sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Vanhan maailman haudalla



Jörn Donnerin Petollinen sydän päättää hänen vuonna 1974 alkaneen suku- ja yrityssaagansa. En ole aiempia osia lukenut, joten tämä kirjoitus koskee pelkästään vuonna 2001 ilmestynyttä päätösosaa.

Donner on punonut kirjaan eri tasoja. Kehyskertomuksena on yhteiskunnan häviäjän, 80-luvun kasinotalouden holtittoman lainoittajan, pankinjohtaja Karl Oderin rypeminen masennuksen syövereissä. Mieheltä on mennyt työpaikka ja naisystävä, mutta onneksi jäljelle on jäänyt pankin asunto ja velaton saari. Siitä synkälle miehelle ei kuitenkaan riitä paljon lohtua. Karl tapaa toisen hylkiön, naapurinsa ja viinaanmenevän ex-toimittaja Lindbergin ja ystävystyy tämän kanssa. Kahden jäyhän miehen ystävyyden ja toisesta välittämisen kuvaus onkin liikuttavaa luettavaa ja kirjan parasta antia. Karlin elämässä risteilee myös naisia. Nimenomaan risteilee. Naiset käyvät esittämässä näyttämöllä vuorosanansa ja häipyvät yhtä omituisesti kuin ovat tulleetkin. Mies tuntuu olevan täysin kykenemätön järkevään keskusteluun naisten kanssa, mitä korostaa keskustelun arvoituksellisuus. Tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, mikä jätetään sanomatta. Arvostan Donnerin kielen niukkuutta, asiallisuutta ja koruttomuutta, mutta nopeasti se alkaa ärsyttää: eihän kukaan oikeasti noin puhu.

Tai ehkä liikun vain väärissä piireissä.

Karl Oderilla käy naisten kanssa hyvä flaksi. Donner ehkä on kuvitellut kirjoittavansa erotiikkaa, mutta minulle jää täydeksi mysteeriksi, millä kummalla Oder saa hameväen vikitellyksi sänkyynsä.

Ehkä vika on siinä, että olen nainen.

Karl Oderin nousu tappion syövereistä on kuitenkin vain taustakertomus, suurimman osan sivumäärästä Donner käsittelee Kekkosen aikaa, suomettumista ja poliitikkojen piirileikkiä niin Kekkosen kuin Neuvostoliiton suosion ympärillä. Donner varmasti tietää mistä puhuu, mutta uutta informaatiota (edes vuonna 2001) tai paljastuksia kirja ei sisällä. Enemmänkin kyse tuntuu olevan kirjailijan henkilökohtaisesta tilinpäätöksestä, omakohtaisesta selityksen etsimisestä ja pettyneen miehen turhautumisesta muuttuvan maailman polkiessa vanhan jalkoihinsa. Tämän symboliksi Donner on nostanut poliitikko VeeVee Virtasen, kovasti Paavo Väyrystä muistuttavan valtiomiehen, joka haluaa presidentiksi keinolla millä hyvänsä, mutta joka hupeloi kansan suosion ja jää auttamatta poliittiseksi muinaisjäänteeksi.

Viimeaikaiset säätiöitten vaalirahakohut ja Väyrysen comeback kotimaan politiikan terävimpään kärkeen tekee kirjasta miellyttävän ajankohtaisen, paljon ajankohtaisemman mitä Donner kymmenen vuotta sitten on arvannutkaan. Muuten kirja ei ole mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Donnerin rivit vilisevät viittauksia klassikoihin, poliitiikkaan, historiaan, enteisiin, saksan-ja latinankielisiin sanontoihin (onko se professori Stolt vai Donner itse, jota vaivaa se, ettei lukiossa enää opiskella latinaa?) ja rivien välit ovat puolestaan täynnä hiljaisuutta, patoutuneita tunteita ja angstia. Lopputuloksena on se, että ainakin minun makuuni kirja on liian raskassoutuinen. Kuin runo, mutta niin raskas.

Ehkä vika on siinä, että olen liian nuori.

Edustan sitä sukupolvea, jolle Neuvostoliitto on lähinnä hassu läiskä Gorba-sedän otsassa. Suomettuneen sukupolven tarve käsitellä, selittää ja tilittää on tuntunut minusta aina vähän vaivaannuttavalta. Kuuluuko asianosaisten selitellä asiat puhki ja parhain päin, vai pitäisikö asia jättää myöhempien sukupolvien historiantutkimuksen tarkasteltavaksi?

Petollinen sydän on Donnerin välitilinpäätös milleniumina. Vanhan maailman haudalla seisoo pessimistinen mies, jolla on turhautunut, pettynyt ja petetty sydän.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Kanttia kanssa!

Minulla on näköjään vaikeuksia pysyä itse määrittelemien sääntöjeni puitteissa... Minähän olen lukenut Minna Canthin Kauppa-Lopon kymmenkunta vuotta sitten! Tämä muistui mieleeni vasta Köyhää kansaa lukiessani, joten menkööt nyt tämän kerran. Itse asiaan.

Kirja käsittelee "...köyhyysloukkua, syrjäytymistä ja mielenterveyden ongelmia. Hän kritisoi sekä yhteiskunnan kyvyttömyyttä huolehtia heikoista jäsenistään että parempiosaisten itsekkyyttä."

Heikki Hurstin itsenäisyyspäivän haastattelu vuodelta 2009? Poliittinen pamfletti minkä tahansa suomalaisen puolueen ohjelmasta? Ei, vaan Minna Canthin Köyhää kansaa vuodelta 1886.

Kovin vähän on maailma muuttunut yli sadassa vuodessa ja onneksi kuitenkin jonkin verran. Juhani Aho kuvasi kirjan luomaa vaikutelmaa puistattavaksi ja oli oikeassa. Itse lisäisin vielä määritelmät ahdistava ja oksettava. Tätä kirjaa ei kannata lukea, jos haluaa tulla hyvälle tuulelle. Yhtä aikaa oman lukukokemukseni kanssa pieni vauvani kieltäytyi nukahtamasta iltaisin ilman tuntien huutokonserttia televisiouutisten syytäessä samaan aikaan hätäviestejä Haitin maanjäristysalueelta. Canthin maalaama kuva köyhyyden ja nälän tylsistyttämästä perheenäidistä kuolemaa tekevän vauvan kehdon kiikuttajana tuli perille ja liian lähelle.

Canthin kerronta on tarkkaa ja vaikuttavaa. Ankea kuopiolainen hellahuone ja riepuihin kietoutuneet lapset vangitsevat lukijansa, varsinkin, kun tiedämme, että Canth kuvasi itse näkemäänsä. Kun hän siirtyy kuvaamaan Marin henkistä luhistumista, näkyy tekstissä jo mestarin kynänjälki. Canth on kertonut kärsineensä mielenterveysongelmista, mikä on helppo uskoa, niin vakuuttavasti hän sieluntuskia kuvailee. Canthin käyttämä kieli on modernia ja helppolukuista, vaikka se onkin toista sataa vuotta vanhaa. Sen takia kirjaa uskaltaa suositella niillekin, jotka yleensä kaihtavat klassikkoja vaikean tai vanhahtavan kielen takia.

Köyhää kansaa on teos, jonka luettuaan tekisi mieli esittää yhteiskunnallisia pohdintoja. Askarruttamaan jää, miten Holpaiset ovat kurjaan asemaansa joutuneet, Canth kun ei tarjoa sille mitään selitystä. Marin kurjaa kohtaloa harmitellessaan tekisi mieleni nostaa syyttävä sormi kohti Holpaista, joka on antanut perheensa ajatua turmioon ja vaimonsa joutua liian koville. Tällaiset pohdinnat ovat kuitenkin anakronismia. Köyhät ja vaivaiset olivat olennainen osa yhteiskuntaa. Se, että Canth aloittaa tarinansa ikään kuin keskeltä, on tietoista. Viesti on selvä: köyhyys ei ole valinta. Self-made man-tyyppiset tuhkimotarinat olivat 1800-luvun Kuopiossa, jos nyt ei aivan satua, niin tuiki harvinaisia ainakin.

Omat polkuni ovat olleet maantieteellisesti yhteneväiset Canthin kanssa. Olen viettänyt useita vuosia opiskelemassa Jyväskylän Seminaarinmäen historiallisessa miljöössä ja Kuopiossakin olen asunut vuoden päivät. Silloisen keskustaan johtavan pyöräilyreittini varrelle jäi Minna Canthin patsas. Maltoin pysähtyä kunnioittamaan kaupungin mahtinaista yhden kerran. Taitaa olla aika tehdä uusi visiitti.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Kirja, jossa tapahtuu murha sivulla 190

Alkeellinen aloitus, ajattelette. Koko juonihan menee ihan pilalle. Tiedän, olen pahoillani, olette aivan oikeassa, sanoisi uusi ystäväni Joe Odom, hymyilisi rakastettavasti ja tekisi juuri niin kuin oli aikonutkin.

Kun kirjassa on 430 sivua ja murha tapahtuu sivulla 190, voi siitä päätellä, että kyseessä on jotakin aivan muuta kuin perinteinen rikosromaani. Ennen tuota maagista sivua ei oikeastaan tapahdukaan yhtään mitään. Ja tässä onkin jutun juju. Kirja ei ole tippaakaan tylsä, päin vastoin, se on hyvin viihdyttävä. Noiden liki parinsadan ensimmäisen sivun aikana Berendt tutustuttaa lukijansa Savannahiin ja sen erikoiseen asujaimistoon. Lukija tapaa pianisti-lakimies-kiinteistövälittäjän, joka harrastaa sähkön ryöstöä ja kotinsa avoinna pitämistä turisteille, kirppupannan keksijän, joka onnistuu muuttamaan kultakalojen sisuskalut fosforia hohtaviksi, tummaihoisen transvestiitti-drag queenin ja upporikkaan antiikkikauppiaan, joka kerää natsitavaraa. Muutaman mainitakseni. Lukija ei siis edes osaa kaivata mitään erikoisempaa toimintaa, sen verran kiehtovia Savannahin asukkaat ovat. Itse asiassa (sivulla 190, muistattehan jo) murha jäi allekirjoittanutta jopa hieman harmittamaan, sillä sen jälkeen kirja muuttuu huomattavasti tavanomaisemmaksi perinteisine amerikkalaisine rikostutkintoineen ja oikeussalidraamoineen. Olisipa Berendt kirjoittanut kirjan, jossa ei tapahdu mitään!

Ai niin, mutta kaikkihan perustuukin tositapahtumiin. Berendtin esikoinen on dokumenttiromaani, joka pohjautuu vuonna 1981 todellisuudessakin tapahtuneeseen surmatyöhön ja aitoihin henkilöihin. Kuinka paljon tarinassa on totta, kuinka paljon kirjailijan väritystä, jää epäselväksi, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Pian lukijalle käy selväksi, että tämä tarina on tosi, ainakin siinä vinksahtaneessa maailmassa, minkä Berendt silmiemme eteen maalaa. Siinä maailmassa elämä pyörii illallisten ja tanssiaisten ympärillä, tummaihoiset ja juutalaiset on eristetty pois valkoihoista eliittiä häiritsemästä, autoilusta ei tule mitään ilman mukinpidikkeessä keikkuvaa vodkatonic-lasia ja voodoon harrastaminen on suhteellisen arkipäiväistä toimintaa. Ja mikä parasta, Berendt tekee tämän kaiken niin rakastettavasti, ettei edes tällainen puoliuskovainen, idealistinen absolutisti osaa muuta kuin virnuilla tyytyväisenä.

Kuten ehkä on tullut jo mainituksi, kirjassa tapahtuu murha sivulla 190. Siitä huolimatta tämä ei ole vähimmässäkään määrin rikosromaani. Berendt kertoo Savannahista, jossa joku sattuu kuolemaan, ei kuolemasta, joka sattuu tapahtumaan Savannahissa.  Clint Eastwood on tehnyt kirjasta filmiversionsa 1997. En ole sitä nähnyt, mutta kiinnostaisi tietää, onko Eastwood pannut tarinan pilalle perinteiseen Hollywood-tyyliin keskittymällä epäolennaiseen, eli kuolemaan. Jos joku lukijoista on kyseisen elokuvan nähnyt, voi jakaa tiedon täällä meille muille. Sen lisäksi elokuva näkyy pyörivän tammikuussa Canalin kanavilla, joten asian voi todeta myös itse. Sitä odotellessa arvion voi käydä lukemassa vaikkapa osoitteessa www.film-o-holic.com.

Niin, ja siitä murhasta, mikä tapahtui sivulla 190. Ei huolta. Tätä kirjoittaessani en ole vielä lukenut kirjaa loppuun, joten en tiedä, oliko se murha ollenkaan tai oliko asialla lopulta edes mitään merkitystä.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Alapäähuumoria à la Aristofanes

[caption id="" align="alignleft" width="209" caption="Aristofanes n. 450–385 eaa. Kuva Wikipefdia."][/caption]

Heti alkuun lienee parasta tunnustaa tietyt reunaehdot, jotka vaikuttavat tähän kirjoitukseen. Ensiksikin, vaikka historianopettaja olenkin, antiikin maailma ei minua juurikaan kiinnosta. Toiseksi, en ole myöskään suuren suuri runomitan ystävä. Lähtökohdat eivät siis olleet kovin kehuttavat aukaistessani Aristofaneen näytelmiä sisältävän teoksen (Kolme komediaa, suom. Kaarle Hirvonen).

Mitä lienenkään odottanut, pääsi Aristofanes kuitenkin yllättämään. Yleisesti ottaen, lukiessaan suuren kreikkalaisen näytelmäkirjailijan tuotantoa, sitä kuvittelee lukevana korkeakirjallisuutta. Kun sitten parin ensimmäisen sivun jälkeen huomaakin joutuneensa keskelle pieruhuumorin tykistökeskitystä, on hämmennys melkoinen! Mies paljastuu oman aikansa Pirkka-Pekka Peteliukseksi, sillä erotuksella, että PPP ei ikinä olisi saanut yhtä reipasta kieltä ujutettua Suomen televisioon.

Aristofanesta ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta. Linnut-näytelmän juoni on suorastaan hykerryttävä, kun linnut päättävät ryhtyä ihmisille jumaliksi Olympoksen turmeltuneen asujaimiston sijasta. Sen lisäksi linnut perustavat oman valtakuntansa Pilvikukkulan, eikä aikaakaan kun ennustajaa, tarkastajaa ja kaiken maailman onnen kaupparatsua alkaa ilmestyä kaupungin porteille kuokkimaan. Aristofaneen pilkkakirveen iskuja satelee niin aikansa julkimoille, jumalille kuin Spartallekin.

Luettuani Linnut olen oikeastaan aika ihastunut. Runomitan ylevyyden ja sisällön ajoittaisen mauttomuuden omituinen yhdistelmä toimii. Koska Kaarle Heikkinen lupaa kirjansa takakannessa Naistenjuhla-näytelmän sisältävän vieläkin karkeampaa huumoria, tartun syöttiin ja odotan mehevää yhteiskunnallista satiiria. Tämä miesten ja naisten kahnauksiin keskittyvä näytelmä on kuitenkin kaikin puolin ilkeämpi ja  lipsahtaa paikoin pahasti aikuisviihteen puolelle.

Komedia on vaikea laji. Blogeja selaillessani osuin sattumalta Hanhensulan blogiin, jossa hän pohtii komedian luonnetta ja määritelmää: komedian tehtävä on tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta yhteisen naurun avulla. Tällä mittapuulla mitattuna hulluttelevia Lintuja voidaan pitää hyvinkin onnistuneena komediana. Naistenjuhlista en sen sijaan ole aivan varma. Viime syksynä Ylen nenäpäivä-gaalassa yleisö kiemurteli vaivautuneena kun stand up-koomikko heitti vitsin joukkoraiskauksista, Naistenjuhlia lukiessa tulee hetkittäin sama fiilis.

Tai ehkä tämäkin pitäisi vain nähdä ilkikurisen koomikon viimeisenä vetona. Pyllisteltyään näytelmässä niin oman aikansa valtaapitäville kuin yleisöllekin, kääntää lahjomaton Aristofanes peräpäänsä vielä yhteen suuntaan, 2000-luvun tosikolle.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Tie turmioon on reunustettu hyvien aikeiden kauniin pyöreilläkoristekivillä...




...eli selitys siitä, miksi Aristofanes tuijottaa kiukkuisena ja avaamattomana pianon päältä ja miksi aakkoset alkavat tänä vuonna F-kirjaimesta.

Ensin selitys ensimmäiseen. Kannoin marraskuussa pinon kirjoja kirjastosta hyvin tietoisena siitä, etten niitä ehtisi lukea mitenkään. Yllätin kuitenkin itseni ja tein selvää kirjoista melko mukavalla tahdilla: ainoastaan Antti Tuurin Surmanpelto on joutunut odottelemaan vuoroaan luvattoman pitkään. Päätin päästää sen tuskistaan ennen aakkosurakkaan ryhtymistä. Malta siis vielä mielesi, Aristofanes!

Sitä odotellessa haluan esitellä pukinkontista putkahtaneen uuden ihastukseni. Parhaita joululahjakirjoja ovat ehdottomasti ne, joista ei ole kuullutkaan mitään, mutta jotka Joulupukki kaikessa viisaudessaan on arvannut mieleisiksi.

Carita Forsgrenin esikoinen Kolmen kuun kuningatar antaa suunvuoron Kaarina Maununtyttärelle. Kirjassa Kaarina kertoo kirjailijalle elämäntarinansa omasta näkökulmastaan katsottuna. Tunnetut historialliset faktat saavat yllättävät selitykset ja niiden ympärille kirjailija on punonut paljon fiktiivistä ainesta. Varsin onnistuneesti, sanoisin, sillä kirjailija on pysynyt kohtuudessa ja kuljettaa juontaan uskottavasti.

Jo alku on lupaava. Kirja näyttää herkulliselta aniliininpunaisine kansineen. Naurakaa pois, arvoisat lukijat, mutta värillä on väliä ja punaisesta tämä tyttö tykkää. Ensimmäinen mielikuvani on Marie Antoinette-elokuva, eikä se ihan väärä olekaan. Molemmat teokset kertovat nuorista naisista, joiden kohtalona on ajautua hovin pyöritykseen ja poliittisiin peleihin. Myös päähenkilöt esitetään kovin samoin tavoin, naisina (tyttöinä), jotka uskaltavat elää, pitää hauskaa ja rakastaa.

Kirja ei maalaa kovin ruusuista kuvaa miehistä, ainakaan Vasa-suvun miehistä. He ovat sotaisia, brutaaleja, väkivaltaisia, mustasukkaisia, hermoheikkoja, mielenvikaisia hermokimppuja, joille ei ole ongelma eikä mikään heittää kilpakosijoita jokeen tai teljetä omaa veljeä vankilaan. Päivän päätteeksi nämä miehet rientävät naistensa hoiviin itkemään maailman pahuutta. Noh, ehkä jatkuva elohopean väärinkäyttö voidaan tulkita lieventävänä asianhaarana.

Sen sijaan Forsgren marssittaa esille toinen toistaan voimakkaampia naisia: Märta Leijonhufvud Sturen, Katarina Stenbockin ja Katarina Jagellonican muun muassa. Siinä missä miehet käyttävät aikansa aseiden kalisteluun, hoitavat naiset ongelmat suhdeverkostonsa avulla ottamalla yhteyttä suoraan tyttökavereihin (eli toisiin kuningattariin ja prinsessoihin).

Kaiken edellämainitun jälkeen on hyvä todeta, ettei kirja anna juurikaan naurulle aihetta. Naisen, edes kuningattaren osa, ei ollut 1500-luvulla kovin kadehdittava. Forsgren esittääkin varsin realistiselta vaikuttavan ajankuvan: linnat ovat kylmiä ja kosteita ja sodassa vuotaa oikeasti veri.

Tätä kirjaa uskaltaa suositella kaikille, mutta erityisesti historiallisista romaaneista pitävät ihastunevat kirjaan. Toivottavasti myös miehet löytävät sen - kansista huolimatta:)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...