Hietamies. Tosin kuten Yösyöttö-nimestä voi päätellä, liikutaan tässäkin kirjassa minulle tällä hetkellä tutuissa ympyröissä...

Se nykyajasta. William Baskerville ja murhamysteeri odottavat. Tapaamisiin siis siihen asti, että palajan keskiajalta takaisin!

maanantai 15. helmikuuta 2010

Kuolleet sielut eivät herää henkiin

Nikolai Gogolinin Kuolleet sielut on ollut jo jonkin aikaa lukulistani kärjessä. Kyseessä on Venäjän komedian armoitettu mestari, jonka viitan poimuista Dostojevski on tunnustautunut olevansa lähtöisin. Odotukseni olivat siis korkealla kirjaan tarttuessani.

Olen ensi kertaa lyhyen blogistin urallani siinä kiusallisessa tilanteessa, ettei minulla ole juuri mitään kirjoitettavaa. Erityisen kiusallista tämä on siksi, että kyseessä on yksi maailmankirjallisuuden klassikoista, teos, joka saattoi koko komediakirjallisuuden uusille urille. En väitä vastaan, harmi vain, että minä olen päässyt tutustumaan joihinkin Gogolinin viitan tomuhiukkasiin jo aiemmin, enkä kai siksi osaa antaa teokselle sen ansaitsemaa edelläkävijän arvoa.

Tarinan lähtökohta on toiveita herättävä. Kirjan päähenkilö, Tshitshikov, kiertelee pitkin Venäjän maaseutua ostelemassa tilanomistajilta kuolleitten maaorjien sieluja. Niin, siinäpä se juoni sitten olikin.

Luulen ymmärtäväni Goglinin tarkoituksen. Kuolleet sielut on matkakertomus ja se sukeltaa suoraan ja sangen ansiokkaasti Venäjänmaan ja sen kansalaisten sielujen syvyyteen. Gogol kertoo meille lempeän ironian ryydittämänä, millainen on venäläinen mies, nainen, virkamies, talonpoika tai palvelija. Tshitshikov on kahden palvelijansa ja vaunujansa vetävän troikan kanssa koko Venäjä pienoiskoossa, kuten eittämättä komea loppukohtaus paljastaa. Gogolinin kunnianhimoisena tavoitteena oli luoda eeppinen trilogia, joka olisi esitellyt Venäjän menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Toisen osan Gogol poltti, kolmas jäi ajatuksen asteelle. Mielikuvitustani jää askarruttamaan, olisivatko Gogolinin vaunut päässeet vauhtiin seuraavissa osissa.

Kirjan suljettuani päällimmäiseksi jää tunne menetetystä mahdollisuudesta. Lähtökohta kuolleita maaorjia ostavasta miehestä on niin herkullinen, että sen ympärille olisi voinut punoa paljon enemmän aina tiukasta yhteiskuntakritiikistä revittelevään revyyhenkeen asti. Gogolinilla on omat loistokkaat hetkensä, mutta liian useat kymmenet sivut lukija saa pidättää haukotustaan.

Erityiskunniamaininta on annettava kielestä. Luin Samuli S:n alkuperäisen suomennoksen vuodelta 1882. Vanhahtava suomen kieli on eläväistä, riemastuttavaa ja sopii Gogolinin taitavaan kielenkäyttöön ja tekstin nerokkaaseen rytmitykseen, josta moni elokuvaohjaaja voisi ottaa oppia.

Kuolleet sielut varmasti ansaitsee paikkansa klassikkona, mutta jotakin puhtia kirjasta jäi uupumaan. Sen sijaan Gogol lunasti syvän ihailuni kynäniekkana, siitä esimerkkinä yksi komeimmista kielikuvista venäläisen metsästäjäherran ajaessa saalistaan "vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin."

torstai 11. helmikuuta 2010

Viivettä toimituksessa...

Ei hätää, en ole heittänyt kirvestä tiskiin enkä hanskoja kaivoon, vaikka tällä viikolla ei uutta kirjaa ole tänne ilmestynytkään!

Olen ollut kipeänä ja vielä sillä lailla harmillisesti kipeänä, etten ole jaksanut edes lukea (kipeänä olohan on silloin aika mukavaa, kun jaksaa lueskella ja katsella elokuvia).

Ilokseni voin kuitenkin ilmoittaa, että silmät juoksevat jo riveillä siihen malliin, että Kuolleet Sielut ilmestynevät lähiaikoina sivustolle kummittelemaan. Sen jälkeen siirrymmekin keskiajan luostarielämään Umberto Econ matkassa. Kuten huomannette, olen taas katsonut oikeudekseni hieman muuttaa aakkosjärjestystä - valituksia ei käsitellä!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...