maanantai 18. lokakuuta 2010

Opettajien lapset ovat niitä pahimpia

Pienen pojan kasvattaminen on joskus haasteellista.

Jossakin vaiheessa äiti huomaa, ettei kaupoista löydy enää sopivia pupujussipotkuhousuja, vaan on tyydyttävä kaikenlaisiin öklöttäviin kaivinkoneisiin ja hämähäkkeihin.

Erilaisten ajoneuvojen pörinä (joko omin huulin tai lelujen paristojen tuotettamana) täyttää olohuoneen.

Nurkkiin alkaa kertyä epämääräistä roinaa, jossa lukee Salama McQueen.

Jotakin on tehtävä.

Lempilelukaupasta lähti jokin aika sitten mukaan pinkkiä ja kimaltelevaa. Ihan vaan kaiken poikamaisen vastapainoksi. Täytyyhän poikienkin oppia, että maailmassa on myös kauniita asioita ja herkkyyttä. Pikku koiran veneretki on Trace Moroneyn ja Egmont kustannuksen tarina pienen koiran ja hänen lelukissansa sadunomaisesta veneseikkailusta. Sen sisarkirja, Nallekarhun uniaika on meillä niin rakas ja puhkihalattu, että tiesin Pikku koirankin olevan vaativan yleisöni mieleen.

Sen sijaan Gina Philipsin ja Egmontin Mehiläinen ja perhonen vähän jännitti. Opettavaisen tarinan lisäksi (mihin mehiläiset ja perhoset tarvitsevat siitepölyä) kirjan kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevat rapisevat sivut vetosivat ainakin tähän aikuiseksi kasvaneeseen pikkuprinsessaan. Myöskään pieni miehenalkumme ei ole ylenkatsonut prameaa ulkoasua, vaan on tutkinut perhosten säihkyviä siipiä hartaasti.

Vaikka sukupuolineutraali kirjallisuuskokeiluni osoittautui menestykseksi, päristellään meillä edelleen vaikka vain pahvilaatikon kanssa. Nuken kanssa leikitään ainoastaan vetämällä sitä hiuksista ja hakkaamalla sen päätä lattiaan.

Poika mikä poika!

3 kommenttia:

  1. Voi, niin tuttua! Meillä tyttö rakastaa pinkkiä ja kimallusta, poika ei tiedä mitään parempaa kuin jyrä, rekka, dumpperi tai lavettirekka (ajattele, opin ihan uuden asian, en ollut tiennyt tuollaisista laveteista tai dumppereista...). Silti pieni annos pinkkiä tekee hyvää myös tosimiehille :)

    VastaaPoista
  2. Salama McQueen, jaahah. Ilmeisesti se on jokin poikiin tarttuva virus?

    Olen AINA sanonut, että ihan höpöpuhetta se pojat on poikia -juttu, mutta enää en tiedä. (Ja edelleen olen sitä mieltä, että sitä ei saa käyttää tekosyynä sille, että poikien ja tyttöjen olemuksen tai käyttäytymisen pitäisi lähtökohtaisesti olla erilaista tai että toisille sallitaan enemmän kuin toisille... äääh.)

    Nyt lähden ostamaan nuken, ihan just tänään.

    VastaaPoista
  3. Voi kuule. Minullakin on ollut oppimista poikien maailmaan, joka jo näkyy poikani ollessa vasta 1.5-vuotias. Minä uskon siihen, että pojissa ja tytöissä on ihan sisäsyntyisiä eroja _yleisesti ottaen_ mutta yksilöt ovat asia erikseen. Ja vaikka meilläkin päristellään hurrrjasti, niin se on kyllä opittu päivähoidosta. Isosiskokin tykkäsi vuoden iässä autoista, mutta se meni aika pian ohi (vaikka tuotiin isänsä kanssa hänelle iso monsterirekka ulkomaan matkalta tuliaisiksi).

    Kyllä varmasti kasvatuksella ja ympäristön reaktioilla on paljon tekemistä asian kanssa. Yritän olla tarkkana, mutta usein sitä huomaa kuitenkin rohkaisevansa poikamaista tai tyttömäistä käytöstä siinä lapsessa, jolle se "kuuluu". Voi huokaus.

    Meillä on onneksi isosiskon puolesta paljon tyttömäisyyksiä kotona, ja mielelläni esimerkiksi laitan pojallekin pinnin hiuksiin, kun hän haluaa.

    Karoliina

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...