perjantai 31. joulukuuta 2010

LET'S CELEBRATE! (arvonnan voittaja)

                                         (Ilotulitteen ja monia muita ilmaisia animaatioita saa täältä)


Arvoisat, ihanat lukijani ja blogiystäväni!

Tasan vuosi sitten tein elämäni ensimmäisen uudenvuodenpäätöksen ja aloin kirjoittaa kirjallisuusblogia. Minulla ei ollut mitään käsitystä blogimaailmasta yleisesti tai kirjablogeista erityisesti, mutta blogin pitäminen tuntui hyvältä ja kotiäidin elämään sopivalta tavalta yhdistää kaksi intohimoani: lukeminen ja kirjoittaminen. Päätös osoittautui yhdeksi parhaista tekemistäni! Aluksi toivoin vaatimattomasti, että muutamat kirjoista kiinnostuneet tuttavani kävisivät lukemassa blogiani, mutta lähtiessäni alkukankeuden jälkeen löytöretkelle blogisfääriin, löysinkin sieltä oman pienoismaailman. Olen kuluneen vuoden aikana saanut tutustua lukuisiin samanhenkisiin, älykkäisiin ja karismaattisiin lukijoihin ja kirjoittajiin sekä heidän blogeihinsa. Samalla oman blogini kävijämäärät ovat lyöneet minut ällikällä. Ehkä eniten minut on yllättänyt se tekemisen palo ja meininki, joka kirjabloggaajia yhdistää. Kun kaksi blogistia kohtaavat, inspiraation kipinät lentelevät ritisten ja usein minusta tuntuu, että olemme jonkin suuren äärellä, mitä se sitten ikinä onkaan.

Haluankin kiittää teitä kaikkia yhdessä ja jokaista erikseen olemassaolostanne ja ihanista kommenteistanne, jotka kannustavat, jakavat tunteita ja haastavat: yksinkertaisesti tekevät bloggaamisesta juuri niin hienoa kuin se on. KIITOS!

Vaikka viime vuotinen uudenvuodenlupaukseni osoittautui onnistuneeksi, suunnitelmani ensi vuodelle ovat maltilliset. Etanan lailla kiitävät opiskeluni kuitenkin vaativat minulta tarttumista suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin, joten pitäkää varanne: tulossa on raskasta sarjaa aina Kalevalasta Kiveen ja niin edelleen. Vaikka arvostankin kirjallisuutemme merkkiteoksia taivaaseen asti, arvelen tukenne ja kannustuksenne tulevan jatkossakin erittäin tarpeeseen (myös uhkaus, lahjonta ja kiristys ovat sallittuja, mikäli se näyttää tarpeelliselta!).

Juhlistin syntymäpäiviä järjestämällä hyväntekeväisyystempauksen, jossa arvontaan osallistuminen edellytti Hyvä Joulumieli -keräykseen osallistumista. Valtakunnallinen keräys tuotti kaikkiaan huimat 1 034 827 ja 70 euron lahjakortteja jaettiin vähävaraisille lapsiperheille 15 000 kappaletta. Kiitos teidän, jotka osallistuitte, lahjoititte ja veitte ilosanomaa eteenpäin, muutamat näistä lahjakorteista ovat meidän yhteisten ponnistelujemme ansiota. Jokainen teistä on siis ansainnut mitä suurimman kiitoksen ja onnittelun hyvän jakamisesta eteenpäin. Palkitsisin mielelläni teidät kaikki, mutta tällä kertaa vain yksi voi voittaa. Palkinto on oikeasti aika hieno (hyvä, että maltan siitä ollenkaan luopua), nimittäin  

                           teNeues Antique Books -päiväkirja/kalenteri!
                                
Vanhojen kirjankuvien lomaan sopii merkitä muistiin tärkeät menot tai vaikkapa ne kaikista terävimmät bloggausideat!

Arvonta suoritettiin hyväksi havaitulla ja pettämättömällä Enttententtenteelikamentten-metodilla ja mitä suurimmalla ilolla ilmoitan voittajaksi

Rva Pionin Pioni puutarhassa -blogista!

ONNITTELUT VOITTAJALLE! (Rva Pioni, laittaisitko minulle yhteystietosi sähköpostiin ammanblogi@gmail.com)


Toivotan kaikille lukijoille mitä onnellisinta vuotta 2011! Tavataan ensi vuonna, vi ses!

tiistai 28. joulukuuta 2010

TAIANOMAISTA!

Tervehdys kaikki!

Palasin joululomalta blogisfääriin pari päivää lupaamaani aikaisemmin. En vain kyennyt pysymään poissa! Ehkä olisin kyennytkin, mutta pukinkontista löytynyt J.K.Rowlingin Siuntio Silosäkeen tarinat vaati päästä vuoden viimeiseksi, ei ensi vuoden ensimmäiseksi kirjaksi. Välipäivissä on minusta jotakin taianomaista: on aika kerätä kuluneen vuoden opetukset mieleen ja kääntää katse kohti tulevaa. Siksi taikamaailman tarinointi sopii mielestäni ajankohtaan erinomaisesti.

En olekaan kirjoittanut Harry Potterista täällä blogissa, ainakaan muistaakseni. Olen kaiketi fani, jos faniudeksi lasketaan se, että olen lukenut kaikki kirjat (osan kahdesti), katsonut kaikki olemassa olevat leffat ja nautin Rowlingin luomasta universumista suunnattomasti. En kuitenkaan kulje velhokaapu päällä tai tunnusta minkään Tylypahkan tuvan väriä. Jos olisin syntynyt kymmenen vuotta myöhemmin täyttyisivät viimeiseksikin mainitut ehdot erittäin todennäköisesti. 

Pottereista ja niiden luojasta ollaan monta mieltä ja osan mielestä Rowling ei oikeastaan ole tehnyt mitään kirjallisesti järisyttävää. Kaikki voivat kuitenkin tunnustaa, että kirjailija on onnistunut siinä, mistä kaiketi moni kollega unelmoi: luonut oman maailmansa, joka elää omaa elämäänsä. Siinä kai piileekin Pottereiden suurin taika. Kaikki on niin tuttua ja mahdollista, että oikeastaan se tuntuu olevan totta.

Mutta sitten Siuntio Sulosäkeen tarinoihin. Rowling on työllistänyt itsensä loppuelämäkseen. Koska velhomaailmalla on oma todellisuutensa ja historiansa, voi Rowling halutessaan kirjoitella siihen liittyviä opuksia. Ja puoliksi velhomaailmassa elävä ihailijakunta lukee ja ostaa. Kyseessä oleva kirja sisältää Rowlingin sepittämiä velhomaailman vuosisataisia tarinoita, jotka ovat hyvin grimmiläisiä ja perinteisiin kansansatuihin sointuvia. Ainoa ero on, että siinä missä jästisaduissa pahikset käyttävät taikuutta, ovat velhot näissä tarinoissa aivan normaaleja ihmisiä hyveineen ja paheineen. Tarinat käsittelevät elämän ja kuoleman peruskysymyksiä sekä olemassaolon kiperimpiä moraalisia dilemmoja, aivan kuten normaalitkin sadut. Opus sisältää viisi lyhkäistä tarinaa sekä Tylypahkan maineikkaan rehtori Albus Dumbledoren selitykset tarinoihin. 

Jos ei ole tähänkään asti Pottereista syttynyt, tuskin tarttuu tähänkään kirjaan. Mutta jos tuntee jonkun, jonka arvelee kirjasta pitävän, kannattaa tehdä hyvä työ ja ostaa kirja. Osa tuotosta nimittäin menee Rowlingin perustaman Children's High Level Groupin, orpojen lasten auttamisyhdistyksen, käyttöön. 

Ja vielä arpajaisasiaa: en ole suinkaan unohtanut arvontaa, vaan ilmoitan voittajan ja palkinnon blogin syntymäpäivänä uudenvuoden aattona. Siis vielä pari päivää jännitystä jäljellä! Jälleen kerran haluan kuitenkin kiittää kaikkia hyväntekeväisyystempaukseen osallistuneita!

Albus Dumbledorea lainatakseni:
"Juuri meidän valintamme näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme." 

Siinäpä vasta onkin taianomainen ajatus!

torstai 23. joulukuuta 2010

TONTTURIKASTA JOULUA!


Kaiken joulutohinan keskellä olen yrittänyt paneutua tonttumaailmaan. Porissa sijaitsevan Satakunnan museon tonttunäyttelyyn perustuva Tontut - Satua vai totta? kirja esittelee piirrosten, valokuvien ja tekstin avulla kaiken, mitä tontuista tarvitsee tietää. Markku Hannulan piirrokset vievät pienet ja isotkin lukijat Korvatunturin maailmaan: mitä Korvatunturilla tapahtuu ennen joulua, mikä on Matteus-tontun työsarka, kuinka vanhoja tontut ovatkaan? Lukemani perusteella voin sanoa, että tällä hetkellä (aatonaatto kello 18.00) tontut ja Joulupukki nukkuvat ja keräävät voimia puolen yön aikaan alkavalle maailmanympärysmatkalle. Kirja kertoo myös, minkälaiset ovat Korvatunturin juhlat joulun jälkeen.

Vähän isommille lukijoille kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista tietoa Suomen kulttuuriperinteestä ja erityisesti länsisuomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin olennaisena osana kuuluneesta kotitontusta. Lisäksi kerrotaan, miten suomalaisesta kotitontusta tuli joulutonttu. Ja kerrotaan kirjassa vielä paljon, paljon muutakin. Kirjan perusteella varsinainen näyttely Satakunnan museossa on varmasti ollut näkemisen arvoinen.

Vielä jouluaattoon asti kaikilla halukkailla on mahdollista osallistua arvontaan ja ennen kaikkea tehdä lahjoituksen Hyvä Joulumieli -keräykseen. Jo tässä vaiheessa haluan kiittää sydämestäni kaikkia osallistuneita. Olette tuoneet minulle Hyvän joulumielen sanan varsinaisessa merkityksessä!

Amma siirtyy viettämään joulunpyhiä ja välipäiviä maalle, mutta palaa ilmoittamaan arvonnan onnellisen voittajan blogin syntymäpäivänä eli uuden vuoden aattona!

Oikein rauhallista, onnellista ja iloista Joulua teille jokaiselle!

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

REPALEISIA SIIPIÄ JA PILVEN HOPEAREUNUKSIA

Mahataudista on vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa, vielä vähemmän näin joulun kynnyksellä. Mutta koska jouluviikkoon ei pessimismi kerrassaan sovi, keksin pari positiivista puolta:

1) Jouluna voi rauhassa mässätä suklaalla, kun on edellisenä viikonloppuna elänyt muutaman päivän jaffalla ja mustikkasopalla.
2) Kauas pois mielestä jää joulustressi, kun joutuu palaamaan perusasioiden pariin eli siihen, jääkö henkiin vai ei. Kun vähän tokenee, voi katsella kaikessa rauhassa ostos-teeveetä ja vähän myöhemmin ehkä jopa lukea ja viitata kintaalla viime hetken jouluhössötykselle ja -tohinalle.

NO NIIN, enkös vaan löytänytkin tästäkin pilvestä sen hopeareunuksen??!




Repaleita oli myös Kiba Lumbergin toisessa romaanissa Repaleiset siivet (2006). Trilogian ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut näin. Repaleiset siivet on itsenäinen jatko-osa, mutta mielestäni tarina ei avaudu ilman Mustan perhosen lukemista ensin. Siinä missä esikoinen kuvaa romaniyhteisöä sisältä päin, tarkastelee päähenkilö Memesa nyt itseään ja verensä perintöä ulkoapäin, valkolaisten keskuudesta. Romaniyhteisön pölyt jaloistaan karkoittanut Memesa päätyy lastenkotiin, mikä ainakin aineellisesti on paratiisi kotioloihin verrattuna. Yhä edelleen tyttö saa kuitenkin kokea, ettei sovi valtaväestön keskuuteen. Hän ajautuu epämääräisiin porukoihin ja sitä kautta suljettuun kasvatuslaitokseen. Kirjan alkuosa kuvaakin edeltäjänsä tavoin kulttuurien ristipaineessa elävän tytön koettelemuksia liki hengästyttävästi.

Loppuosa kirjasta sijoittuu Joutsenon opistoon, missä Memesalla on hyvää aikaa pohtia seksuaalista identiteettiään ja suuntautumistaan. Vaikka jakso on varmasti tärkeä Memesan henkilöhahmon syvyyden kannalta, itseäni epätoivoinen haparoiva teiniromantiikka alkoi puuduttaa jossakin vaiheessa. Sinänsä Lumberg teki mielenkiintoisen tulkinnan Memesan homoseksuaalisuudesta liittämällä sen romanien machokulttuuriin kuuluvaan naisen alistamiseen, mikä on aiheuttanut Memesan kertakaikkisen pettymyksen miessukupuoleen. Nykypäivänä, jolloin homoseksuaalisuus sentään laajasti tunnustetaan olevan ihmisen henkilökohtainen ominaisuus, tällainen ulkoapäin lähtevä selitysmalli tuntui hivenen omituiselta.

Suosittelen Lumbergin kirjoja kaikille edelleen. Jos ei muuten, niin muistutukseksi siitä, millaisissa olosuhteissa ihmiset ovat asuneet Suomessa vain kolme vuosikymmentä sitten. Eikä pelkästään silloin. Viime viikolla uutisoitiin, että tällä hetkellä suomalaislapsia elää köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla. Se on kammottava uutinen. Mutta tälläkin pilvellä on hopeareunus. Jokainen voi auttaa. Klikkaa siis sivun ylälaidassa olevaa linkkiä ja osallistu Hyvä Joulumieli-keräykseen, samalla voit ilmoittautua jouluarpajaisiini täällä, aikaa on jouluaattoon asti!

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kenkien kertomaa


Itsenäisyyspäivän sotilaallisessa huumassa halusin pitkästä aikaa tarttua sotakirjallisuuteen. Jo vuosikausia lukulistallani on ollut Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Tarinan perusajatus: sotakertomus yhdeksän samoja saappaita käyttäneen sotilaan näkökulmasta oli minusta kiinnostava, mutta mitään sen kummempia ennakko-odotuksia minulla ei ollut. Eikä ole kyllä kovin paljon sanottavaa kirjan lukemisen jälkeenkään. Jostakin syystä kerrontatyylistä tuli minulle mieleen Agapetus ja niin paljon kuin häntä fanitankin, tässä se tuntui paikoitellen yhtä aikaa omituisesti naivistiselta ja tekotaiteelliselta.

Tarinassa  ja sen eteenpäin viennissä ei sinänsä ole mitään vikaa. Kirja kertoo jatkosodasta yksien saappaiden vaiheita seuraten. Kuten Haanpäällä yleensäkin, suhtautuminen sotaan on hyvin kriittistä. Takakannessa kuvataan kirjan henkilöiden olevan "suhteellisuudentajuisia veijareita, jotka ovat päättäneet selvitä sodasta mahdollisimman vähällä."  Tämä kommentti oli minusta omituinen. Kirja kun kertoo viinaanmenevistä pelureita, työtä vieroksuvista äkkivääristä hunsvoteista, rikkaita leskiä etsivistä huolettomista vaimonsapettäjistä. Olenko nyt ihan oikeasti niin kukkahattutäti, etten kykene ymmärtämään, että tällainen on maailma, ainakin sodassa, ja sellainen sen kuuluukin olla?!

Kuka takakannen tekstin onkaan kirjoittanut, uskallan väittää hänen olleen väärässä. Vaikka Haanpää ei tuomitse tai osoittele, on sävy minusta silti kaikkea muuta kuin ihannoiva. Minusta Haanpää tiivistää hyvin näkemyksensä kirjansa "sankareista" ja sodasta yleensä kuvatessaan peliriippuvaista sotamies-Jaaraa: "...oli Nokkasen mielestä kauhea katsella, surkea, säälittävä. Hän oli ikäänkuin huutomerkki: katsokaa, mitä sota on tehnyt ihmiselle! "

Itsekin talvi- ja jatkosodan käyneenä miehenä Haanpäällä on ollut riittävästi substanssia käsitellä sodan ikäviä, ei-niin-sankarillisia ja vaiettujakin puolia. Siinä merkityksessä Yhdeksän miehen saappaat on kirja paikallaan.

Kerro oma kokemuksesi Yhdeksän miehen saappaista! Miten sinä olet tulkinnut Haanpään sanoman?

tiistai 7. joulukuuta 2010

TÄSSÄ VOISI OLLA AINESTA PUKINKONTTIIN...

Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar vei minulta jalat alta viime jouluna ja oli ihka ensimmäinen kirja, jonka blogissani esittelin.


Auringonkehrä jatkaa historiallisissa tunnelmissa, tällä kertaa muinaisissa, kertomalla saamelaisen näkijätytön ja egyptiläisen kuninkaanpojan tarinan. Aikakausi ei kuulu ehdottomiin suosikkeihini, joten kärsin alussa käynnistysvaikeuksista. Myös Forsgrenin valitsema kahden kertojan näkökulma häiritsi ensin, koska muinaisessa Suomessa kaloja pyytävä tyttö ja Egyptissä auringon kanssa leikkivä faaraon poika tuntuivat olevan valovuosien päässä toisistaan. En ehkä tule paljastaneeksi juonta liikaa, jos kerron, että lopulta tytön ja pojan, sitten jo miehen ja naisen, elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa ja yhdistyvät. Päivänkehrän päätyminen egyptiläiseen hoviin vaatii, hmmm... mielikuvitusrikasta tarinankerrontaa, mutta Forsgren onnistuu liki mahdottomassa ja tekee kuin tekeekin juonesta riittävän uskottavan. Läpi pronssikautisen Europan matkaava Päivänkehrä joutuu myös historiallisten tapahtumien pyörteisiin ja todistaa mm. Troijan tuhon. Kuten esikoisessaankin, Forsgren muokkailee historiallisesta faktasta ja kerrontaperinteestä oman mielenkiintoisen tulkintansa, mutta ei sorru ylilyönteihin.

Aivan Kolmen kuun kuningattaren veroisia kiksejä en  Auringonkehrästä saa. Osittain se johtuu varmasti suurista ennakko-odotuksista, osittain siitä, ettei mainittu aikakausi tosiaan ole itselle niitä kaikkein kiinnostavimpia. Forsgren on kuitenkin taitava kirjoittaja ja kun Päivänkehrä ja Akhi lopulta pääsevät samaan tarinaan kirjan puolivälissä, alkaa juoni kantaa ja lentää paremmin. Kirjan loppu oli jo pakko vähän ahmia.

On vielä sanottava, että Forsgren on tehnyt suururakan kirjaa kirjoittaessaan tutustumalla eri maiden muinaisperinteeseen. Erityisesti Egyptin uskonnon ja yhteiskunnan esittely on erityisen vaikuttavaa.

Kirja jätti hyvälle mielelle ja se jäi mieleen elämään, mutta en saanut siitä irti sellaista mahtifiilistä, että sormeni lentäisivät näppäimistöllä siitä teille kertoessani. Harmittaa. Tästä huolimatta suosittelen tarttumaan kirjaan. Ja jos joku miettii, mitä ihmettä antaisi joululahjaksi sille historiallisista romaaneista pitävälle sukulaiselle: kyllä, tämä voisi olla se kirja!

perjantai 3. joulukuuta 2010

Meillä on joulu

Voitin Meillä on joulu -kirjan (Vuohelainen & Samuli & Vuohelainen) Leenan arpajaisista. Hän on sanonut siitä kaiken tarpeellisen täällä, mutta laitan minäkin korteni kekoon.



Olen löytänyt vasta hiljattain itsestäni taitoja, joita voisi jopa ehkä luokittella kädentaidoiksi ja joita en uskonut itselläni olevan. Johtunee henkisestä kypsymisestä (kyllä, sitä sen täytyy olla!) ja siitä, että kotiäitinä on yksinkertaisesti aikaa näpräillä kaikenlaista. Siksi tämäntyyliset kirjat ovat minulle aika uusi tuttavuus, koska aiempina jouluina minulla ei ole ollut a) aikaa b) kiinnostusta tehdä juuri muuta kuin kantaa joulukuusi sisälle.

Meillä on joulu -kirjan ehdoton etu onkin se, että askarteluohjeita myöten vinkit kauniin ja tunnelmallisen joulun luomiseen ovat sellaisia, että kuka tahansa onnistuu saamaan niiden avulla jotakin aikaan. Ohjeita löytyy laidasta laitaan: jäätauluista kuusen suolaukseen ja lanttulaatikosta brie-punasipulitähtitorttuihin. Erityisellä ilolla tervehdin juuri perinteisiä suomalaisia jouluruokaohjeita, sillä ruokapuritanistina verenpaineeni nousee aina kun aineksia täytyy lähteä etsimään lähikauppaa kauemmas.

Kirja on laadukas ja kaunis katsella. Sellainen, että pelkästään sitä katsellessa tulee hyvälle joulumielelle.  Erityisen bonusplussapisteen kirjalle voikin antaa siitä, että sitä selaillessani (olen tehnyt sitä parin viime päivän aikana paljon) minulle ei ole kertaakaan tullut perinteistä  joulukiireen tunnetta: "Voi kun pitäisi tehdä tuo ja tuo, eihän tässä mitenkään ehdi..." Jouluun valmistautuminen on osa viehätystä, jo puoli juhlaa sekin. Kirjasta riittää kivoja vinkkejä ties kuinka moneen jouluun: jo parilla uudella asialla saa kummasti joulun taikaa ja valmistautumisen tunnelmaa. Siksipä meillä on jo ilmapallot hangessa lumipallolyhtyjä varten. Ja tapaninpäivän tai loppiaisen ulkoiluretki eväiden kera - siitä tulkoon uusi perinne!

Jk. Joulun taikaa ja tunnelmaa on myös osata antaa. Osallistu Hyvä Joulumieli -keräykseen ja samalla arvontaani täällä!

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

JOULUHAASTEARVONTA!

Hyvää joulukuuta! Täällä ollaan erinomaisen jouluisissa tunnelmissa. Voitin Leenalta joulukirjan ja tänään aukaisimme 1-vuotiaani kanssa ensimmäistä kertaa joulukalenterin laatikon. Sieltä löytyi suklaarusina.

Kaiken kukkuraksi blogini ehtii vuodenvaihteessa yhden vuoden ikään. Haluan juhlistaa joulua ja synttäreitä hyväntekeväisyyden merkeissä. Kiitoksena kaikille lukijoilleni (niin vakituisille kuin satunnaisille), järjestän arvonnan, johon osallistuaksesi Sinun tulee vastata haasteeseen.


Monessa suomalaisessa kodissa ei odoteta tänä jouluna joulupukkia ja jouluateriaksi tarjotaan hernekeittoa. Siksi haastan juuri sinut lahjoittamaan laillani rahaa  Hyvä Joulumieli -keräykseen! Keräyksen tuotto jaetaan 70 euron arvoisina, ruokatarvikkeiden ostoon tarkoitettuina lahjakortteina vähävaraisille lapsiperheille.

Osallistuminen on yksinkertaista ja tuottaa taatusti hyvän joulumielen!

1 arpa: Lahjoita keräykseen, ohjeet löytyvät täältä. Summan saat itse päättää. Ala- tai ylärajaa ei ole!
2 arpaa: Linkitä arvontaan.
3 arpaa: Haasta lukijat mukaan blogissasi (tai ystävät Facebookissa)!

Ilmoita kommenttiboksissa, monellako arvalla osallistut!
Haaste jatkuu jouluaattoon asti (viimeinen keräyspäivä) ja arvonta suoritetaan kunhan suklaaähkystä on toivuttu. Palkinto on yllätys!

TULE MUKAAN TEKEMÄÄN HYVÄÄ!

Jk. Mieheni ihmetteli, miten kontrolloin, että kaikki jotka osallistuvat arvontaan osallistuvat myös keräykseen. Höh, en mitenkään! Toinen meistä onkin humanisti ja toinen insinööri.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Elisabeth Bennet vetää zombeja lättyyn

En tiedä, voiko tuon otsikon jälkeen enää pelastaa blogikirjoitusta, mutta yritän kuitenkin.

En ole sitten tippaakaan zombi-ihminen (enkä edes sellaisten fani, heh), mutta Jane Austen-fani olen, joten kun näin tämän kannen
 oli kirjaan pakko tarttua. Ihan vain ihmiselle luontaisesta perusuteliaisuudesta: mitä? miten? MIKSI?

Miksi ei. Seth Graham-Smithin uusintaversio rakastetusta klassikosta toimii yllättävän hyvin, varsinkin kun kirjailija pienen alkusievistelyn jälkeen uskaltaa päästää mielikuvituksen lentoon ja laittaa kunnolla rytinäksi. Graham-Smith mässää aivoilla ja lihankappaleilla, tekee Elisabethistä raivokkaan ja vihollisen verta juovan itämaisen soturin sekä kostaa armottomasti niille ilkimyksille, jotka Austen päästää lempeän ironisesti luikahtamaan veräjästä.

Ja uskokaa tai älkää, tämä kaikki vaikuttaa ihan uskottavalta. Itse asiassa zombisodan tuominen Austenin maailmaan on aika nerokas oivallus, sillä Austenin kirjoissa parhaillaan käynnissä oleva sota on silmiinpistävän näkymätön ja esiintyy lähinnä pelkkinä viitteinä upseerien tuodessa lisäjännitystä seuraelämään. Graham-Smithin versiossa sota kirjaimellisesti tunkeutuu ovista ja ikkunoista ja onneksi kirjailija ei edes yritä selittää sitä mitenkään järkevästi. Eikä tällaista kirjaa toki kannata kovin kireän nutturan kanssa ruveta lukemaankaan.

Graham-Smith myös tekee palveluksen Austenin lukijoille pysähtymällä alkuperäistä pitemmäksi aikaa niihin kohtiin, jotka ovat kiehtoneet lukijoiden mielikuvitusta vuosisatojen ajan. Kirjailijan tarjoamat selitykset asioille solahtavat yllättävän hyvin paikoilleen. Väkivallalla mässäilystä huolimatta sijansa on myös romantiikalle ja rakkaudelle, eikä juoni päähenkilöiden osalta juuri eroakaan alkuperäisestä. Sen sijaan muutamat tutut sivuhenkilöt saavat kohtaloonsa aivan uudenlaisia käänteitä, mikä on tässä tapauksessa vain hyvä asia.

Jos siis tunnet vetoa sekä Jane Austeniin että zombeihin, ihastunet kirjaan. Uskallan suositella kirjaa muillekin, jotka vain kestävät irtonaiset ruumiinjäsenet ja sen, että klassikkoa mennään näin ronkkimaan. Tuskin tulen kuitenkaan palaamaan tähän uudestaan - vanhassa vara parempi!

lauantai 20. marraskuuta 2010

KÄYTÄNNÖN BLOGIFILOSOFIAA 4: Onko kritiikillä tulevaisuutta?

Kritiikki on kuuma peruna.

Eilisessä Stradassa käsiteltiin kulttuurikritiikin tulevaisuutta. Kritiikin määrä mediassa pienenee jatkuvasti. Kuten kulttuuritoimittaja Saska Saarikoski ohjelmassa sanoo, kritiikki on kallista: viisisataasivuista kirjaa ei lueta ja arvostella parissa tunnissa. Entä onko kulttuurin viihteellistymisellä vaikutusta kritiikin sukupuutossa?

Mutta onko kritiikki katoava luonnonvara vai ainoastaan muutoksen pyörteissä? Blogit otettiin ohjelmassa esimerkkinä uudenlaisesta ja elinvoimaisesta (lue: talouden lakien ulottumissa olevasta?) kritiikistä. Blogeja edusti Lukupiiri-blogia pyörittävä Kirsi Piha.

Mitä mieltä te olette, onko perinteisellä kritiikillä ja ammattimaisilla kriitikoilla osaa tahi arpaa tulevaisuudessa? Ovatko blogit nettihöttönä kritiikin uhka vai pelastava tulevaisuus, vaiko jotakin aivan muuta?

Katso perjantainen Strada Yle Areenassa ja kerro mielipiteesi!

maanantai 15. marraskuuta 2010

Salakäytäviä

Hihii, olen puijannut teitä Rokuli-kuvalla sivupalkissa. Todellisuudessa Tervo on rokulilla sivulla 14 ja olen salaa lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä. Enhän minä malttanut odottaa, kun sain käsiini kirjan, josta puoli blogistaniaa (no okei, ainakin Ilse, mutta oli niitä muitakin) kohkaa.


Ei kohkaa suotta.

Harjukaupungin salakäytävät kertoo jyväskyläläisestä Olli Suomisesta, kirjakustantajasta ja kirkkovaltuutetusta. Kaikin puolin kelvollisesta miehestä siis. Jossakin vaiheessa kaikki alkaa kuitenkin mennä omituiseksi ja se tuntuu liittyvän Suomisen ensirakkauteen, Kerttu Karaan, joka on kirjoittanut maailmanlaajuisen menestysteoksen, Elokuvallisen elämänoppaan. Opas kertoo, miten ihmiset voivat tuoda merkitystä elämäänsä elokuvallistamalla sitä. Nyt Kara kirjoittaa kaupunkiopasta vanhasta kotikaupungistaan Jyväskylästä.

Ensisilmäyksellä tarina vaikuttaa yhtä kotoisalta (ainakin viisi vuotta Jyväskylässä asuneelle allekirjoittaneelle) kuin Ollin omakotitalo Mäki-Matissa. Mutta kuten talokin, alkaa tarinakin paljastua omituisen vinksahtaneeksi, jossa yksikään kulma ei ole suorassa. Tunnelma on hyvin maaginen, omituinen, unenomainen, oikeastaan todella davidlynchmainen, kiitos lukuisten lapsuuteen vievien takaumien ja Ollin mielikuvitusrikkaiden unijaksojen. Jääskeläinen vetää vääjäämättömästi lukijansa kylmään, kosteaan ja mullanmakuiseen salakäytävään, johon tekisi mieli unohtua kuuntelemaan merenneitojen laulua, mutta etäisesti tajuaa, että on vain jatkettava ryömimistä, mikäli haluaa takaisin pinnalle. Jääskeläinen tekee taidetta sateenvarjoista ja välineistää Facebookin hienosti trillerille.

Lopussa vinksahtanut maailma tuntuu suoristuvan, mutta Jääskeläinen on halunnut vielä pikkuisen lisätä vääntöä kirjoittamalla tarinaan kaksi erilaista loppua.

Yksi asia harmittaa. Oma elokuvallinen sivistykseni on olematon. Tarinasta olisi saanut varmasti vielä enemmän irti, jos olisi elokuvaharrastaja. Silti ajatus oman elämän elokuvallistamisesta on kiehtova ja jotenkin tuttu. Itse voisi toteuttaa sitä kirjojen osalta. Mikä minusta silloin tulisi, bookemaattinen?

Psst! Jyväskyläläisille tai muuten kaupunkiin tutustuneille kirja tarjoaa tietysti kiinnostavan näkökulman kaupunkiin. Kuten Kerttu Kara, myös Jääskeläinen onnistuu luomaan Jyväskylästä aidosti maagisen paikan. Ehkä M-hiukkasia on olemassa.

tiistai 9. marraskuuta 2010

"Saaketti, kurja koira!" ja muuta legendaarista

"Kulta, voisitteko te lähteä kahdestaan kauppaan, niin saan lukea rauhassa Tex Willerin loppuun?"

Tällaista keskustelua meillä käytiin eräänä päivänä ja kyllä, kyseisen repliikin esitin minä. Miehet lähtivät kauppaan ja minä toden totta jäin sohvalle lukemaan Tex Willeriä. Rakas parempi puoliskoni kuitenkin tiesi, etten suinkaan tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaan otsa ankaran akateemisesti rypyssä.

Täytyy sanoa, että omituiseksi on mennyt opiskelu nykyään. Vanhat yliopistomiehet pyörinevät haudoissaan. Mutta mitä me siitä!


En ole eläissäni raottanut ainoatakaan Tex Willeriä, mutta kiitos veljeni sivistyspyrkimysten, meiltä löytyi kaksikin pokkariversiota, joista tyttömäisesti valitsin ohuemman, Konfederaattien kullan. Sitä paitsi konfederaation sotilaiden kapinahankkeesta ja Ku Klux Klanista kertova tarina herätti historiaminässäni kohteliasta kiinnostusta.

Mitä tästä nyt sitten sanoisin? Tarina oli ihan ok. Kuvitus oli hienoa, tosin enemmän Aku Ankka -koulukunnan naisena minulle aluksi turhan tummaa, tarkkaa ja realistista. Mutta alkuunpäästyäni pidin siitä kovasti. Olen juuri lukenut sarjakuvan teoriaa ja oppinut, ettei sarjakuvaa pidä arvostella kuvataiteiden (en kyllä osaisikaan) tai kirjallisuuden kriteereillä. En siis lue alkeellista ja naurettavaa dialogia kovin suureksi miinukseksi. Sitä paitsi vika lienee enemmän siinä, että minulta puuttuu Y-kromosomi.

Itse asiassa monet lapsena seuraamani poikien pyssyleikit järjettömine repliikkeineen alkoivat hitaasti avautua. "Kurja koira!, " Sadan kyyn sikiö" tai "Kirottu rakki" ovatkin opittua seikkailusarjakuvasanastoa, eivät osoitus pikkupoikien vajaamielisyydestä. Hyvä, että tämä selvisi, olenhan nyt pojan äiti itsekin.

Ja kun alkusievistelyltä selvisi, olihan se aika viihdyttää. Naurettavaa ja miehisen pullistelevaa, kyllä. Mutta ihan viihdyttävää.
 

torstai 4. marraskuuta 2010

Hyvästi Eeva!

Olen aiemminkin maininnut ihastukseni Mary Marckin tyttökirjoihin, jossa kaikki on niin ihastuttavaa, intressanttia ja hurmaavaa. Hankin jo jokin aika sitten Eevan luokka -sarjan kaksi viimeistä osaa divarista, mutta vasta nyt selvisin lukemaan sarjan päättävän Hyvästi Eeva -kirjan.


Nyt Eeva, Hertta ja muu luokka ovat jo 18-vuotiaita ylioppilaita ja miettivät kuumeisesti, mitä tehdä isona. Vaihtelua tuttuun ja kodikkaaseen Helsinkiin tuovat Lontoo ja Pariisi, jonne Eeva ja Hertta pääsevät matkustamaan. Myös Ossi on Pariisissa opiskelemassa, mutta taidemaalarin urasta uneksiva Harri sen sijaan kohtaa aitoja vaikeuksia isänsä kuoleman jälkeen. Loppujen lopuksi kirjassa puhutaan enemmän siitä, mitä voisi tapahtua tulevaisuudessa kuin kuvataan oikeita tapahtumia.

Kuten sarjan aiemmissakin osissa, nuoret ovat liikuttavan lapsellisia ja pumpulissa kasvatettuja. Aiemmin se on herättänyt minussa lähinnä turvallisuudentunnetta, mutta nyt se aiheutti jo närkästystä. Tuntuu vaikealta kuvitella, että edes parempienkaan perheiden tytöt ovat olleet niin kokemattomia ja vakavia, että heidän mielenkiintonsa kohdistui lähinnä isänmaallisuuteen, sielunsa kehittämiseen ja hurmaavaksi ihmiseksi kasvamiseen. Vasta kirjan viime lehdillä Mary Marck antaa tyttöjen kohdata hieman romantiikkaa, sekin asiallisen "eikö meidän olisikin järkevää mennä naimisiin"- keskustelun muodossa.

Omat perisavolaiset esiäitini ovat tuossa iässä hoitaneet miehen, rivin lapsia, karjan ja talon. Nykyajan 10-vuotiaisiin pikkuaikuisiin en kirjan tyttöjä uskalla edes verrata.

Mutta toisaalta, onhan se hurmaavaa. Nykyään pitää olla tehokas ja osata tehdä ensimmäiset tulevaisuutta koskevat valinnat ala-asteella. Sitä ennen jo päiväkodissa kehityskeskustellaan siitä, pysyvätkö lapsukaiset yhteiskunnan määrittelemässä vauhdissa mukana. Eikö kaikilla olisi mukavampaa, jos vielä 18-vuotiaana tulevaisuudensuunnitelmat voisivat olla yhtä vähän hiottuja kuin Hertalla, joka suunnittelee elämänurakseen asumista autiolla saarella?

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Baby Blues

Meillä opetellaan nukahtamaan päiväunille omaan sänkyyn - yksin. Älkää siis ihmetelkö, jos tekstini hieman poukkoilee ja ajatus katkeaa välillä. Se johtuu vain siitä, että käyn parin minuutin välein kertomassa naama punaisena sängyssään huutavalla pienokaiselleni, ettei hänellä ole mitään muuta hätää kuin hirveä väsymys ja kiukkukohtaus.


Kuinka sopivaa onkaan kirjoittaa samalla Baby Blues -sarjakuvasta jatkoksi edelliselle sarjakuvapostaukselleni. Kaikkihan varmaan tuntevat Baby Bluesin ainakin sanomalehdistä. Minullekin sarjakuva on tuttu jo vuosien takaa, mutta vasta NYT voin sanoa, että YMMÄRRÄN.

Lasta odottaessani siskoni antoi minulle neljä Baby Blues-albumia. Luin yhden ja hykertelin, mutta loput kolme jäivät lukemattomana hyllyyn. Viime viikolla tartuin niihin uudestaan, sillä tarvitsin esseeseen esimerkkejä erilaisista sarjakuvista. Olen nyt muutaman päivän lukenut, nauranut vedet silmissä, lukenut ja nauranut vielä lisää.

Kaikki Ullan, Paulin ja lasten Suvin ja Sakun (myöhemmin myös Sinin, mutta en ole ehtinyt sinne asti) perhe-elämässä tuntuu niin kovin tutulta. Kun itse elää vauva/taaperoarkea, on Ullan ja Paulin ristiriitaisiin tuntemuksiin enemmän kuin helppo samaistua. Asiat, jotka eivät välttämättä itsestä kello kolme yöllä tunnu erityisen huvittavilta, ovat yllättävän hulvattomia sarjakuvan sivuilta luettuna. Paitsi tunnistamisen tunnetta, sekoittuu nauruun varmasti yhtä paljon helpotusta. Enemmän kuin kerran mieleen välähtää rohkaiseva ajatus: "Jes, muillakin on siis tällaista!".


Kaikista suurimman papukaijamerkin sarjakuvan luojat Rick Kirkman ja Jerry Scott ansaitsevat kuitenkin siitä, ettei niin sarjakuvan kuin vanhemmuudenkin mystisin ja hienoin asia jää keneltäkään huomaamatta. Huolimatta kroonisesta univajeesta, jatkuvasti tulilinjalla olevista kodin tarve-esineistä, kakasta ja puklusta, kykenemättömyydestä järkevään keskusteluun ja naurettavasta vapaa-ajan määrästä - voisinko enää olla onnellisempi?

JK. Nukahtamisharjoittelu ja huuto jatkuvat edelleen kirjoitusta lopetellessa.

torstai 28. lokakuuta 2010

Hurahdus

Olen viime aikoina painiskellut motivaatio-ongelmien kanssa, mitä tulee - noh, vähän kaikkeen. Eikä kaikista vähiten kirjallisuusopintoihini. Onneksi päätin siirtyä epämukavuusalueelle ja tutustua sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan. Usein tulee, niin opinnoissa kuin vapaa-ajan lukemisessakin, pitäydyttyä vanhoissa tutuissa teemoissa. Mutta jos uskaltaa ottaa riskin ja astua johonkin erilaiseen, voi tosiaankin löytää kokonaisen uuden maailman.

Scott McCloudin Sarjakuva - näkymätön taide on loistava tietoteos. Ja mikä parasta, se on sarjakuva. Käsittääkseni teos ilmestyessään 90-luvun alussa oli melkoinen tapaus sarjakuvapiireissä, enkä kyllä ollenkaan sitä ihmettele. Sen verran koukuttavasti ja ajatuksia herättävästi McCloud perehdyttää lukijaansa sarjakuvan maailmaan. Eikä vain siihen. Kirjaa lukiessa koin useita ahaa-elämyksiä kirjallisuudesta, taiteesta, itsestäni ja maailmasta yleensäkin.

Toinen kirjan ansio on se, että sarjakuva sopii erinomaisesti tietoteokseen, ainakin näin taitavasti tehtynä.´Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa´ on kulunut fraasi, mutta niin totta. Ilmaisemalla asiat kuvina voidaan kiertää monta keinotekoista lauserakennetta ja sivistyssanaa. Ja lukijalle jää vaikuttava ymmärryksen elämys kun jokin asia valkenee sinänsä yksinkertaista ja kenties tekstitöntä ruutua tuijottamalla, ei puuduttavasti puhkiselitettynä. McCloudkin ihmettelee, miksi kuvat ovat hyväksyttyjä lapsille, mutta aikuiseksi tullessaan jokaisen pitäisi ymmärtää siirtyä pelkän tekstin lukemiseen. Samaa ihmettelen minäkin. Ihminen oppii helpommin kuvien avulla ja runsaasti kuvia sisältävää opukseen (tai sarjakuvaan, jos oikein hurjiksi heittäydytään) on helppo tarttua.

Lisää sarjakuvia oppi- ja tenttikirjoihin, sanon minä!

Ehkä tässä kirjassa nyt vain oli jotakin, jota minä tällä hetkellä satuin tarvitsemaan. Siitä huolimatta heittäydyn dramaattiseksi ja kehotan lukemaan tämän kirjan lupaamalla, ettet ole sen jälkeen entisesi.

JK. Sattuneesta syystä lähiaikoina on luvassa sarjakuva-aiheisia postauksia!

JJK. Kiitos edellisen postauksen kommenteista. Vinkeistä on pyritty ottamaan vaari ja palautetta ulkoasusta saa antaa edelleen. Sivut näyttävät nyt kutakuinkin toivotunlaiselta, mutta pientä fiksausta voi vielä tulla, kunhan näen, miten pohja toimii käytännössä.

JJJK. Niin ja tervetuloa uusille lukijoille! Ok, nyt lopetan!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Täällä tapahtuu nyt tämmöistä...

Ei siis kannata ihmetellä, jos blogi sattuu näyttäytymään lähitunteina ja/tai -vuorokausina kovinkin erikoiselta. Mielipiteensä saa myös ilmaista, jos alkaa näyttämään, että Amman mopo on karannut tyystin käsistä... mutta tämä on niin mukavaa!

Kannattaisi kyllä ehkä mieluummin lukea. Silloin voisin kertoa teille aivan kohta jotain sarjakuvista. Ja haluankin kertoa, en vain osaa. Siispä jatkan blogin metamorfoosia vielä hetkisen.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Victor Barsokevitsch

Perehdyin pitkästä aikaa paikallishistoriaan. Tarkalleen ottaen ensimmäistä kertaa valmistumisen jälkeen ja niin ikään ensimmäistä kertaa Kuopion seudulla asuessani. Korkea aika tutustua kotikulmien menneisyyteen siis!

Victor Barsokevitsch vaikutti Kuopiossa 1800-1900-lukujen taitteen molemmin puolin kaupungin merkittävimpänä valokuvaajana. Jäädessään eläkkeelle hän testamenttasi koko arkistonsa, noin 70 000 negatiivia, Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistykselle, mistä ne puolestaan päätyivät Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmiin. Valokuvakokoelma on mittavin tuolta ajalta säästynyt ja avaa näin ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkata aikansa elämänmenoon.

Löysin kirjastosta kaksi Barsokevitschin (siis oikeasti, voiko olla enää yhtään hankalampi nimi) valokuvakirjaa:
Victor Barsokevitsch valokuvia 1893–1927 ja Valokuvaaja Victor Barsokevitsch 1863–1933 kuvia vuosisadanvaihteen Kuopiosta. Näistä ensimmäinen sisältää "Barssin" tai hänen apulaistensa ottamia ateljeekuvia ja jälkimmäinen puolestaan, kuten nimestä voi päätellä, kuvia Kuopiosta ja sen lähiseudulta.

Vuosisadan vaihteen ateljeekuvat ovat hienoja ja jotenkin liikuttavia. Kaikesta näkee, että valokuvaushetki oli tärkeä ja kenties ainutlaatuinen elämässä. Hauskaa on myös kuvattavien pukeutuminen "rooleihin": kulkumiehellä on kuvassa tuohikontti, voimistelijalla voimisteluasu ja palovahdilla lyhty.

Vieläkin kiinnostavampia olivat ulkokuvat. Kerrottakoon, että rakastan rakennuksia. Käsitykseni onnistuneesta lomailusta sisältää tuntikaupalla päämäärätöntä vaeltelemista niskat notkolla vanhoja rakennuksia ihastellen, olivatpa ne sitten kuninkaallisia linnoja tai vanhoja satamamakasiineja. Sydäntä riipaisi katsella kuvista, kuinka monta kaunista vanhaa rakennusta on purettu uuden ajan ja käytännöllisyyden tieltä. Erityistä haikeutta herättivät ne vanhat rakennukset, joiden olemassaolon jopa minä muistan, mutta joiden paikalle on sittemmin noussut kalliita asuinkerrostaloja.


Huoh, se kiinteistöpolitiikasta, josta en edes mitään ymmärrä. Kunhan heittäydyn taas humanistiksi.

Mitä tulee Barsokevitschiin, miehen perintö elää Kuopiossa voimakkaana. Victor Barsokevitsch-seura tukee ja edistää itäsuomalaista valokuvakulttuuria ja Barsokevitschin ateljeen paikalla on VB-valokuvakeskus, jossa voi käydä ihailemassa korkeatasoisia valokuvanäyttelyitä. Molemmat kuvat on lainattu valokuvakeskuksen kotisivuilta. Ylemmässä on nuori Barsokevitsch ja jälkimmäisessä hänen ateljeensa, nykyinen valokuvakeskus.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Opettajien lapset ovat niitä pahimpia

Pienen pojan kasvattaminen on joskus haasteellista.

Jossakin vaiheessa äiti huomaa, ettei kaupoista löydy enää sopivia pupujussipotkuhousuja, vaan on tyydyttävä kaikenlaisiin öklöttäviin kaivinkoneisiin ja hämähäkkeihin.

Erilaisten ajoneuvojen pörinä (joko omin huulin tai lelujen paristojen tuotettamana) täyttää olohuoneen.

Nurkkiin alkaa kertyä epämääräistä roinaa, jossa lukee Salama McQueen.

Jotakin on tehtävä.

Lempilelukaupasta lähti jokin aika sitten mukaan pinkkiä ja kimaltelevaa. Ihan vaan kaiken poikamaisen vastapainoksi. Täytyyhän poikienkin oppia, että maailmassa on myös kauniita asioita ja herkkyyttä. Pikku koiran veneretki on Trace Moroneyn ja Egmont kustannuksen tarina pienen koiran ja hänen lelukissansa sadunomaisesta veneseikkailusta. Sen sisarkirja, Nallekarhun uniaika on meillä niin rakas ja puhkihalattu, että tiesin Pikku koirankin olevan vaativan yleisöni mieleen.

Sen sijaan Gina Philipsin ja Egmontin Mehiläinen ja perhonen vähän jännitti. Opettavaisen tarinan lisäksi (mihin mehiläiset ja perhoset tarvitsevat siitepölyä) kirjan kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevat rapisevat sivut vetosivat ainakin tähän aikuiseksi kasvaneeseen pikkuprinsessaan. Myöskään pieni miehenalkumme ei ole ylenkatsonut prameaa ulkoasua, vaan on tutkinut perhosten säihkyviä siipiä hartaasti.

Vaikka sukupuolineutraali kirjallisuuskokeiluni osoittautui menestykseksi, päristellään meillä edelleen vaikka vain pahvilaatikon kanssa. Nuken kanssa leikitään ainoastaan vetämällä sitä hiuksista ja hakkaamalla sen päätä lattiaan.

Poika mikä poika!

tiistai 12. lokakuuta 2010

Järjen ja tunteen tarinoita

Mihin tämä maailma on menossa, kun en tahdo selvitä bloggamaan, seuraamaan toisten blogeja tai edes lukemaan kirjoja?? Ehkäpä olen hetken huokaisuni aakkoshaasteen jälkeen ansainnut, mutta yritetään nyt palata ruotuun.

Susa oli taannoin vähän järkyttynyt siitä, että Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita oli jäänyt minulta lukematta. Koska kaipasin jotakin kevyttä ja nopeaa luettavaa, päätin tarttua Mustosiin rankan Özdamar-urakkani päätteeksi. Olen lukenut 90-luvulla ilmestyneen Koskivuori-sarjan pariinkin otteeseen ja pidän siitä kovasti. Tähän mennessä olen lukenut Järjen ja tunteen tarinoista kaksi ensimmäistä osaa, Nimettömät ja Mustasukkaiset.

Mustonen ei ole vaivautunut keksimään toimivaa pyörää uudelleen aloittaessaan uuden sarjansa. Minusta tuntui kiusalliselta, että sarjan perusidea oli sama: säätyläis- ja piikatytön yhteenkietoutunut tarina, jota molemmat kertovat vuorotellen. Ainoa ero Koskivuoreen on, että siinä kirjat kertovat eri sukupolvista, mutta papin tytär Annan ja piikatyttö Hilman elämää seurataan Järjen ja tunteen tarinoissa usean kirjan ajan.

Tutulta tuntui myös roolihenkilöiden sielunelämä. Anna on hyväkäytöksinen ja ujo siveyden sipuli, jonka hellimmät tunteet kohdistuvat isänmaahan, Hilma taas räväkkä ja rehti työihminen, joka on aikansa siveyskäsitysten valossa hieman löyhämoraalinen. Vaikka Mustonen onnistuu taitavana kirjailijana luomaan stereotyyppisiin hahmoihinsa runsaasti enemmän sävyjä, tuntuu tämäkin asetelma valitettavan tutulta.

Jos en olisi lukenut Koskivuori -sarjaa, arvioni olisi varmasti päällisin puolin ylistävä. Toki tarinaa leimaa lievä kiireen maku (oikeasti, jos Otavalla on pula oikolukijoista, jotka tarkistavat, ettei henkilöiden nimet vaihdu kesken tarinan, voin ottaa homman vastaan pientä korvausta vastaan!). Ensimmäisessä osassa (Nimettömät) Hilma ja Anna muuttavat Annan Augusta-tädin luokse Helsinkiin, Hilma piiaksi ja Anna opiskelemaan. Hilma tapaa unelmiensa miehen, mutta Anna joutuu pettymään rakkaudessa. Toisessa osassa (Mustasukkaiset) eletään sortokausien kiihkeää aikaa, Hilma elää huonossa avioliitossa ja maisteriksi valmistuva Anna haikailee varatun miehen puoleen. Rakkaussotkujen lisäksi naiset sotkeutuvat isänmaan nimissä laittomuuksiin ja joutuvat vaaraan.

Merkittävin anti Järjen ja tunteen tarinoissa (sama pätee myös Koskivuoreen) onkin mielestäni naisten nostaminen itsenäisiksi toimijoiksi. Työläisnainen ja nuori naimaton opettajatar oman elämänsä sankareina ja aktiivisina isänmaan puolustajina. Eipä se ole vieläkään kovin kulunut asetelma suomalaisessa kirjallisuudessa.




JK. Tiistai on meillä yleensä vähän ankea postipäivä, mutta tänään se oli kaikkea muuta! Kiitos ihanasta paketista Ilselle!

torstai 7. lokakuuta 2010

Esi-isiä ja -äitejä

Valkoinen kirahvi nosti jokin aika sitten esille Jouni Tikkasen jutun HS:ssa naiskirjailijoiden esikuvista. Sukupuolella oli jutussa merkittävä rooli. Käykääpä katsomassa Valkoisen kirahvin mietteet asiasta ja hänen hieno esikuvalistansa!

Minäkin päätin kantaa korteni kekoon. Seuraavassa omat kirjoittajaesikuvani. Jostakin syystä minullekin tuli ensin mieleen naisia, mutta löytyi joukkoon pari miestäkin!


Jane Austen: Tarvitseeko tätä edes perustella? Jane Austen on varmaan kaikkien kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneiden naisten esikuva. Mutta on Austenissa muutakin kuin hänen sukupuolensa. Austen tuuletti oman aikansa brittiyhteiskuntaa sellaisella terävyydellä ja riemulla, että samaan ei moni mies ole pystynyt!





Kaisa Ikola: Onko paikalla muita 90-luvun varhaisteinejä, jotka kasvoivat Kaisan Ikolan Hullun luokan mukana? Hullu luokka-sarja oli mielestäni hauskin ikinä. Olen lukenut pari kirjaa aikuisiälläkin, mutta täytyy sanoa, että lumous on osittain haihtunut (ihan hyvä, en ehkä enää kuulu aivan kohderyhmään). Siitä huolimatta Ikolan tilannekomiikan mestarillisuus on edelleen havaittavissa.





Leena Lehtolainen: Hullu luokka- sarjan jälkeen siirryin Maria Kallion maailmaan. Lehtolaisen teksti on ihailtavan sujuvaa ja helppoa. Eniten olen kuitenkin ammentanut kirjojen yhteiskunnallisesta otteesta. Lehtolainen osaa kertoa tärkeistä asioista ilman turhaa paatosta. Viihdyttämisen ja asioiden tiedostamisen ei tarvitse olla toisensa poissulkevia asioita.






Mikael Niemi: Tätä kirjoittaessani tajusin, että olen lukenut Niemeltä vain kaksi kirjaa: Populaarimusiikkia Vittulajänkältä ja Mies joka kuoli kuin lohi. Se on aivan liian vähän. Onneksi tajusin, että aakkoshaasteeni on ohi ja voin painella vaikka heti huomenna kirjastoon Niemi-metsälle. Niemi on tehnyt kerronnallaan lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti pidän siitä, kuinka hän yhdistelee kirjoihinsa lapsuudensa maisemia ja kokemuksia. Siinä on jotakin aitoa ja rehellistä.





Anni Polva: Polvan sankarittaret olivat kasvavalle naiselle oivallisia roolimalleja: rehtiä, työteliäitä, puolensa pitäviä ja sisukkaita. Teini-iässä kirjat kuitenkin tarjosivat ennen kaikkea ihania romanttisia seikkailuja. Nykyään arvostan Polvan kielenkäsittelytaidon, tarinan rytmityksen ja tilannekomiikan tajun korkealle. Kaiken tämän voisin muuten sanoa myös Hilja Valtosesta.







Antti Tuuri: Joillekin se on Aleksis Kivi, toisille Väinö Linna. Minun kansalliskirjailijani on ehdottomasti Antti Tuuri. Tuurin kiireettömässä ja leppoisassa kerronnassa on jotakin kertakaikkisen vastustamatonta. Pisteenä iin päälle Tuurin huumori on mustaa ja niin viistoa, ettei sitä äkkinäinen tahdo tasaisen tekstin seasta tunnistaa. Tuuri on tallentanut Pohjanmaa-sarjaansa merkittävän viipaleen suomalaisten historiaa.




Tällaisessa listauksessa on se huono puoli, että ennen kuin sen on ehtinyt saada edes valmiiksi, tekisi jo mieli aloittaa alusta. Mutta nämä ovat kiistämättä ensimmäiset kirjailijat, jotka tulivat mieleeni, joten niissä pysyn. Kyse on siis kirjailijoista, joiden vaikutteita tunnistan omassa kirjoittamisessa ja ehkä omassa minuudessanikin kaikista eniten. Kirjailijoiden Hall of Fame saattaisi olla hieman erilainen, mutta ei välttämättä paljon. Olisi tietysti komeaa, jos lista vilisisi pelkkiä nobelisteja. Mutta lukisiko tätä blogia kukaan, jos kirjoittaisin heidän laillaan?? Tavallisuus kunniaan!

Heitän haasteen eteenpäin, ketkä ovat Sinun kirjallisia esivanhempiasi?

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

ARVONNAN VOITTAJA!

Lämpimät kiitokset kaikki arvontaan osallistuneet: kommentoijat, lukijat ja linkittäjät!

Virallinen arvontakone on pyörähtänyt ja onnellinen voittaja on.....











(seuraa vihje...)













LUMIOMENA!



Paketillinen punaista ja pohjoista lähtee ihanalle Lumiomenalle (laitatko spostiin osoitteen, niin laitan puketin tulemaan pikapikaa!)


lauantai 2. lokakuuta 2010

Loppu - Slutet - The End - Jo olj' aekakkii!

Kolminkertainen eläköönhuuto! Sillekin, että äänestysaika on päättynyt, että aakkoshaaste on selätetty, mutta ennen kaikkea sille, että sain kuin sainkin luettua Emine Sevgi Özdamarin Elämä on karavaaniseraljin vihdoin ja viimein. Se oli ehdottomasti urakkani haasteellisin kirja, enkä olisi ikinä lukenut sitä loppuun, ellei olisi ollut niin kertakaikkisen noloa jättää haasteen viimeinen kirja kesken.



En osaa sanoa, oliko kirja huono vai olenko minä vain älyltäni liian keskinkertainen. Omituinen kirja ainakin oli ja päässäni soi lukiessani alati progressiivinen rock, sillä epäilen Özdamarin napsineen vähintään kärpässieniä kirjaa kirjoittaessaan. Tavallaan lukeminen oli aika viihdyttävääkin aluksi. Alkujärkytyksen jälkeen jouduin imaistuksi turkkilaisen pikkutytön psykedeeliseen elämään pikkuporvarillisessa perheessä ja lukaisin sata sivua yhdeltä istumalta. Mutta kuten ilmeisesti kaikelle tajuntaa laajentavalle on ominaista, oli seuraavana päivänä lumous kaikonnut tykkänään ja jäljelle jäi vain jyskyttävä päänsärky. Tai sitten Özdamarin kynä yksinkertaisesti tylsyi sadan ensimmäisen sivun jälkeen.

Faktaa ja ennen kaikkea fiktiota sekä turkkilaista kansantarustoa sekoittava pikkutytön kasvutarina oli pitkä ja raskas luettava. Tarinat olivat sinällään ihan hauskojakin, mutta läpeensä PI-PI-PI-aihepiiriin (Pieru-Pippeli-Kolmatta sanaa en mainitse, sillä tämä on säädyllinen kirjablogi) liittyviä. Koska leipätyöni on opettaa murrosikäisiä, en jaksaisi näin hoitovapaalla olla missään tekemisissä kyseisen ehtymättömän kerrontaperinteen kanssa.

Sinällään Özdamar kirjoittaa taitavasti ja sujuvasti. Mutta kun kirja on alusta loppuun yhtä samaa lukua ja täynnä lukemattomat kerrat Sitten-, Kerran-, Eräänä keväänä- jne. alkuisia lauseita, alkaa kokenuttakin lukijaa puuduttaa. Päähenkilöllä on myös mielenkiintoinen tapa rukoilla kaikkien tietämiensä kuolleiden puolesta joka ilta. Onneksi kirjassa kuolleet luetellaan "ainoastaan" parikymmentä kertaa. Kun joukkoon liittyi myös neljä miljoonaa sodassa kuollutta turkkilaista sotilasta, ei allekirjoittanutta oikeasti enää naurattanut, vaikka päähenkilö nukahtikin jo jossakin 160. kuolleen sotilaan tienoilla.

Oikeasti tämä kirja oli minusta aivan kamala. Mutta suosittelen lukemaan sen silti, ainakin, jos pieni elämän hankaloituminen ei haittaa. Vaikka itse en unenomaisesta ja sekavasta kerronnasta välittänytkään, kertoi Özdamar Turkin menneisyydestä, kulttuurista ja uskonnosta naisen näkökulmasta kiinnostavasti ja asiaan perehtyneemmälle antoisasti (uskoisin). Lisäksi annan ylimääräisen pisteen ylivoimaisesti epäloogisimmasta kirjanlopetusrepliikistä ikinä. Kun olin sitkeästi hampaita kirskutellen lukenut kirjan loppuun, toivoen, että lopussa saisin siitä palkinnon, laski Özdamar harkitusti housunsa kinttuihin ja pyllisti päin naamaa. Oli pakko nauraa. Kirjan loppu oli sellainen kuin koko kirjakin: ei päätä eikä häntää, vielä vähemmän järkeä, mutta se oli juuri sellainen, kuin Özdamar halusikin sen olevan.

JK. Julkistan arvonnan voittajan huomenna. Aakkoset ovat nyt päättyneet ja mietin suuntaa tulevalle. Olen kyllä melko varma, että seuraavat kirjat tulevat olemaan jotakin hyvin, hyvin kevyttä!

perjantai 1. lokakuuta 2010

Kirjaminä

Ennakkovaroitus! Arvonta-aika loppuu huomenna lauantaina kello 12! Tämä tarkoittaa sitä, että taidan vihoviimein päästä pois Ankaran polttavilta aroilta, jonne uskoin jo hetken jääväni ikuisiksi ajoiksi panttivangiksi. Kaikki kynnelle kykenevät, jotka eivät arvontaan ole vielä osallistuneet, vipinää töppösiin!

Ilse kehotti minua kertomaan itsestäni kirjahyllyni avulla. Täältäpä pesee!



1. Oletko mies vai nainen?
Luokan ikävin tyttö

2. Kuvaile itseäsi.
Pitkät hiukset

3.Mitä elämä sinulle merkitsee?
Tuhat loistavaa aurinkoa.

4. Kuinka voit?
Pilvien syleilyssä

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Isä Camillon kylä

6. Mihin haluaisit matkustaa
Safari

7. Kuvaile parasta ystävääsi
Uskollinen ystävänne

8. Mikä on lempivärisi
Punainen viiva

9. Millainen sää on nyt?
Sataa suolaista vettä

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Viimeinen kesäyö

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Nuoren opettajattaren varaventtiili

12. Millainen on parisuhteesi?
Päävoittona mies

13. Mitä pelkäät?
Suuri tyhjyys

14. Päivän mietelause.
Tämä hetki on meidän

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Hengitysharjoituksia

16. Miten haluaisit kuolla?
Tanssi yli hautojen.

Heitän viestikapulan eteenpäin Reeta Karoliinalle ja Valkoiselle kirahville!

lauantai 25. syyskuuta 2010

Käytännön blogifilosofiaa 3: Kirjabloggaajan tulevaisuus?


Amma on tällä viikolla valmistellut synttäreitä, opiskellut ja laiskotellut. Ei siis juurikaan lukenut. Joten Özdamarin karavaaniseralji kulkee aina vaan edelleen. Vielä on hyvää aikaa osallistua arvontaan linkkaamalla, kirjautumalla lukijaksi ja/tai kommentoimalle tänne!

Nyt onkin hyvä hetki aloittaa syksyn kolmas (ja näillä näkymin viimeinen) blogikeskustelu. Uusille lukijoille kerrottakoon, että vanhan blogin puolella kävimme keskustelua itse kunkin bloggauksen syistä ja pohdimme vähän muutenkin bloginpidon ihmeellisyyksiä. Viime aikoina olen miettinyt kirjablogien tulevaisuutta.

Muotiblogien puolellahan alkaa näkyä selvä ammattilaisuus. Suomessakin on jo bloggaajia, jotka ovat tehneet siitä itselleen ammatin. Vaate-, kosmetiikka- ym.ym. yritykset ovat huomanneet oivan markkinaraon ja näyttävät sponssaavan melko avokätisesti suosittuja blogeja. Onko tämä myös kirjablogien tulevaisuus? Pitäisikö olla?

Avain-kustantamo järjesti kirjabloggaajille tapaamisen. Itse en päässyt täältä periferiasta paikalle, mutta Jenni K-blogista kirjoitti tapaamisen nostamista fiiliksistä äskettäin. Keskustelua oli käyty muun muassa siitä, miksi kustantamot eivät ole hoksanneet lähettää arvostelukappaleita kirjablogin pitäjille ja kutsuneet bloggaajia julkistustilaisuuksiin.

Samaa olen miettinyt minäkin. Blogimaailma on tulossa rytinällä yleiseen tietoisuuteen. Kirjablogeilla alkaa olla melkoisen paljon mielipidevaltaa ja tiedän monien omankin blogini lukijoista hakevan nimenomaan kirjavinkkejä itselleen. Luulisi, ettei bisnesvainuisilla kustantamoilla olisi varaa jättää markkinointitilaisuutta käyttämättä!

Toisaalta olen luonteeltani sen verran änkyrähumanisti, että kaikkeen kaupalliseen pitää varmuuden vuoksi suhtautua varauksella. Olisiko hyvä, jos postilaatikkooni alkaisi tipahdella tasaiseen tahtiin arvostelukappaleita? Kirjahullu minäni tietysti kiljuisi riemusta (olen aikaisemminkin kirjoitellut täällä fiksaatiosta ilmaisiin kirjoihin)! Mutta väistämättä alkaa kuitenkin pohtia, vaikuttaisiko ilmaiskirjojen saaminen liikaa blogini sisältöön. Ensiksikin, olen tietoisesti erikoistunut klassikoihin ja vähän vanhempaan "underground"kirjallisuuteen, joten siirtyminen uutuuksien arviointiin muuttaisi blogini linjaa selvästi, mikä ei puolestaan olisi välttämättä kovin reilua nykyisiä lukijoita kohtaan. Toisaalta, en muista, että kovinkaan moni muotibloggaaja olisi haukkunut ilmaiseksi saamiaan meikkejä. Lähettäisivätkö kustantamot kirjoja samoilla perusteilla kuin ammattikriitikoille, puolueetonta ja perusteltua arviointia odotellen, vai kenties ilmaista mainostilaa ja suitsutusta kalastaen? Kirjabloggaajalla kun ei ole mielipiteittensä taustatukena instituutioita kuten kirjallisuuskriitikolla.

Blogger mainostaa käyttäjilleen mahdollisuutta mainostaa blogissaan ja sitä kautta (mikäli klikkauksia on tarpeeksi) tienata rahaa. En ole ainakaan huomannut (?), että yksikään seuraamistani kirjablogeista olisi vielä lähtenyt tähän (tosin minulla on yleensä ottaen mainossuodatin verkkokalvoillani). Olisiko kirjablogini uskottava vai säälittävä, jos ruutuun lävähtäisi jättikokoinen Juha Itkonen uutuuskirjansa kanssa?

Nyt on jälleen teidän vuoronne. Aukaiskaa sanainen arkkunne! Miten näette kirjablogien tulevaisuuden? Ovatko kirjabloggaajat sellainen asiantuntijayleisö, joille kustantamoiden pitäisi suoda entistä enemmän huomiota uutuuksiaan markkinoidessaan? Vai onko mielestäsi epäkaupallisuus ja tietty "harrastelijamaisuus" riippumattomuuden tae ja olennainen osa kirjablogeja? Millainen on kirjabloggaajan tulevaisuus?

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Herkkupala

Sain Anni.M:ltä Cherry on the Top -tunnustuksen, kiitos vielä siitä!

Tunnustuksen saajan tulee jakaa muille elämänsä merkityksellisin kuva.
Valinta oli helppo, joskin rikon nyt vähän omia sääntöjäni esittelemällä Poikastani täällä, mutta kuvasta ei kyllä enää tunnista ;)

Tämä kuva on otettu tasan vuosi sitten, eikä varmasti tarvitse sen enempää selityksiä.



Kuvan lisäksi täytyy kertoa kolme tärkeintä asiaa elämässään. Minulla ne ovat:
1) Perhe ja koti. Mies ja lapsi tietysti, mutta vanhemmat ja sisarukset lapsineen sekä mieheni perhe ovat minulle kaikki myös tärkeitä. Olen kotihiiri. Viihdyn kotona puuhastellen ja minulla on jatkuva pesänrakennus käynnissä.

2) Terveys. Kuulostaa kauhean kliseiseltä, mutta oma ja erityisesti läheisteni terveys on kullanarvoinen asia. Miellän terveyden laajemmin hyväksi oloksi. Elämästä ei tule mitään, jos ei ole hyvä olla itsensä kanssa.

3) Luova sisältö. Tämä liittyy edelliseen. Tarvitsen elämään jotakin henkistä askartelua, tällä hetkellä se on opiskelua, lukemista ja bloggaamista. Olen surkea käsitöissä, mutta ilman henkistä näpertelyä näivetyn.


Lähetän tämän tunnustuksen edelleen kauniiden kuvien(kin) ekspertille Lumiomenalle
sekä Mallalle, jonka blogista saan alati inspiraatiota ja hyvää mieltä!





maanantai 20. syyskuuta 2010

MIINA


Ä -kirjain osoittautui kaikista haasteellisimmaksi aakkosurakkani kirjaksi. Ja vielä niin hankalasti loppusuoralla! Kunnankirjastomme kertomakirjallisuushyllystä ei löytynyt yhtään ä-alkuista kirjailijaa ja tietokirjallisuuden puolella vaihtoehdot kiinnostivat suurin piirtein yhtä paljon kuin puoskarilla tehty juurihoito: Äijö, Toivo: Suomalaisyritys kansainvälistyy: strategiat, vaihtoehdot ja suunnitteluprosessi tai Äikäs, Petteri: Ralliautoilija Marcus Grönholm - kivinen tie maailmanmestariksi.

Ja nämä olivat siis riittävän kiinnostavia jäädäkseen mieleen.

Onneksi löytyi Miina. Tarkkaan ottaen huijaan nyt vähän. Miinan teksti on pastori Jaakko Heinimäen kynästä ja kuvat valokuvaaja Juha Metson ottamia. Mutta kirja löytyy kirjastosta koodilla 73.92 ÄKK - kelpaa minulle.

Olen ollut koko ikäni kiinnostunut Miina Äkkijyrkän tekemisistä. Olemme kotoisin naapuripitäjistä, mikä täällä päin tarkoittaa suunnilleen "saman kylän tyttöjä". Lisäksi olen ollut lapsuuteni ja nuoruuteni ajan tekemissä lehmien kanssa, joten arvostan Äkkijyrkän lehmätaidetta suuresti. Minusta on ällistyttävää kuinka tarkasti hän osaa kuvata eläimen pienen hetken ajan pysyvän asennon tai silmissä näkyvän pilkkeen maalauksiin ja veistoksiin. Uskon varauksetta, että Miina Äkkijyrkkä osaa lukea myös ihmisten kasvoista heidän ajatuksensa, kuten hän itse kirjassaan väittää.

Miina Äkkijyrkän veistoksia Hangon Kartanossa kesällä 2009. Kuva Amman.

Kirjassa Miina kertoo oman elämäntarinansa alkaen Iisalmen Lappetelän kylästä aina Helsinkiin Skatan tilalle ja Marimekon suunnitelijaksi asti vuonna 2009. Sen jälkeenhän Skatalla onkin tapahtunut vaikka mitä ja Äkkijyrkkä kyyttöineen on häädetty tilalta. Erittäin mielenkiintoinen on myös pikku-Riitan (Äkkijyrkkä on alkup. nimeltään Riitta Loiva) kalenteri vuodelta 1962. 60-luvun alun pienviljelijäelämä on kiinnostavaa luettavaa, samoin Riitan lakoniset huomautukset, jotka ovat jo ehtaa Miina Äkkijyrkkää.

Kuten omaelämäkerroissa yleensäkin, Miina Äkkijyrkkä kertoo elämänsä tapahtumista oman versionsa - ja se saattaa poiketa melkoisesti toisten muistikuvista. Kuten Äkkijyrkän tapoihin kuuluu, hän on suoraluontoinen, tunteellinen ja tuima kertoja. Tekstiä rytmittävät Äkkijyrkästä eri vuosikymmeninä otetut kuvat. Kuten Äkkijyrkkä yleensäkään, hänen kirjansa ei jätä varmasti ketään kylmäksi. Osa nauttii, osa suuttuu, osa ei vain ymmärrä. Jokaisella on kuitenkin mielipide hänestä ihmisenä.

Kirjan luettuani en voi olla miettimättä, että kyseessä on myös sukupuolikysymys. Äreä, suorapuheinen ja kiivas taiteilija ei ole suurikaan ihmetys, jos kyseessä on mies. Mutta että nainen? Jaakko Heinimäen tekstistä ja Juha Metson kuvista paljastuu komea ja karismaattinen nainen, ei hento ja hiljainen kuin barbinukke, vaan voimakas ja vähän pelottava.

Psst! Jos et ole vielä ilmoittautunut arvontaan, niin nyt on sen aika. Enää Ä jäljellä!

perjantai 17. syyskuuta 2010

Taidan olla rakastunut!


Nimittäin kirjaan. En muistanutkaan enää, miltä tuntuu kun pitelee käsissään Kirjaa. Joka on ulkoapäin kaunis kuin koru, sellainen, jonka voisi laittaa seinälle tai tehdä kansista käsilaukun. Ja jonka sisältö on puhdasta kultaa. Robert Åsbackan Urkujenrakentaja on Kirja.

Kirjan päähenkilö on liki kahdeksankymppinen erakoitunut leskimies Thomasson. Thomassonin tytär on kuollut syöpään ja vaimo hukkunut Estonian mukana. Tyhjiön täyttää sinänsä pähkähullu harrastus: urkujen rakentaminen kerrostalohuoneistoon. Kun Thomasson joutuu tapaturmaan, hän ei enää pärjää yksin ja joutuu avaamaan elämäänsä muille ihmisille uudelleen.

Alussa olin hieman hämilläni. Koska Åsbacka itse on Ruotsissa asuva suomenruotsalainen, minulle oli epäselvää, oliko myös Thomasson  sellainen, vaiko kenties Ruotsissa asuva ruotsalainen, Suomessa asuva ruotsalainen tai Suomessa asuva suomenruotsalainen. Kun tämä epäselvyys ratkesi (oikea vastaus oli jälkimmäinen), keskityinkin vain nautiskelemaan paitsi tarinasta myös jämäkästä kielestä. Åsbackan kerronta (Katriina Huttusen suomennos) on juuri minun makuuni: kieli on miehisen niukkaa ja funktionaalista sielunmaiseman kuvausta.

Tarina puolestaan on lämminhenkinen ja katkeransuloinen.Mitä huonommin Thomasson voi fyysisesti, sen paremmin hänellä menee henkisesti. Ajatus on äärimmäisen lohduttava. Toinen hieno asia on se, että Åsbacka kuvaa Thomassonin henkisen kehitystarinan. Kahdeksankymppisen elämä ei tiivistykään television tv-chatin seuraamiseen tai virsikirjan lukemiseen. Thomasson tekee tiliä elämästään, käsittelee tunteitaan, oppii luopumaan turhasta ja turhamaisesta sekä kehittyy ihmisenä. Åsbackan näkökulma on hyvin humaani ja lempeä.

Siitä huolimatta kirjan loputtua olo on haikea. Ensiksikin siksi, että kirja päättyi. Toisaalta siksi, että toivoisin, tarinan olevan totta. Toivoisin, että mahdollisimman moni erakoitunut vanhus löytäisi ystävän.

JK. Amman lukuhetki löytyy nyt Bloglovinista!

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

torstai 16. syyskuuta 2010

Kyllä minua nyt hemmotellaan!

Kiitos kaikille vierailijoille, lukijoille, kommentoineille ja linkittäneille. Osallistuminen arvontaan jatkuu edelleen, ilmoita itsesi mukaan!Erityiskiitokset Susa P:lle Susan kirjastosta ja Reeta Karoliinalle Kertomus jatkuu -blogista tästä
                                                  
      Lisäksi Anni.m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogista myönsi minulle Cherry on top -tunnustuksen, johon palaan myöhemmin. Mutta jo tässä vaiheessa yhteiset kiitokset näistä, kylläpä kannatti muuttaa ;))Beautiful Blogger -tunnustukseen kuului tunnustaa seitsemän asiaa itsestään. Tässäpä tulee siis valikoituja totuuksia minusta: 

      1.Sain Amma lempinimen kuutisen vuotta sitten kummitytöltäni. Koko nimeni oli puhumaan opettelevalle  pikkutytölle liian vaikea, joten hän lyhensi sen Ammaksi. Samaan aikaan puhuttiin mediassa paljon Äiti Ammasta, joten lempinimi oli meistä kaikista hauska ja jäi elämään. Olisikohan pitänyt laittaa blogin nimeksi Amma-tädin lukuhetki? Sitten olisi kyllä varmaan pitänyt  keskittyä lastenkirjoihin...

     2.Minulla on mies ja poika. Se ei tosin taida olla mikään paljastus, koska molemmat ovat varmasti seikkailleet sivulauseissa aiemmin. Bonuspaljastuksena kerrottakoon siis, että olemme olleet mieheni kanssa yksissä lukiosta saakka. Yhteisen taipaleen tähänastisesta kohokohdasta tulee ensi viikolla kuluneeksi vuosi, bileet siis tiedossa!
 
     3.Olen kotoisin maalta. Siis oikeasti maatilalta. Maanviljelijää minusta ei saisi tekemälläkään, mutta kesäisin seuraan suurella mielenkiinnolla ja tyydytyksellä viljan kasvua ja muiden maaseudun töiden edistymistä. Joskus kun oikein paljon ahdistaa, leikittelen ajatuksella, että alkaisin omavaraiseksi kotitarveviljelijäksi ja näkisin sillä tavalla työni tarkoituksen ja tuloksen. Sitten tulen järkiini ja muistan, että nykyään hermostun, jos lähikauppaan ei pääse kävellen. En silti asu missään metropolissa. Päinvastoin, nuokkuvassa lähiössä Kuopijon kuppeessa

    
     4.Lukemisen ja bloggaamisen lisäksi harrastan muun muassa itämaista tanssia. Siinä viehättää paitsi esteettisyys myös kehon jokaisen pikkulihaksen hallinta (tai eräillä pyrkimys siihen, öhöm). Jostakin syystä en ole ollenkaan innostunut vallitsevasta latinobuumista. Ilmeisesti siis jokin itämaisessa kulttuurissakin vetoaa minuun. Itämaista mystiikkaa on muuten luvassa ö-kirjassa! 
  
     5.Suurin luurankoni blogikaapissa on, että olen kirjoittanut (ja julkaissut) kirjan. Se liittyy tutkimusaiheeseeni. Eihän siinä oikeasti ole mitään salattavaa, se on vielä ihan hyvä kirjakin. Kirjallisuusopintojen ja blogin myötä ajatus kirjailijasta (samoin kuin historiantutkijasta) ammattina on kuitenkin alkanut tuntua vieraalta.
     
     6.Oikeasti en tiedä, mikä minusta tulee isona. Olen ammatiltani historian opettaja, mutta olisi hassua olla sitä eläkeikään (mikä se silloin ikinä onkaan) asti. Olisi hauskaa opiskella itselleen useita eri ammatteja Minusta saisi helposti ikuisen opiskelijan, sillä uusien asioiden oppiminen on yksinkertaisesti kivaa! Minulle selvisi vasta muutama vuosi sitten mieheni kanssa käydyn keskustelun myötä, etteivät kaikki lapset laskeneet heinäkuun puolivälistä öitä koulun alkuun. 

     7.Minulta löytyy mielipiteitä vähän joka asiaan. Kuolemattomimmat ajatukset syntyvät silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Kuitenkin minulla on aika hyvä itsesensuuri ihmisten seurassa. En esimerkiksi kovin mielelläni esittele poliittisia, maailmankatsomuksellisia tai uskonnollisia näkemyksiäni, ellei joku oikeasti erikseen kysy. Noh, täällä blogin puolella minulla ei sitten olekaan niin paljon estoja… kai tämä toimii myös jonkinlaisena angstin ja ajatusten purkamispaikkana. Kiitos siitä ja anteeksi! 

       Moni kirjablogi, jolle haluaisin tämän tunnustuksen ojentaa, onkin saanut sen viime päivinä, joten en lähetä sitä heille. Tiedätte kyllä, että ansaitsette sen! Tällä kertaa lähetän tunnustuksen Mustetta ruudulla -blogiin, joka on erilainen, hauska ja katu-uskottava ja mikä parasta, käsittelee myös kirjallisuutta!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Täällä sitä nyt sitten ollaan!

Uutta ja uljasta! Blogin muuttaminen Bloggeriin on ollut jo pitkään mielessä ja nyt sen sitten toteutin, koska aakkosten loppuessa blogin nimi olisi pitänyt muuttaa joka tapauksessa. Päätin siis laittaa koko homman uusiksi. Toivottavasti lukijat kuitenkin pysyvät (uusiakin saa toki tulla)!

Täytyy kertoa yksi hauska juttu. Kun etsin netin syövereistä apuja siihen, miten kummassa Wordpress-pohjaisen blogin saa siirrettyä Bloggeriin (ilman, että kaikki muuttuisi epämääräisiksi koodinpätkiksi) minulle selvisi, ettei kuulemma juuri kukaan halua vaihtaa Wordpressistä Bloggeriin. No, minusta on aina ollut mukavaa olla vähän erilainen :) Ja toistaiseksi kaikki on vaikuttanut oikein hyvältä ja olen aivan innoissani. Varautukaa siis kaikkiin ihmeellisyyksiin, mitä saatan saada blogissa aikaan käyttöä opetellessani.

Tarkkaavaisimmat varmasti jo huolestuivat: mihin jäivät aakkoshaasteen å,ä ja ö? Pelko pois, tulossa on! Robert Åsbackan Urkujenrakentaja jo tällä viikolla.

Avataan kuitenkin Amman lukuhetki juhlallisesti ARVONNALLA!

Osallistuminen on helppoa ja säännöt tutut:
1) Kommentoimalla tätä postausta kuittaat löytäneesi paikalle vanhan blogin puolelta tai sitten vanhasta blogista huolimatta ja saat yhden arvan arvontaan.

2) Yksi ehkä kivoimmista asioista uudessa blogissa on se, että nyt lukijakseni voi kirjautua. Liity siis remmiin ja saat toisen arvan.

3) Perinteiseen tyyliin linkittämällä tänne saat kolmannen arvan.

Ja entäs sitten palkinto?

Kirjallinen osa on tässä:












Arvioni Pohjoisen tangosta voit lukea täältä. En ehkä rakastanut sitä, mutta kuulisin mielelläni toisenkin mielipiteen . :)  Tangon lisäksi voittajalle on luvassa myös jotakin suussa sulavaa...

Osallistuminen alkaa N-Y-T, NYT! ja jatkuu siihen saakka, kunnes aakkoset on saatu kunnialla loppuun. Minut tuntien se voi olla nopea prosessi tai sitten kestää yllättävän pitkään. Varoittelen sitten, kun loppu alkaa häämöttää, mutta varmuuden vuoksi kannattaa ehkä osallistua jo nyt :)

JK. Tärkeistä tärkein kysymys:  miten täällä saa aikaiseksi sellaisia keltaisia hymiöitä?
JJK. Ai niin, ilmoitathan monellako arvalla olet mukana, kiitos!

lauantai 11. syyskuuta 2010

Käytännön blogifilosofiaa osa 2: Aika ilmoittautua!

Viime viikolla puhuttiin blogin pitäjistä, nyt siirrytään huomattavasti suurempaan joukkoon, nimittäin blogin lukijoihin. Meille bloggaajille on yleensä ainakin osittain epäselvää, ketkä blogiamme lukevat. Tietyt vakiokommentoijat ilahduttavat kommenteillaan, voimme myös asentaa erilaisia kävijälaskureita, joista saa ehkä tietoa mistä päin Suomea tai maailmaa blogia lukemassa käyneet ovat. Monissa blogeissa voi myös kirjautua vakiolukijaksi. Näistä toimenpiteistä huolimatta bloggarit kokevat silloin tällöin sen hämmentävän (ja iloisen!) yllätyksen, että joku tunnustautuu kainosti blogin vakiolukijaksi ilman, että blogin pitäjällä olisi ollut siitä aavistustakaan! Oma blogini on kooltaan vaatimattoman kodikas, mutta siitä huolimatta edellisen Desperate Housewifes- postauksen kävi lukemassa satakunta lukijaa. Kuitenkin postaukseen tuli tasan yksi kommentti. Ihan ok, kommentointi ei ole pakollista, mutta vääjäämättä alkaa pohtia, ketkä ovat ne 99 hiljaista?

Virtuaaliyhteisöjä kuvataan Nikusen Fanikirjassa repaleisiksi, alati liikkeellä oleviksi organismeiksi ja sitä ne toden totta ovat. Me bloginlukijat tulemme ja menemme, käymme kurkkaamassa erilaisia blogeja ja seuraamme niitä jonkin aikaa selvittääksemme mistä on kyse. Jos blogi miellyttää, jäämme vakkarilukijoiksi, jos ei, siirrymme eteenpäin, emmekä todennäköisesti kuukauden kuluttua enää edes muista kyseistä blogia. Häilyväinen on bloginlukija, voisi sanoa.

Toisaalta meitä vakkarilukijoita on paljon. Ja kun esimerkiksi useimmat kirjablogien pitäjät seuraavat toistensa blogeja, muodostuu siitä jonkinlainen, jos nyt ei yhteisö, niin verkosto ainakin. Se ei välttämättä ole erityisen vahva, mutta toisaalta tietyt bloggareitten väliset siteet sen sisällä  ovat hyvinkin lujia.

Kaiken kaikkiaan tämä virtuaaliyhteisöasia on aika vaikea. Ainakin meille kalkkiksille (ehkä nykynuoret eivät enää järjestelmällisesti problematisoi kaikkea tekniikkaan liittyvää). Mielestäni vaikeutta kuvaa hyvin suomi-blogi-sanastoon vakiintuneet termit kuten blogimaailma, blogistania ja erityisen kuvaava blogisfääri. Blogimaailma on jokin toinen maa tai maailma, jopa toinen ulottuvuus, jota on vähän vaikea hahmottaa tai kuvata ja johon on hankala suhtautua. Teidänkin vastauksissanne tämä nousi usein esille: blogimaailma vie yhä enemmän aikaa "oikealta" elämältä, on blogiystäviä ja "oikeita" ystäviä, olemme sukeltamassa entistä enemmän "sisälle" tähän uuteen ja pelottavaan ulottuvuuteen, joka on piilossa "oikealta maailmalta".

Voisin jatkaa vielä pitkäänkin, mutta lopetan tässä vaiheessa, ennen kuin huomaan pohtivani maailmankaikkeuden syntyä :) Nyt on teidän vuoronne. Vakituisten kommentoijien kommentit ovat aina yhtä tervetulleita ja ilahduttavia, mutta erityisesti haastan

JUURI SINUT, LUKIJAN, JOKA LUET TÄTÄ, MUTTET KOSKAAN KOMMENTOI

ilmoittautumaan.  Juuri te, hiljaiset ja näkymättömät, muodostatte ne mielenkiintoiset blogiverkon liehuvat lonkerot, joita  emme näe. Kommentointi on toki aina vapaaehtoista (olen itsekin siinä aivan liian laiska), mutta me bloggaajat elämme niistä, blogista puhumattakaan. Lukijoiden kommentit saavat pölyiset ajatelma-arkistot heräämään eloon ja muuttumaan tällaisiksi virtuaaliyhteisöiksi, joista edellä olen yrittänyt kirjoittaa. Ilman kommentteja ei ole blogejakaan!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Desperate Housewifes

Aakkoseni alkavat käydä vähiin. Mieleeni tuli, että haluan ehdottomasti sisällyttää niihin hieman romantiikkaakin. Aikoinaan romanttisia kirjoja tuli luettua paljon, mutta sitten tuli aikuisuus ja akateemisessa maailmassa ah, niin suosittu maailmantuska. Ehkä näin kotiäitinä voisi taas vähän relata? ;)

Harmillista sinänsä, ettei kirjaston romantiikkaosastolta mukaan nappaamani Nancy Zaroulisin Viimeinen valssi (1984) ollut kovinkaan romanttinen kirja. Vai mitä mieltä te olette: riittääkö romantiikan määritteeksi se, että 1) kirjoittaja on nainen 2) hän kirjoittaa naisista 3) historiallisessa ajassa ja puitteissa 4) mistä syystä heidän elämänsä sattuu pyörimään avioliiton, perheen ja juhlien ympärillä 5) koska tuona aikana säätyläisrouvilla ei ollut oikein muutakaan tekemistä 6) MUTTA oikeasti heidän elämänsä suurin tragedia oli juuri romanttisen rakkauden puute? HÄH?

Vika voi olla tietysti minussakin, joten parasta siirtyä  juoneen. Kirjan kertoja Marian ja Isabel ovat juuri edellä kuvatun kaltaisia säätyläisnaisia ja parhaita ystävättäriä 1800-luvun lopun Bostonissa. Kumpikaan ei mene naimisiin "sen oikean" miehen kanssa ja siitä tietysti seuraa vuosien ja vuosikymmenten saatossa kaikenlaista ikävää. Kaupungin miesten tehtävä on tehdä rahaa ja paljon, naisten puolestaan olla kuuliaisia ja kuluttaa miestensä rahoja mahdollisimman tehokkaasti. Marian muistelee kirjassa elettyä elämäänsä jo iäkkäänä leskirouvana. Tarina ja kerronta toimivat varsin hyvin, olkoonkin, ettei Zaroulis aivan onnistu välttämään anakronismin ansaa naisasioita käsitellessään.

Olen lukenut kuluneen vuoden aikana aivan liian monta naisten asemaa käsittelevää teosta, joten alan tulla yliherkäksi koko asialle. Myönnettävä on, että on varmasti ikävää, jos joutuu rakastamansa miehen sijasta elämään kylmän ja despoottimaisen lahnan kanssa ja joutuu käyttämään sisuskalut rusentavia korsetteja, mutta tarvitseeko sitä joka sivulla erikseen mainita? Sitä paitsi tasa-arvokysymyksen vetäminen tarinaan mukaan on hieman puolivillainen ratkaisu, sillä Zaroulis ei huomaa kuvaavansa maailmaa, jossa niin miehet kuin naisetkin ovat onnettomia, vieläpä samoista syistä.

En siis nosta tätä kirjaa lähimainkaan klassikko-osastolle, mutta viihdyttävä, otteessaan pitävä ja jopa ajatuksia herättävä se oli siitä huolimatta!

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kiitos vastauksista!

Upeita, hienoja vastauksia kaikki! Ja niitä saa tietysti lähettää edelleen. Minusta (ja varmasti myös teistä) on ollut todella mielenkiintoista lukea ajatuksianne blogeista sekä kertomuksia siitä, miten bloginne on saanut alkunsa. Hyvähyvä!



Vastavuoroisesti valaisen muutamalla sanalla minäkin oman blogini syntytaivalta. Toisin kuin monet vastanneista, minä en tiennyt blogimaailmasta oikeastaan yhtään mitään vielä vuosi sitten. Kävin ehkä satunnaisesti lukemassa joidenkin poliitikkojen blogeja, mutta pääsääntöisesti mielikuvani blogeista perustuivat jo useaan otteeseen vastauksissakin esille nousseisiin muotiblogeihin. Eikä se mielikuva ollut kauhean positiivinen (nykyään kyllä seuraan paria muotiblogiakin :) ) Minulla ei siis ollut hajuakaan blogiyhteisöllisyydestä tai toisista kirjablogeista.

Pääsyy blogin aloittamiseen oli kirjoittamisen palo. Kirjoitan paljon niin harrastus- kuin puolivakavassa mielessä, mutta lapseni syntymän jälkeen huomasin, ettei pitkäjänteiseen keskittymiseen ja tuntikausien kirjoittamissessioihin ole kunnollista mahdollisuutta. Blogin pitäminen tuntui tarjoavan oivan ratkaisun tähän ongelmaan. Yhden blogipostauksen kun saa suhteellisen lyhyessä ajassa valmiiksi. Olen pitänyt ylimalkaista kirjapäiväkirjaa vaihtelevalla menestyksellä jo aiemmin, joten blogin aiheen valinta oli helppoa.

Vasta kun olin saanut oman blogini käyntiin, aloin pikku hiljaa tutustua ympäröivään blogisfääriin. Se oli jonkinlainen järkytys! En ollut, ihan totta, koskaan tajunnut, kuinka paljon eri aiheita käsitteleviä blogeja onkaan! Ihan kuin olisin astunut toiseen maailmaan! Nykyään kirjoittaminen on ainoastaan yksi syy bloggaamiselle. Koko ajan tärkeämmäksi muodostuu toisten blogien seuraaminen ja blogiyhteisöön kuuluminen. Seuraan monenlaisia blogeja, mutta "henkisen kotini" olen löytänyt muista kirjabloggaajista. Lukeminen ja ylipäänsä kirjallisuus harrastuksena on saanut aivan uutta syvyyttä ja hohdetta, kun sen voi jakaa toisten samanhenkisten ihmisten kanssa!



Monet teistä käsittelivät julkisuusasiaa omissa vastauksissanne. Blogimaailma tuntuu liikkuvan jossakin hämärällä julkisen ja yksityisen rajamailla, joten jokainen meistä on joutunut miettimään, miten siihen suhtautuu. Minä kirjoitan blogia omalla nimelläni. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuushakuisuuden kanssa, päin vastoin, olen useita kertoja ollut muuttamassa blogia nimettömäksi. Toisaalta omalla nimellä kirjoittaminen toimii eräänlaisena suodattimena tai laaduntakeena. Jokaista postausta tehdessäni minun on tarkistettava, etten ole kirjoittanut ihan puhdasta kuraa ja että pystyn seisomaan sanojeni takana tilanteessa kuin tilanteessa. Se on ihan hyvä asia, sillä kirja-arvosteluni tahtovat aina lipsua yhteiskunnallisen paasaamisen puolelle. :)

Paasauksesta puheen ollen, lopetan nyt tähän, mutta palaan asiaan ensi viikolla. Toivottavasti  Nancy Zouralisin Viimeisen valssin merkeissä ja joka tapauksessa uutta keskustelua blogiyhteisöstä käynnistellen!

Vi ses!

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=jz89JYQRBtk[/youtube]

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...