Taas on se aika vuodesta

Elokuu. Paras kuukausi vuodessa. Aurinko paistaa, vilja tuleentuu, illat pimenevät, pihlajanmarjat kypsyvät. Takapihan vattupensaat notkuvat mehevien puutarhavadelmien painosta.

Kuutamo.

Vielä kesä, mutta kuitenkin ulkona voi jo hieman haistaa aavistuksen syksyä. Ihanaa syksyä. Paljon läheisten syntymäpäiviä. Mieheni syntymäpäivä. Ja minun. Kuukauden loppuhuipennukseksi hääpäivä.



Aiemmin on ollut jo puhetta vuodenaikauskollisuudestani, mitä kirjoihin tulee. Aina elokuussa marssin kirjakauppaan ja palaan sieltä Leena Lehtolaisen uusimman tuotoksen kanssa. Joskus ne osoittautuvat pettymyksiksi, mutta onneksi yleensä tuntuu siltä kuin kotiinsa palaisi. Francoise Xenakisin Hitto, rouva unohtui on nimestään huolimatta hitusen tylsä. Se siis saa odottaa jatkoa vielä hetkisen, sillä elokuun hämäristä illoista Lehtolaisen kanssa en luovu. Ensi viikolla raportointia luvassa  siis kahdesta kirjasta (toivottavasti).



Siihen asti, täyteläisen kesäistä viikonloppua.

Amma

JK. Äidyinpäs imeläksi. Noh, tällainen minä elokuussa olen ;)

Lopuksi mainososuus: tätä testaan.  Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kommentit

  1. Vuodenaikakirjat! Mikä upea tunniste. Meidän pitää kyllä tutustua. :)

    VastaaPoista
  2. Elokuussa saa olla imelä! Mikä muu aika yhdistää kesän, lämmön, viileyden, kynttilät, aavistuksen syksyä sekä helletopit ja villasukat? Jopa minä voisin tähän vuodenaikaan harkita dekkarin lukemista ;-)

    VastaaPoista
  3. Luin juuri ensimmäisen mariakallioni, se meni parissa illassa mukavasti. Dekkarit taitaa olla vaan sellainen laji, että ne lukee mielellään, muttei niistä ole kuin se hetken huvi. Ja jep, elokuu on parasta aikaa :)

    VastaaPoista
  4. Lumiomena, sinäpä sen niin hienosti muotoilit, elokuu on hienoa aikaa! Suosittelen Maria Kallioita dekkarilukemiseksi, mutta ehkä kannattaa aloittaa sarjan alkupäästä.

    Sari, juu, Lehtolaisen teksti on nopea- ja helppolukuista. Harvemmimpa dekkareista herää mitään sen suurempia syvällisiä ajatuksia mieleen pyörimään. Sinällään arvostan Lehtolaista juuri siksi, että hän tuo jonkinlaista yhteiskunnallista keskustelua juoneen mukaan.

    VastaaPoista
  5. Luin äskettäin myös ensimmäisen henningmankelini, Kiinalainen-kirjan. Siinä oli sitten yhteiskunnallista tatsia sitäkin enemmän, että alkoi välillä jo puuduttaa :) lukemassani mariakalliossa mua ärsytti se, että murhaajan on voinut arvata jo hyvissä ajoin, mutta piti vaan odotella sivutolkulla, että se myönnettiin. Taidan jättää taas dekkarit hyllyyn ja suosia Wallanderia, Kalliota ja kumppaneita elokuvan/tv-sarjan muodossa.

    VastaaPoista
  6. Ruotsalaisten dekkareiden helmasynti on rumasti sanottuna jeesustelu. Yritin joskus lukea Beck-kirjoja (en nyt muista kirjailijaa, vai oliko niitä kaksi, mutta kirjoitettu joskus 70-luvulla joka tapauksessa). Ei sitä voinut lukea, kun ruotsalaisessa hyvinvointivaltiossa ei kerta kaikkiaan mikään ollut muka kunnossa. Beckit rulaa nimenomaan elokuvina, sama taitaa olla Wallanderinkin kanssa.

    Pakko myöntää, ettei juonenkehittely ole Kallioiden vahvimpia ominaisuuksia. Ehkeivät nämä aivan puhtaita dekkareita olekaan, vaan enempi ihmissuhdetarinoita ihmisistä, jotka sattuvat työkseen selvittämään murhia...?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti